Elämää metsässä

orava

’Muuttolintujen mentyä alkaa metsässä katsella muitakin kuin siivekkäitä. Niiden näkeminen tuntuu olevan vaikeaa. Hirvet ovat metsästyksen alettua aivan säikkyjä, ne harvat, jotka vielä liikkuvat lähimetsissä. Muita eläimiä pääsee näkemään vain sattumalta. Paremmin huomioi niiden jätöksiä ja siitä tietää, että vielä on metsässä elämää. Yläkuvassa näkyy ruokailupaikka. Piikikäs ranka ja kasa suomuja on jäänyt jäljelle, kun kuusenkäpyä on silputtu. Syöjänä lienee itse heiluhäntä orava. Niitä on ilahduttavasti näkynyt tänä syksynä. Talon kulmalla näin yhden ilman häntääkin ja katselin ihmeissäni, miten se aikoo selvitä talvesta saalistajien keskellä. Niin ja kuka siltä oli hännän vienyt? Orava Töpöhännästä en saanut kuin kännykuvan eikä sekään ollut kaksinen, varsinkin kun se häntä puuttui.

polloViereistä kuvaa saakin katsella kunnolla. Itse pelästyin, kun hämärissä sen näin tillittävän puun kyljestä. Pöllökö siinä vai mikä kummajainen? No, joku on joskus rouhinut kuusen kylkeä ja pihkavuoto on sitten täydentänyt siihen pöllön naaman. Joskus näkee kylestymiä, jotka valitettavasti nykyään ovat hyvän metsänhoidon ansiosta harvinaisia metsän aarteita. Niissä näkyy usein pöllön naamakiehkura paremmin, mutta vain toiselta puolen, sillä harvoin kylestymä on kahdella puolella symmetrisesti.

Yksi parhaista löytämistäni metsän elämästä kertovista kummajaisista on alakuvan muumipappa, joka löytyi lähimetsästä hakkuun jäljiltä. Aika vain puree näihinkin hienouksiin. Tänä päivänä muumipappa lienee jo aivan kuoreton ja kääpien syömä. Jos vaikka muumia ei olisikaan, niin tällainen lahokanto sisältää puun kuolemasta huolimatta runsaasti elämää, niin lahottajasieniä kuin muitakin pieneliöitä. Sellaisenaan se on metsässä arvokas ja onhan se hauskan näköinenkin.’

Muumipappa muumi2

Huurretta vai kuuraa

kuuralehtia1

’Mietin, kahlatessani kuvan lehtikasoissa pakkasyön jälkeen, onko lehtiä peittävä ohut jääkiteiden kerros huurretta vai kuuraa. Härmää se ei ole, sen tiedän piensieniä etsineenä. Ei myöskään hurmetta, joka lienee runollisesti kerrottua verta. Eipä auttanut muu kuin kaivaa tietoa netin uumenista. Wikipedia tiesi kertoa, että huurre on pohjoisessa yleisempää kuin kuura ja että sitä muodostuu alijäähtyneen sumumaisen veden osuessa kiinteään pintaan. Kuura taas syntyy härmistymisen kautta suoraan kaasusta kiinteäksi aineeksi. Liekö tavallisen tallaajan tarpeen moista tietää, mutta mukavahan niitä on opetella vielä vanhalla iälläkin. Pysyykö tämä sitten mielessä, se on ihan eri asia.

Lapissa huurteen huomaa lopputalvesta vaarojen lakiosissa, kun matalalla pyyhkivät pilvet törmäävät puustoon tai rakenteisiin ja muodostavat niihin hurjannäköistä tykkylunta. Kuuraa taas muodostuu helpoimmin autojen tuulilasiin, puiden oksille tai jäätyneille pinnoille. Siispä kuvien lehtien vaalea pintakerros lienee kuuraa. Jos tämä nyt näin tuli ratkaistua, niin annetaanpa pieni arvoitus. Mitä lehtiä siellä kuuran alla sitten on? Nopeasti katsottuna ehkä ihan tuttujakin, mutta sen voin kertoa, että niitä kannattaa katsoa vähän terkemmin. Tuloksen kerron kommenttina parin päivän päästä.’

kuuralehtia2

Zorron merkki

zorro

’Aamulla kaunis syksyinen taivas peittyi vauhtiviivoihin tai lentokoneiden aiheuttamia tiivistymisjuoviahan (engl. contrail) nuo ovat. Ne sisältävät hiilidioksidia, vettä ja epäpuhtauksia eli ovat ihmisen muodostamia pilviä. Vesi tietenkin kiteytyy näkyväksi yläilman kovassa pakkasessa epäpuhtauksien toimiessa kiteytymisytiminä. Sama ilmiöhän on nähtävissä maan pinnallakin autojen käynnistyessä pakkasella tai hengityksen huurutessa.

Paljon on käyty keskustelua siitä, mikä vaikutus näillä viivoilla on ilmastoon. Kun ensimmäisen kerran kuulin niistä, taisi olla jostain Risto Isomäen kirjoituksesta, ajattelin, että höpön höpöä, ei noin vaatimaton viiva voi aiheuttaa ilmaston lämpenemistä tai viilenemistä. Viivahan viipyy taivaalla vain muutaman minuutin ja haipuu sitten pois. Todellisuudessa se saattaa kadota näkyvistä, mutta vesihöyry jatkaa tiivistymistään ja vana muuttuu harsomaiseksi untuvapilveksi, joka puolestaan jo vaikuttaakin maapallolle tulevaan säteilyyn. Eri asia on sitten tällaisen pilven vaikutus: Toiset ovat sitä mieltä, että se voimistaa kasvihuoneilmiötä, toiset että se todellisuudessa viilentää maanpinnan ilmaa. Ristiriitaista tietoa!

Zorron merkki oli Z-kirjan, joka ilmaantui yllättäen aina sinne, missä tämä tarunhohtoinen sankari ratsasti. Hän toimi tavallisten kansalaisten asialla sortajia vastaan. Zorro, oikealta nimeltään Don Diego de la Vega, taisteli Meksikolle kuuluvassa Kaliforniassa 1800-luvun alussa ja antoi aiheen lukemattomiin kirjoihin, sarjakuviin, elokuviin ja TV-sarjoihin. Z-kirjaimestä tuli käsite. Kuvassa näkyvä kirjain voisi olla merkki meidän tavallisten ihmisten puolesta maailmanlaajuista ilman saastuttamista vastaan, juuri niin kuin Zorrokin parisataa vuotta sitten tarkoitti. Joskus vain tuntuu siltä, että meidän tavallisten ihmisten tai Zorrojen mahdollisuus vaikuttaa näihin nykyjättiläisiin on niin perin, perin vähäinen. ’ 

Aamun riite

yksioinen

’Ensimmäiset pakkasyöt on takana ja luonto luo taas uutta ja kaunista. En lakkaa ihmettelemästä luonnon monimuotoisuutta myös näin kuolleen materian kohdalla. Esimerkiksi veden kiteytyminen jääksi on yksi hienoimista ja sen voi jokainen nähdä pakkasyön jälkeen paitsi vesilätäköissä niin myös kasvien lehdillä. Sanotaan, ettei kahta samanlaista jääkidettä ole ja vaikka ne kaikki ovat kuusisäteisiä, niin variaatioita riittää miljoonia ja taas miljoonia.

Kuvan jää on muodostunut talon kulmalla olleeseen vesisaaviin. Kuvasin sen heti aamulla ennen kuin sulaminen oli päässyt alkuun. Vedestä heijastuu paitsi saavin väri niin myös talon punaista seinää ja minun vaatteitteni väriä. Taisi siinä veden pinnalla olla jotain luonnonöljyäkin tekemässä pintajännitystä. Jää on kasvanut veden pintaa pitkin muodostaen sormimaisia ulokkeita sitä mukaa kun veden lämpötila on saavuttanut jäätymispisteen. Vai miten se sitten meneekään. Vesihän aineena on yksi kummallisimmista maailmassa. Se on raskainta neliasteisena ja siksi lätäköt ja järvet  jäätyvät pinnalta pohjalle päin eikä päinvastoin. Näin elämä säilyy jääkuoren alla. Hieno asia ja hieno on jään leikkikin.’ 

Kangastus 38

kangastus38Kjell Westö on ehkä tunnetuin tämän ajan suomenruotsalainen kirjailija ja hänen Helsinki-kuvauksensa ovat kerta kaikkiaan upeita. Kaikki hänen teoksensa lukeneena tartuin tähänkin innolla enkä pettynyt. Nyt ollaan hetkessä, mutta ei unohdeta menneitä tapahtumiakaan, eletään kahden ajan rajalla. Monesti juuri tällaisista tilanteista syntyvät suuret romaanit. Ehkä Kangastus 38 on yksi sellainen.’

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1938, aikaan kahden ajanjakson välissä. Kahdenkymmenen vuoden takaiset kauhut ovat vielä hyvässä muistissa eikä katkeruuksista ole päästy eroon, suuren eurooppalaisen sodan enteet heijastuvat pelkoina tulevasta. Kirjan tapahtumat kuvaavat tätä ajankohtaa, parin vuoden aikaa. Lakimies Claes Thune palkkaa avukseen toimistoon Matilda Wiikin. Tämä on pystyvä salaperäinen nainen, joka kuulee eräänä päivänä naapurihuoneesta tutun äänen ja kaikki muistot nousevat vastenmielisinä pintaan. Keskiviikkokerho, johon kuuluu Thunen kouluaikaisia ystäviä, kokoontuu kerran kuussa pohtimaan ajankohtaisia asioita vuoronperää kunkin seuran jäsenen luo. Sen toiminta kuitenkin muuttuu vähitellen erilaisten mielipiteiden korostuessa. Päätään nostavat niin eurooppalainen politiikka, antisemitismi kuin ihmissuhteetkin. Thune menettää vaimonsa Gabin parhaalle ystävälleen lääkäri Lindemarkille eikä pääse ajatuksesta eroon. Taiteilija Jogi Jary on juutalainen ja sairaanloinen. Seuran  jäsenet auttavat häntä kukin tavallaan, mutta siihenkin tulee säröjä, kun Saksan vaikutus ulottuu myös Suomeen. Stadion avataan olympialaisten toivossa ja kisoissa päästään todistamaan antisemitismin kulkeutuneen vahvana myös tänne. Toisena juonteena kirjassa kulkevat Matilda Wiikin muistot vuoden 1918-sodan ajalta ja sen jälkeen. Hän joutuu murrosikäisenä tyttönä vankileireille ja siellä raa’asti hyväksikäytetyksi. Siihen on ainoana lääkkeenä kosto. Kirjan loppua kohti tämä sanoma syvenee ja lopulta johtaa tekoon. Ampuja tiedetään, uhri paljastuu vasta kirjan lopussa.

Westö on tullut tunnetuksi Helsinki-aiheisista kirjoistaan, jotka pilkuntarkasti kuvaavat aikaansa. Edellisissä romaaneissaan hän luotaa päähenkilöiden elämää pitkältä ajalta ja seuraa yhteiskunnan muuttumista vuosikymmenien saatossa. Tässä romaanissa on sama poljento, mutta aikaperspektiivi on lyhyt, kuin kangastus menneestä tai tulevasta. Historia on yksityiskohtia myöten oikein, todelliset henkilöt liikkuvat kuviteltujen seurassa luontevasti ja tapahtumat tulevat esiin niin kuin historia on meille opettanut. Mielenkiintoista on, että oikeusmurha Stadionilla korjattiin Urheiluliiton toimesta juuri samana päivänä, kun luin tapahtumasta tästä kirjasta. Henkilöiden nimet olivat erit, mutta tapahtuma sama. Salomon Jaryn (oikeasti Abraham Tokazier) voiton mitätöiminen juutalaisen syntyperän vuoksi oli antisemitistinen päätös, joka siis tänä syksynä on anteeksipyydetty ja korjattu. Vaikka monet yksityiskohdat ovat oikein, niin on siellä vääriäkin. Tavaksi tahtoo tulla etsiä luontoon liittyviä kömmähdyksiä. Näitä löytyi: kontiainen oli tuohon aikaan maamyyrä, harmaahaikara perin harvinainen tuskin tavallisten ihmisten tietoisuudessa eikä suppilovahverotkaan vielä olleet suuremmin suosittuja ennen sotia. No, nämä ovat pieniä juttuja, mutta kertovat siitä, että me kaikki olemme erhtyväisiä.

Pidin tämäntyyppisestä Westöstä enemmän kuin pitkien aikavälien Westöstä. Paketti pysyi hyvin kasassa ja aikakausi tuli elävästi kuvattua. Henkilöt olivat kiinnostavia ja Helsinki esittäytyi taas upeasti lukijalle. Rouva Wiikin teosta ja ratkaisusta en pitänyt, se jotenkin oli niin ehdoton ja turha. En myöskään ymmärtänyt sitä paatosta, mikä joihinkin puheisiin ja tapahtumiin liittyi esim. politiikan puntarointiin. Sen ymmärtää ehkä vain, jos pistää sen sitä aikakautta vasten ja yrittää elää siinä mukana. Jälkiviisaus on tässäkin tapauksessa kovin helppo ratkaisu. Kirja antoi kyllä hyvän mielen, mutta jätti myös paljon pohdittavaa. Jotenkin nämä 30-luvun ehdottomuuteen päätyvät jutut pistävät ajattelemaan, voiko sama tapahtua uudelleen, historia kun tuppaa olemaan pyörä, aina uudelleen toistuva. Nytkin samanlaiset ajatussuunnat nostavat päätään Euroopassa ja tavallinen ihminen miettii: eikö mistään ole opittu. Hyvä, että joku kertoo asioista selkeästi ja mielenkiintoisesti. Siksi toivoisikin, että monet lukisivat Westön kirjan ajatuksella.

Kesän myöhäiskukkijoita

syys1

’Vierailin pari päivää sitten Jyväskylän Halssilassa lumenkaatopaikalla. Sinne oli koko talven kipattu autokuorma toisensa jälkeen lunta, jota oli kerätty kaupungin katujen varsilta. Nyt lumi oli jo sulanut lämpimän kesän ansiosta, mutta koska sen sulamiseen oli mennyt lähes koko kesä, niin monet kasvit olivat tuolla kentällä vielä hyvässä vedossa, kukkivat ja kasvoivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.

Kuvastakin näkyy ja voi erottaa muutaman lajin: leskenlehti kukki heinäkuussa ja työnsi nyt lehtiään kohti syksyn valoa, lupiinin sinisiä kukintoja löytyi runsaana, samoin saunakukkaa. Valvatit olivat saaneet pakkasta, mutta tuhoutuneista versoistakin näki, että ne olivat paleltuessaan olleet täydessä kukassa. Monet ristikukkaiset, kuten kanankaali, ukonnauris, lutukka ja nenätit näyttivät lopettelevan kukintaansa ja kypsyttelivät siemeniään.

Tällaiselta paikalta voi löytää erikoisiakin kasvilajeja. Niinpä löysin siellä joitakin Keski-Suomessa jo harvinaisia kasveja mm. ketohanhikin, punasolmukin, punasänkiön ja kanadankoiransilmän. Alakuvassa on ketohanhikin ruskanvärisiä lehtiä mattomaisena kasvustona, kukkia siinä ei enää kuitenkaan ollut. Kun lumi tuodaan pihoilta ja tienvarsilta, voi mukaan päätyä myös lintulaudalle tarkoitettuja siemeniä. Niinpä kentällä kasvoi myös auringonkukkaa, mesiköitä ja jopa marunatuoksukki, jota aina silloin tällöin löytää kaatopaikoilta tai nykyäänhän niitä kutsutaan jätteenkäsittelylaitoksiksi.

Lumenkaatopaikalla vallitsee erikoinen pienilmasto ja se mahdollistaa syksyisen kukinnan. Paikan ulkopuolella pientareet ammottivat jo tyhjyyttään ja luonto valmistautui kiireellä talvilepoon. Lumihan voi tulla maahan koska tahansa.’

syys2

Alice Munro

julkisia salaisuuksia’Tämän vuoden kirjallisuuden Nobel-palkinnon saa kanadalainen Alice Munro. 82-vuotias novellisti on ollut monesti ehdolla, nyt osui kohdalle. Hänet on palkittu monilla tunnetuilla palkinnoilla niin kansainvälisesti (Booker) kuin myös omassa maassaan. Hänen teoksiaan kuvataan ihmisläheisiksi. Hän valottaa maaseudun ihmisten elämää lämpimästi ja vivahteikkaasti. Joskus häntä on verrattu venäläiseen Tsehoviin.

Itse olen lukenut vain yhden häneltä suomennetuista kahdeksasta teoksestaan, vuonna 1995 suomeksi  ilmestyneen Julkisia salaisuuksia. Luin kirjan vuonna 2003 enkä valitettavasti enää muista siitä juurikaan mitään. Kirjoitin kirjasta silloin seuraavanlaisia huomioita.’

Munron kirja on pitkien novellien kokoelma, jossa tutkitaan saman paikkakunnan tapahtumia pitkällä aikavälillä 1800-luvun lopulta nykypäivään. Tarinoiden henkilöt ovat sukua keskenään tai saattavat esiintyä sivuhenkilöinä jossain toisessa tarinassa. Tarinat kertovat tavallisten ihmisten elämästä, mutta heille sattuu aina jotain sykähdyttävää. Suuria teemoja novelleissa ovat rakkaus, kuolema ja hulluus. Tarinoiden kertojat ovat naisia tai sitten tapahtumat kuvataan naisten kautta. Muutaman novellin juonet lyhyesti:

Tuulentupia: Kirjastonhoitaja Louise saa sodasta kirjeitä, joissa mies tunnustaa rakastavansa häntä ja miltei kosii. Kun sota loppuu, mies menee kuitenkin toisen kanssa naimisiin ja käy lainaamassa salaa kirjaston kirjoja. Lopulta hän saa traagisesti surmansa tehtaalla ja tehtaan johtaja palauttaa kirjat rakastuen kirjastonhoitajaan ja menee tämän kanssa naimisiin.

Oikea elämä: Tarina keskittyy häihin, jossa valmistetaan pukua ja keskustellaan miehistä. Lopulta morsian päätyy Austaraliaan ja on siellä ihan tyytyväinen, vaikka ei ennen sitä ole poistunut kotoaan, jossa on veljensä kanssa ikänsä asunut.

Albanialainen neitsyt: Outo pariskunta muuttaa kaupunkiin. Naisella on hämärä menneisyys. Hän on joutunut vuoristosissien vangiksi Albaniassa ja asunut heidän keskellään vuositolkulla. Hänet yritettiin naittaa muslimille, mutta pappi totesi hänet neitsyeksi ja pelasti, samalla hän rakastui naiseen. He muuttivat yhdessä Kanadaan, jossa pitivät kirjakauppaa.

Julkisia salaisuuksia: Vanha neiti Johnstone vie tytöt leirille joen varteen niin kuin monta vuosikymmentä on tehnyt. Yksi tytöistä katoaa hakiessaan villapaitaa leiristä. Häntä etsitään kaikkialta, mutta ei löydetä. Vanhalta tuomarilta pyydetään apua, mutta hän ei voi auttaa, vaan kehottaa menemään poliisin luo.

Jack Randa Hotel: Gail menettää miehensä nuoremmalle ja jää yksin. Hän matkustaa miehen perässä Australiaan ja asettuu asumaan saman kadun varrelle tekeytyen toiseksi. He kirjoittelevat kirjeitä toisilleen, mutta lopulta mies arvaa ja Gail pakenee. Nyt hän odottaa miestään kotona Kanadassa.

Paikka korvessa: Veljekset matkaavat uudisasutukselle ja vanhempi hankkii sinne orpokodista vaimon. Veli kuitenkin kuolee ja nuorempi nai naapurista vaimon perustaen perheen. Vanhemman veljen vaimo matkustaa kaupunkiin ja ilmoittautuu vankilaan, koska on tappanut miehensä. Lopussa selviää, että veli on tappanut veljensä ja nainen yrittää piilotella asiaa ilmoittamalla itsensä syylliseksi.

’Itselleni jäi silloin kymmenen vuotta sitten hieman hämärä kuva niin kirjailijasta kuin kirjan novelleistakin. En erityisemmin pitänyt niistä. Mielestäni ne olivat vaikeita ja avautuivat hitaasti. Toisaalta ne olivat sujuvasti kirjoitettuja ja niiden tarinat yllätyksellisiä ja epätavallisia. Varmaan nyt tulee luettua joku toinenkin kirja ja samalla voi mielipidekin muuttua. Joka tapauksessa onnea kirjailijalle!’ 

Kaali

kaali1

’Olin eilen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jossa katseltiin lopuksi kuvia Saarenmaan kasveista. Siellä oli kesäinen kuva merikaalista, paljon näyttävämpi kuin oma kuvani syksyisestä Hangosta parin viikon takaa. Siinä pohdittiin, onko kasvi syötävä, kun se kerran on kaali. Onhan se ja sitä jopa viljellään esimerkiksi Englannissa ja käytetään joko kaalin tapaan tai parsan korvikkeena. Itse en ole maistanut enkä siksi tiedä, miltä se maistuu. Villivihannes joka tapauksessa, vaikkakin harvinainen eikä siksi ole toivottavaa, että sitä ruoaksi kerätään.

Pohtiessani tätä tuli mieleeni, että monella kasvilla on nimessään sana kaali, vaikka niitä ei ravinnoksi olisi käytettykään. On ajateltu niiden olevan eri eläinten kaaleja. Kasvit kuuluvat jopa hyvinkin erilaisiin heimoihin. Tässä esimerkkinä muutama:

peltokaali (Brassica rapa) – ristikukkaiset
kanankaalit  
(Barbarea vulgaris, B. stricta) – ristikukkaiset
merikaali
(Gramble maritima) – ristikukkaiset
akankaalit (Ajuga reptans) – huulikukkaiskasvit
linnunkaali
(Lapsana communis) – mykerökukkaiset
hetekaali
(Montia fontana) – portulakkakasvit
ojakaali (Lythrum portula) – rantakukkakasvit
vuonankaali (Valeriella locusta) – virmajuurikasvit
hullukaali
(Hyoscyamus niger) – koisokasvit
käenkaalit, ketunleivät 
(Oxalis acetosella, O. fontana) – käenkaalikasvit
kaali, variaatioineen
(Brassica oleracea) – ristikukkaiset

Viimeksimainitustahan löytyvät sitten yleisimmin ruoaksi käytetyt lajikkeet:
keräkaali, lehtikaali, kukkakaali, parsakaali, kyssäkaali, ruusukaali, punakaali, rehukaali.
Ne ovat siis Välimeren alueella elävän alkuperäisen kaalin jalostettuja variaatioita.

Muutama vuosi sitten kohautti nimistökomitean päätös muuttaa vanhoja perinteisiä suomalaisia lajinimiä uusiksi. Silloin mm. maamyyrästä tuli kontiainen ja valkohäntäpeurasta valkohäntäkauris. Perusteluina oli, että maamyyrä ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä eikä peurakaan ole sama kuin kauris. Kaalien kohdalla ei ainakaan vielä ole tapahtunut myllerrystä. Oikea kaali saanee pitää nimensä, mutta mitenkäs muiden käy.

Eipä tämä nimistöjuttu ole muuallakaan aivan selvä. Lintuharrastajien yleinen vitsin aihe onkin: onko lintulaudallasi käynyt puutiainen tai lauleskeleeko puutarhassasi leppäkerttu.’

Rikkautta

ruska1

’Elämän rikkautta – luonnon kauneutta!

Yläkuvassa värikkäät tuomenlehdet ovat sitä rikkautta, jota näin syksyllä saa kohdata retkillään. Kun kasvi siirtää vihreän klorofyllin talteen seuraavaa kasvukautta varten, jää lehtiin jäljelle vähemmän tärkeät aineet ja värit, jotka voi huoletta hukata maatumaan ravinnoksi tuleville kasveille. Vain leppä pudottaa lehtensä vihreinä, koska pystyy valmistamaan ilmakehän typestä juurinystyröidensä avulla ravintoa. Me saamme nauttia ruskan väreistä syksyisin aivan ilmaiseksi. Tänä syksynä luulin, ettei ruskaa tule ollenkaan, kun tuuli ravisteli pihapuiden lehdet maahan ennen aikojaan, mutta se oli vain paikallista. Jo naapurikylällä haavat hehkuivat keltaisina, pihlajat punaisina, koivut hillitymmissä vivahteissa. Erityisesti ihailin pihaan istuttamaani pilvikirsikkaa. Sen syvät punavoittoiset värit sykähdyttivät maisemassa. Silloin en ollenkaan muistellut tämän tulokaskasvin satoja siementaimia keväisellä kasvimaalla enkä metrisiä juurivesoja syksyn puutarhassa. Pysyyhän se kurissa, kun vain jaksaa hoitaa.

korte1Myös metsässä ruska näkyy, me vain usein kuljemme sen ohi. Havupuut pysyvät vihreinä, sammalet myös, heinät ruskettuvat, kukkakasvit kuivettuvat tunnistamattomiksi. Oikeastaan metsästä ruskan näkee parhaiten jo elokuun mustikanlehdissä, mutta ne varisevat aikaisin. Lehtipuut tietenkin kellastuvat ja pensaat saavat aikanaan värinsä, itse olen aina ihaillut kortteiden kauniita syysvärejä korpimetsässä, jossa muuten on hyvinkin tummaa ja väritöntä. Lehtokorte muuttuu valkoiseksi ja on kuin haamu maisemassa, kuvan metsäkorte on kauniin kellertävä ilopilkku pilkistellessään muun kasvillisuuden seasta. Kohta sekin maatuu, mutta vielä nyt sen värin helposti huomaa.

Olen aina pitänyt syksystä, ehkä syynä ovat juuri metsän värit. Vaikka kylmän ja pimeän ajan tulo on väistämätöntä, antavat syksyn värit voimia kestää. Turhaan ei puhuta kaamosmasennuksesta, se on monesti ihan todellinen. Muistelemalla syksyn rikkautta, kaamoksen hämärän ja kuoleman ottaa vastaan helpommin.’

Kärpässieni

karpassieni2’Kaikkihan me tunnemme punaisen kärpässienen. Se on syksyisen metsän kaunistus: kirkkaanpunainen lakki valkoisin hiutalein, ylväs pysty kasvutapa ja siisti ulkonäkö. Entisajan parantajat vaivuttivat itsensä loveen, kuten sanottiin, sen avulla ja ennustivat sen jälkeen tulevia. Shamaanien matkat tuonpuoleiseen tehtiin juuri kärpässienen voimalla. Kärpäsiäkin sillä tapettiin, koska se siihen hyvin kelpasi, siitä lienee nimikin tullut, vaikka monesti kasvien tai sienten myrkyt eivät hyönteisiin tai lintuihin tehoakaan samalla tavalla kuin meihin ihmisiin. Etanakin rouskuttaa hyvällä ruokahalulla kärpässienen lakkia, liekö se jatkuvasti lovessa. Tuskin, sehän on sen syksyinen herkku.

karpassieni1Kärpässieniä on muitakin kuin tämä mainittu punainen kaunotar. Kuvien sientä en tunne varmuudella, joten se saa ainakin ruokasienenä jäädä metsään, enpä kärpässieniä muutenkaan kerää. Epäilen sientä rusokärpässieneksi (Amanita rubescens). Sen tuntomerkit sopivat kirjallisuudesta löytämiini tietoihin, mutta varmuutta minulla ei ole. Kärpässienet (meillä yli 20 lajia) ovat lähes kaikki myrkyllisiä. Valko- ja kavalakärpässienen solumyrkyt tuhoavat ja tappavat uhrinsa. Punakärpässienen hermomyrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja hallusinaatioita. Herkkusienistä ne erottaa parhaiten itiöiden väristä, kärpässienten itiöt ovat valkoisia herkkusienten mustia. Ukonsienistä erona on paitsi koko niin myös lakin koristeet. Ukonsienillä ne ovat suomuja, kärpäsäsienillä nuoruusajan suojuksen jäänteitä.

Näin syksyllä, kun metsissä on sieniä pilvin pimein, etsin usein sellaisia sieniä, joita en tunne. En aio niitä ruoaksi laittaa vaan katsoa, mitä ne ovat ja näin laajentaa tietoutta. Juuri pari viikkoa sitten ilmestyi Satu Timosen ja Jari Valkosen toimittama kirja Sienten biologia. Olen sitä vasta alustavasti selaillut ja sieltä täältä lueskellut, mutta jo nyt se vaikuttaa todella hyvältä ja mielenkiintoiselta. Hyvin tieteellinenhän se on, mutta löytyy sieltä kansantajuistakin asiaa. Odotan mielenkiinnolla, kunhan talvi-iltoina pääsen sitä kunnolla lukemaan. Ehkä sitten kerron kirjasta lisää.’