Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Talvikasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

talvisää

’Viime päivät on pakkanen nipistellyt luontoa ja poskipäitäni oikein urakalla. Täällä etelässä ollaan sentään vielä inhimillisissä lukemissa, mutta pohjoisviiman kanssa sekin pakkanen tuntuu. Käy oikeastaan sääliksi metsän eläimiä, sillä kun lunta ei ole, joutuvat ne koville suojaa etsiessään. Saattaa moni menehtyä näillä ilmoilla.

Kasvimaailma selvinnee paremmin. Pitkä pimeä syysaika antoi niille riittävästi aikaa sopeutua talveen ja nyt ne vain köllöttelevät. Hyvin on asiat järjestetty. Kuvassa olevat puut peittyivät eilen paksun kuuran alle ja keskipäivän valossa maisema näytti kauniilta pasetellisävyissään. Havupuut odottavat lämpöasteita, että voivat alkaa ravinnontuotannon neulasissaan. Lehtipuiden oksilla silmut ovat valmiina kasvattamaan lehdet samaan työhön. Ilmastonmuutosta voitaisiin torjua tehokkaammin, jos vain olisi rajusti enemmän vihreitä kasveja imemässä hiilidioksidia ilmasta pois. Kun katselee ympärilleen, ei voi kuin tulla surulliseksi. Lehdissä ja tutkimuksissa toitotetaan, että puita on enemmän kuin koskaan. Liikkuessaan tuolla ulkona niitä ei vain tahdo huomata, kun ovat vielä niin pieniä hakkuuaukkojensa keskellä.

Alakuvaan sain läheisen lammen rannalta jouhisaran. Sen kuuraiset varret kaartuvat kauniisti rantamättäillä. Kuvatessani jäin miettimään, miten käy sarakasvien lehtien ja varsien talvella? Kasvattaako kasvi aina uudet lehdet, uudet varret ja vanhat maatuvat? Näin taitaa olla. Siis nuo nyt niin kauniit kuuralehdet ovatkin kuollutta kasvimateriaa ja painuvat lumen alla maata vasten, jotta uusista silmuista pääsevät uudet versot työntymään tilalle. Näinhän ruoho- ja heinäkasveilla valtaosalla tapahtuu. Puut, pensaat ja varvut säilyvät talven yli sellaisenaan ja jatkavat keväällä kasvua. Samalla tavalla käy sammalille. En jaksa olla ihmettelemättä, kuinka ne ovat sitkeitä. Siinä meille ihmisillekin esikuvaa.’

jouhisara

Sienten biologia

Julkaistu , kirjoittanut
2

sienten biologia’Keskitalvi lienee aika epätyypillinen aika sienille, mutta ei sienikirjoille. Olen pitkin syksyä ja talvea lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa kirjaa Sienten biologia. Kirja on uusi ja ainutlaatuinen. Se on ensimmäinen kattava suomenkielinen teos tästä aihealueesta. Siksi sen lukeminen oli paitsi opettavaista niin myös hyvin mielenkiintoista. Suoralta kädeltä voin kaiken kohtuuden nimessä sanoa, etten maallikkona ymmärtänyt varmaan puoliakaan kirjan sisällöstä, mutta niin kuin sanoin, se oli opettavaista. Tässä lyhyelti lukijan kommentteja kirjasta, arviointi vaatisi asiantuntijaa.’

Kirja lienee tarkoitettu ammattilaisille ja oppikirjaksi sienitiedettä opiskeleville. Se käsittelee hyvinkin perusteellisesti sienten rakennetta, lisääntymistä ja muita perustoimintoja, sienten evoluutiota, symbioottista suhdetta muihin eliöihin, parasiittimaisuutta, lahoamista, sienten merkitystä niin ihmiselle kuin muullekin eliömaailmalle. Tekstiä on selkeytetty valaisevilla kaaviokuvilla, valokuvilla ja tietolaatikoilla. Lisäksi kirjan lopussa on asiaankuuluvasti laaja kirjallisuusluettelo, sanastoselitykset ja hakemistot. Luettavuutta parantaa huomattavasti, kun tekstissä kirjan lopussa selitetyt käsitteet on kirjoitettu isoilla kirjaimilla.

Monet varsinkin sienten rakenteeseen ja elintoimintoihin liittyvät asiat ovat puhdasta orgaanista kemiaa ja solutason biologiaa, joten ymmärtääkseen niitä olisi syytä olla takana enemmän opiskelua kuin oma kemian aprobaatturini. Tämäkin nuoruudessa hankittu tieto oli kuitenkin hyvänä apuna kirjaa lukiessa. Juuri näissä osioissa koin entiten hämmästyksen aiheita. Sientet ovat todella mielenkiintoinen eliöryhmä. Kirjasta kävi lisäksi selville, että ne paitsi kasvavat ja lisääntyvät, ne myös osaavat toimia hyvinkin konkreettisesti ja nerokkaasti yhteistyössä eliöiden kanssa, ne aistivat ympäristöään ja toimivat havaintojensa mukaan. Aikoinaan luulin tämän olevan erottava asia ihmisen ja muiden luontokappaleiden välillä, mutta nyt saa huomata, että myös sienet pystyvät samaan.

Kohdassa Sienet ja ihminen sain huomata, että emme olisi täällä tällaisina tai menstyisi maailmassa, jos sieniä ei olisi. Aikoinaan legendaarinen leivänpala eksyi bakteeriviljelmään ja tappoi ympäriltään kaiken. Oivaltava tutkija tajusi jotain tapahtuneen ja penisilliini sai alkunsa. Sienten lääkinnällinen rooli on nykyään melkoinen. Tietenkään ei pidä unohtaa muöskään käymistä ja olutta. Ilman hiivasienen elämää, emme nauttisi samanlaisesta oluesta emmekä viinistä. Siemenkasvit lähes poikkeuksetta nauttivat sienten rihmaston symbioottisesta toiminnasta eivätkä ilman sitä pystyisi kasvamaan. Ilman sieniä me hukkuisimme lahoamattomaan eliömassaan ja roskaan. Hyödyllistä porukkaa.

Kirjan parasta antia maallikolle onkin sen silmiä avaava vaikutus. Vaikka ei kaikkea ymmärräkään, niin pääkohdat tulevat esiin selkeinä ja antoisina. Siksipä uskallan suositella kirjan lukemista vaikka vain paikoitellen ja tällä tavalla avartamaan näkemystään ympäröivästä luonnosta.

Timonen, S. & Valkonen, J. (toim.) 2013: Sienten biologia. Gaudeamus. 448 s.

3: metsäkuusi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Ahvenismaa

’Kannoin muutama päivä sitten kuusen ulos huoneesta. Se varisti kulkureitille tuhansia neulasia ja piha oli niitä myös kertavanaan. Olisi varmaankin pitänyt lisätä vettä kuusenjalkaan. Kuusi oli kaunis ja juhlava seistessään olohuoneessa kaikki koristeet oksillaan ja tähti latvassa. Kynttilät valaisivat pari viikkoa yötä päivää juhlatilaa. Juhlava se on metsässäkin, ei ihme, että se on valittu joulun juhlapuuksi. Meille suomalaisille se on tärkeä kasvi monella tavalla.’

Metsäkuusi (Picea abies) sopii hyvin kolmannen viikon kasviksi juuri joulun jälkeiseen aikaan. Vaikka se ei olekaan maamme yleisin puu, niin se on ainakin Etelä-Hämeessä metsien valtapuu. Kuusi levisi maahamme ajanlaskun alun aikaan, eli se on melko nuori kasvi maassamme. Sen leviäminen jatkuu edelleen kohti Norjan rannikkoa. Mantereisena puuna se tuskin koskaan täyttää vuononpohjukoita samalla tavalla kuin meillä laaksoja ja mäenrinteitä.

Kuusi on meille suomalaisille tärkeä puu myös taloudellisesti. Paperiteollisuuden raaka-aineena se on ollut keskeinen, samoin sahateollisuuden. Nykyään, kun paperin tarve vähenee, kuusen käyttöönkin tulee uusia tapoja. Sitä hyödynnetään yhä enemmän myös energiateollisuudessa. Joskus miettii, että polttamiseen kuusi on liian arvokas puu ja että sen hyödyntämiseen tarvittaisiin uusia keksintöjä. RihkajärviTähän ei ole ollut aikaisemmin tarvetta, koska paperinvalmistus on kuluttanut kaiken tarjolla olevan raaka-aineen. Tulevaisuudessa onkin tarkkaan pohdittava, mikä olisi kuusen tarkoituksenmukaisin käyttötarkoitus. Ehkä emme ole sitä vielä tarpeeksi miettineet. Kuusta on paljon ja siksi tuotteenkin pitäisi olla runsas, mitään hammastikkuja siitä ei kannata ryhtyä valmistamaan. Puutaloteollisuus on yksi tällainen ala, meidän vain pitäisi uudelleen alkaa arvostaa sitä. Biopolttoaineet on toinen tutkittava alue. Mitä muuta? Mietittävää riittää.

Kun katselee viereisen kuvan jättisuurta kuusta, ei voi olla ihailematta sitä. Koira näyttää liki muurahaiselta sen rinnalla. Upea yksilö kasvaa suojeltuna Luopioisten Kirkonkylän lähellä. Muuramen jättikuusi, joka tiettävästi oli Suomen korkein, kaatui syksyn myrskyssä ja nyt haetaan uutta ennätyskuusta. Joulukuun Luonto-lehdessä oli hieno muistokirjoitus tästä metsänjalostukseenkin plus-puuksi (E1222) valitusta puusta. Kiitos tekijälle. Kuvan puun ympärysmitta on pitkälti kolmatta metriä, mutta ei se silti vielä yllä ennetyspuuksi, ehkä sitten, kun saa vielä kasvaa muutaman kymmenen vuotta rauhassa.

Edellisessä kirjoituksessa pohdin aarnimetsän puita, kuusia nekin. Olen myös miettinyt kuusen muotoja. Niissä voisi olla rikkaus. Surukuusi saa minut surulliseksi olemuksellaan enkä pidä sen muodosta, mutta käärmekuusi on veikeä, samoin tapionpöytäkuusi ja kultakuusi. Nykymetsänhoito raivaa nämä puut pois, vaikka ne pitäisi lailla suojata. Ne ovat kuusen antamaa rikkautta meille.

Näin tammikuussa voi ihalilla kuusen juhlavaa komeutta. Nyt se valmistelee siemeniään kävyn suojassa ja keväthankien aikaan se lähettää ne matkaan. Silloin lumen pinta on siemeniä kertavanaan niin kuin viime keväänä. Nyt kuusessa ovat alullaan myös niin hede- kuin emikukatkin kevään pölytystä varten. Kuusi on valmiina, vaikka luonto sen ympärillä tuntuu nukkuvan.

kuusi3

Aarnialue

Julkaistu , kirjoittanut
2

sallaajärvi1

’Kävin tänään, kun vihdoinkin aurinko näyttäytyi ja oli muutenkin uskomattoman komea päivä, Sallaajärven aarnialueella Jyväskylän Taka-Keljossa. Tämä on vuosittainen pyhiinvaellukseni mennä katsomaan vanhaa metsää ja nauttimaan sen rauhasta. Alue on pieni ja vaatimaton, kaupungin kumina kantautuu sen joka kolkkaan eikä pitkällekään tarvitse kävellä, kun törmää alueen rajaan ja hakkuuaukkoon. Kuitenkin se on pala vanhaa ikimetsää ja sellaisenaan komea.

Kuten kuvasta näkyy, ovat myrskyt runnelleet aluetta mennen tullen. Kaatunutta ja kallellaan olevaa puuta riittää lahoamaan ja tikkojen nakuteltavaksi. Näinhän vanhassa metsässä pitääkin olla, mutta… Niin mielessä käy muunkinlaisia ajatuksia. Miksi sitä puuta on niin paljon nurin? Onko juuri tälle alueelle pitänyt sen trombin sattua? Onko muualta puut korjattu tyystin talteen, niin ettei tällaista rytöä enää näe? Vai onko siihen jokin muu syy, että juuri suojelualueilta puuta kaatuu harvinaisen paljon? sallaajärvi2Aikoinaan myrsky pyyhkäisi Sinivuoren luonnonpuiston poikki ja kaatoi hakkuiden keskelle jääneen metsän nurin laajalta alueelta. Näin ei olisi käynyt tässä mitassa, jos ympärillä olisi ollut metsä pystyssä. Tuuli saa aukoilla kovan voiman ja kun se törmää puiston tiiviiseen puuseinään, tulee pahaa jälkeä. En harmittele tätä oikeastaan muusta syystä kuin siitä, että puuta kaatuu niin paljon.

Retkellä kuulin kaupungin kumun lisäksi tuulen suhinaa haapojen latvuksissa, havupuiden napsahtelua pakkasessa, puron solinaa, hippiäisen viheltelyä (en olekaan vielä niin vanha) ja sokerina pohjalla, pohjantikan naputtelua kuivuneen kuusen rungolla. Pohjantikkahan on nykyään lähes riippuvainen aarnialueista ja niiden lahoavista kuusikoista. Pohjantikalle myrskyjen kaatamat ja vahingoittamat puut ovat elinehto. Niinpä olin iloinen, että myrsky oli kattanut tikoille ruokapöydän. sallaajärvi3Naapurimetsänomistajat todennäköisesti valittaisivat  koppiksista, jos heidän metsänsä olisivat vielä pystyssä. Viime aikoinahan on paljon valiteltu kirjanpainajan tekemistä tuhoista. Mutta niitähän tikat juuri syövät ja samalla suojelavat eläviä puita. Näin kaksi tikkaa koppispyynnissä, mutta kummastakaan en saanut kelvollista kuvaa. Niinpä tässä saadaan tyytyä vain ruokapöytäkuvaan, jossa tikat ovat jo käyneet.

Yllättävän paljon tällainen kaunis aurinkoinen ilma vaikuttaa mielialaan. Vaikka en viipynyt kuin pari tuntia ulkona, jäi siitä koko päiväksi hyvä mieli. Nyt kun tulisi vielä luntakin enemmän kuin tuo pari senttiä, niin pääsisi hiihtämään ja laajentamaan sillä lailla liikkuma-aluettaan.’

Uusi lintu(bongaus)vuosi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sorsa

’Mikähän se saa ihmisen bongaamaan? Lintuharrastajien keskuudessa asia on viety lähes sairauteen saakka, bongataan lintulajeja ajan, paikan, löytötavan, ties minkä tahansa asian vuoksi. Joku bongaa lajeja ikkunasta, TV:stä, joku lehdistä, kuka matkustaa satoja kilometrejä jonkin linnun perässä, joku valvoo yökauden järven rannalla saadakseen taas yhden pinnan tilastoonsa. Niin tilastoistahan tässä on kyse ja samalla myös kilpailusta.

Samantyyppinen bongaus on nyt yleistymässä myös kasviharrastajien puolella. Jokaisen itseään kunnioittavan harrastajan on omistettava kuva lajista, joka kasvaa vain yhdellä paikalla maassamme. Tämäkin on nähty. Olen ollut mukana retkellä, jossa kymmenet osallistujat kulkivat jonossa harvinaisuuden ohi ja jokainen bongasi kasvin ottamalla siitä kuvan, kuka kännykällä kuka digipokkarilla kuka milläkin vempaimella ja sitten taas eteenpäin. Tuntuu surulliselta. Olemmeko niin kiireisiä, ettemme malta itse etsiä, itse pysähtyä ja itse nauttia löydöstämme? 

Enpä itsekään ole välttynyt tältä tavalta. Joka vuosi lasken lintulajeja ja teenpä retkiäkin sen mukaan, että näkisin jonkin uuden lajin sille vuodelle. Vuodenvaihteessa ystävien kesken vertaillaan sitten lukemia ja sitä kuka tarjoaa kahvit ja kenelle. Onpa tullut siinä ohessa verrattua vuosiakin ja todettua, että nyt näin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisääkö se paineita seuraavalle vuodelle? Koiranulkoilutuksella kiersinkin heti uudenvuodenpäivänä voimalan sulan lauhdelammikon kautta ja bongasin sinisorsan (kuva yllä).

Kasvibongaukseen en ole vielä syyllistynyt, mutta kukapa tulevaisuutta tietää. Kun itse otan vuosittain tuhansia kasvikuvia ja yritän saada niihin oikean tunnelman, valon ja ympäristön, en voi juosta paikasta toiseen vain sen vuoksi, että näkisin mahdollisimman monta lajia ja harvinaisuuksia. Ehkä tässäkin pätee vanha sanonta, että ei määrä saa korvata laatua.

Jokainenhan päättää itse harrastuksensa laadun ja tason. Hämmästyttävää kuitenkin on, kuinka joukko vie mennessään ja yhtäkkiä huomaa itsessään uusia outoja piirteitä, kuten bongaushalukkuutta. Ehkä kaiken tämän pohdinnan jälkeen onkin syytä toivottaa myös kaikille bongareille onnekasta vuotta harrastuksensa parissa.’

2: tervaleppä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tervaleppä1’Toisen viikon kasvi on tervaleppä. Kun loppiaisena kiersin järvenrantaa, huomasin lepässä pitkät norkot, jotka olisivat saattaneet aueta millä hetkellä tahansa. Olemme kuitenkin vasta tammikuussa eikä talvi ole kunnolla vielä tullutkaan. Vaikka talitintti lauloikin jo ti-tyy:tä pihapuussa, ei ole uskottavaa, että tervaleppä ryhtyisi jo kukkimaan. Hedenorkkojen pituutta en ole mittaillut, joten en tiedä, millaisia niiden pitäisi tähän aikaan olla. Normaalisti lepän norkot ovat valmiina jo syksyllä seuraavaa kasvukautta varten. Tänä aamuna satoi loskaa ja katsoin norkkoja sillä silmällä, josko olisivat revenneet. Hieman oli pullistumista näkyvissä, mutta repeilyä ei ollenkaan. Tässäpä mukava seurantajuttu koiranulkoilutukselle.’

Tervaleppä (Alnus glutinosa) on yksi maamme harvoista luonnonvaraisista lehtipuista. Se kasvaa rannoilla, kosteikoissa, rehevillä soilla ja pellonreunoissa. Kookkaimmillaan tervaleppä saattaa kasva yli 20 m korkeaksi ja tyveltä jopa puoli metriä paksuksi. Sen kaarna on tumman ruskeaa ja rosoita. Lehdet ovat tahmeat, kiiltävät ja tylppäkärkiset. Näillä tuntomerkeillä sen sitten erottaakin harmaalepästä, jonka kanssa se kyllä helposti risteytyy. Risteymän tuntomerkit ovat kantalajien puolivälistä.

Lepän nimi tulee vanhasta vereen viittaavasta sanasta, joka on ollut käytössä itämerensuomalaisten keskuudessa. Lepän puuaines on punertavaa ja se tulee näkyviin ruhjeista tai tuoreista kannoista. Myös lepästä työstetyt puuesineet tai panelit ovat hieman punertavia. Leppä on ollut entisaikaan pyhä puu, joka on yhdistetty tuonpuoleiseen. Sen punaista väriä on liitetty milloin lemmenloitsuihin, milloin kuolemaan.

Puuainekseltaan tervaleppä on pehmeää ja siksi helposti työstettävää. Siitä on valmistettu puukenkiä ja muita käyttöesineitä. Nykyään tervaleppäpanelilla vuorataan saunoja ja pesutiloja. Myös saunanlauteet on tehty usein lämpökäsitellystä lepästä. Entisaikaan lepän urpuja, lehtiä ja kuorta käytettiin nahan tai kankaan värjäämiseen mutta myös teeaineena tai lääkkeenä. Leppä on myös soitinpuu, sillä se antaa kauniin pehmeän kaikupohjan esim. kitarasoinnille. Vanhastaan leppälastuja on käytetty ja käytetään edelleenkin kalan savustamiseen.

Tulevaisuuden kannalta leppä voi olla hyvinkin arvokas puu, sillä sen juurissa elelee symbioosissa sädesieniä (Frankia sp.). Nämä sitovat ilmasta typpeä, jota ne luovuttavat puulle, tämä puolestaan antaa ravintoa sienille. Tässä on mm. syy siihen, että leppä pudottaa lehtensä syksyllä vihreinä. Monesti tervaleppää kasvavat rantaluhdat ovat reheviä ja ravinteisia. Niinpä lepästä voisi saada paitsi maata lannoittavan kasvin niin myös hyvän energiakasvin.

Tervaleppää kasvaa yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa Rovaniemen korkeudelle saakka. Maailmanlaajuisesti se on eurooppalainen kasvi.

Kun talvi tuntuu viipyvän, niin voimme seurailla leppien kukintaa. Normaalisti sen pitäisi alkaa maalis-huhtikuussa lumen vielä peittäessä tienoot. Tällaisena talvena voisi odottaa yllätyksiä, mutta näissä asioissa ennustaminen on tosi vaikeaa. Luonto on kuitenkin arvaamaton, kannattaa pitää silmänsä auki.

Tammikuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
4

Hämeenlahti’Kun viime viikolla aloitin Viikon kasvi-sarjan, niin miksen voisi aloittaa myös Kuukauden sammal-sarjaa. Joskus sitä vain kasaa itselleen paineita ja yrittää sitten niistä selvitä. Sammalten osalta tehtävä on helpompi, ainakin näin talvella, koska ne ovat vedossa pidempään ja löytyvät tuoreina ja terveinä vaikka lumen keskeltä. Tässä ensimmäinen eli tammikuun sammal!’

Laholimisammal (Lophocolea heterophylla) on hyvin yleinen lahopuun maksasammal. Voi tuntua oudolta, että valitsin sen esimerkiksi tästä ajasta. Kuitenkin eilen kierrellessäni rannalla lähinnä lintuja katselemassa, huomasin myös tämän sammalen vihreät versot maahan kaatuneiden lahoavien lehtipuiden rungoilla. Kuva on otettu joulukuussa, mutta samalta ne edelleen näyttivät, yhtä elävän näköisiä kuin kesälläkin.

Laholimisammal kuuluu siis maksasammaliin, siltä puuttuu lehdestä suonitus eikä lehdet juurikaan eroa varsita. Kooltaan se on pieni muutaman sentin pituinen ja parin millin levyinen. Onneksi se muodostaa jopa kymmenen sentin kokoisia puhtaita kasvustoja lahopuun pinnalla ja on siksi melko helppo havaita. UrkanjärviVäriltään sammal on kalpean vihreä, mikroskoopissa jopa lähes valkoinen, läpikuultava, kuten viereisessä kuvassa näkyy. Oikeastaan se on aika koristeellinen kasvi, niin kuin monet maksasammalet ovat.

Tämä sammal on helppo tunnistaa haistamalla sitä. Millään muulla sammalella en ole tavannut tällaista hajua, sen saattaa haistaa vaikka seisaaltaan. Haju on hieman tympeä jopa pistävä. Se usein antaa lahopuulle sen luontaisen hajun. Toinen hyvä tuntomerkki liittyy sen tieteelliseen nimeen: heterophylla. Se tarkoittaa monenmuotoisia lehtiä. Usein sammalten lehdet ovat keskenään samannäköisiä, mutta tällä sammalella saattaa samassakin versossa olla hyvinkin erilaisia lehtiä, täysin ehytlaitaisesta kuvan pitkäliuskaiseen.laholimisammal

Laholimisammal on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, pohjoisempana harvinainen. Se kasvaa kosteissa olosuhteissa rannoilla, puronvarsissa, korvissa ja joutomailla yleensä lahoavalla puulla, rakenteilla tai karikkeella, joskus suoraan maassakin ja on runsas.

Talvea odotellessa silmät auki pientenkin kasvien puoleen ja rannoille maatuvia lahopuita koluamaan. Onnea yritykseen!

 

1: pihatähtimö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pihatähtimö’Ajattelin aloittaa Viikon kasvi-sarjan. Saa sitten nähdä, kuinka kauan ehdin tai jaksan sitä jatkaa. Näin talvella se on ajan vuoksi helppoa, mutta kasvien valinnan vuoksi vaikeaa, kesällä toisinpäin. Jo edellisessä kirjoituksessa oli esillä tammikuun kukkivia kasveja. Otin ensimmäisen viikon kasviksi sieltä pihatähtimön eli kansanomaisesti vesiheinän.’

Pihatähtimöllä (Stellaria media) on monia kansanomaisia nimityksiä, kuten vesiheinä, arho, muro, mallasruoho, vesimaltta tai maltta riippuen siitä millä suunnalla maata liikutaan. Arho nimitys on myöhemmin annettu toiselle hyvin paljon pihatahtimöä muistuttavalle yleiselle lajille, lehtoarholle (Moehringia trinervia). Ne erottaa toisistaan lehden suonituksesta, lehtoarhon lehdessä on tieteellisen nimen mukaan kolme suonta. Myös muita arhoja tavataan harvinaisena maassamme, kuten merenrantojen suola-arho, ketojen mäkiarho ja muutama Lapin tuntureiden arho-laji. Maltta ja mallasruoho liittyvät oluen panoon, vaikka tällä kasvilla ei lienekään humalan kaltaisia aromiaineita. Muiden alkuperää en tiedä.

Tähtimöt (n. 100 lajia) kuuluvat kohokkikasveihin ja ovat joko yksi- tai monivuotisia. Niitä voi löytää lähes kaikkialta maapallolta. Pihatähtimö on kosmopoliitti eli löydettävissä rikkakasvina kaikista maanosista. Suomesta voi löytää kymmenkunta tähtimölajia, joista monet ovat hyvinkin yleisiä (heinä-, metsä-, lehto-, piha-, luhta– ja pohjoisessa pohjantähtimö).

Nimensä suku on saanut kasvin valkoisesta tähtimäisestä kukasta. Vaikka se on pieni, niin kasvi kukkii yleensä pitkään ja runsaasti niin, että koko kasvusto ikään kuin tuikkii valkoisia tähtiä. Kukka muodostuu viidestä hyvin syvään haljenneesta terälehdestä, niin että kukassa tuntuu olevan terälehtiä kymmenen kappaletta. Lehdet ovat vastakkaiset ja suikeat, usein hyvin syvän vihreät ja kylmyyttä kestävät. Näin myös pihatähtimöllä, mitä osoittaa jo sekin, että se on vihreä vielä tammikuussakin.

Nimensä mukaan pihatähtimön voi löytää pihoilta, mutta se kasvaa myös puutarhoissa, pientareilla, metsissäkin, jopa rannoilla. Perinteisesti se on mielletty rikkaruohoksi ja sellaisena se onkin aika sitkeä. Kun nyhdät kasvin pois porkkanapenkistä, nousee se pian uudelleen, koska aina siitä jää jotain juurentynkää kasvamaan. Siementä se myös tekee runsaasti, kuten kaikki yksivuotiset kasvit. Alkuperäisenä kasvina se kasvaa meillä vain merenrannoilla ja aivan pohjoisimmassa Lapissa, muualla se on tulokas.

Koska vesiheinä nousee usein aikaisin keväällä maasta, jopa talvella, on sitä menneinä aikoina pidetty myös salaattikasvina ja sen versoja on syöty yhdessä muiden varhaisten rehevien kasvien kuten voikukan kanssa. Nykyään ravintokäyttö on jäänyt ja kasvi on lähinnä kiusallinen rikkaruoho.

Tammikuun kukkia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vesiheinä

’Kävin tänään pikipäin maalla Luopioisissa. Koska joulukuun alussa maa oli lumen peitossa, en saattanut tehdä kukkakartoitusta edelleen kukkivista kasveista. Niinpä tein sen nyt tammikuun alussa, koska maa oli lumeton. Kiersin aika nopeasti saman reitin kuin syksylläkin. Päällisin puolin kukat olivat kuihtuneet, heinät laonneet ja kasvit vaipuneet talvilepoon. Kuitenkin löytyi myös kuvan mukaisia reheviä kasvustoja. Pihatähtimö eli vesiheinä on todellisuudessa kuvattu syksyllä, mutta kasvimaan laidassa oli lähes samassa vedossa olevia kasvustoja. Nuput näyttivät siltä, kuin ne voisivat millä hetkellä tahansa aueta. Siinä siis ensimmäinen tammikuun kukka.

Puutarhapolun jälkeen kiersin kellarin kupeelle katsomaan, onko saunakukasta mitään jäljellä. Yllätyksekseni löysin sen kukkivana. Totuuden nimessä on sanottava, etteivät kukat olleet enää mitään kesän loistokkaita, pystyjä ja ylväitä, vaan nuokkuvia rääsyjä, joista puuttui terälehtiä ja kehräkukatkin olivat harmaantuneet eli siis kuolleet, mutta kukkia kaikitenkin. Siitä löytyi toinen laji tammikuulle.

Kasvilavassa olen kasvattanut kesällä yrttejä, salaatteja ja mausteita. Se on suojattu sivuilta ja täytetty rehevällä kompostimullalla. Katselin tarkaan löytyisikö kukkivia rikkakasveja. Peipit olivat kuitenkin pudottaneet kukkansa, vaikka lehdet olivatkin vielä vihreät. Lutukat olivat nuutuneet ja laskeutuneet mullalle lepäämään. Pillikkeistä ei näkynyt jälkeäkään. Mutta mikäs pilkisteli ruohosipulin takaa, nurmihärkkihän se. Kukkaa tuolta kasvilta en enää löytänyt, mutta aivan samalla tavalla kuin vesiheinälläkin, turpeat nuput olivat valmiit avautumaan ja pilkistipä verholehtien rakosesta hieman valkoista terälehteäkin. Niinpä tulkitsin sen kolmanneksi tammikuun kukaksi.

Nyt palasin takaisin pihaan ja mikäs tulikaan vastaan aivan vanhan navetan edessä. Sen ikkunoiden alla olin kukituttanut pari vuotta sitten kaupasta ostamiani orvokkeja. Siinähän aivan seinän vieressä kukki komeasti tarhaorvokki eli villiytynyt koristeorvokki, jonka siemenistä jotkut aina itävät ja levittäytyvät kukkapenkin ympäristöön. Sitkeä sissi, tuumasin ja merkitsin neljännen tammikuun kukan muistivihkoon.

Sitten alkoikin tuskien taival, sillä piha näytti kuolleelta vihreältä aavikolta. Sellainenhan kynitty nurmikko on, se ei kuki eikä kukoista. Kiersinkin metsän puolelle ja siellä pientarella kasvoi viides tammikuun kukka. Oikeastaan se oli heinä, kylänurmikka, mutta kun se on ennekin saanut olla kukkien joukossa kasvikartoituksissa, niin olkoon nytkin. Nurmikka on yksivuotinen ja siksi se tekee kaikkensa saadakseen mahdollisimman paljon jälkeläisiä. Tuskin sen tammikuisista kukista siemeniä koskaan tulee, mutta eihän yrittänyttä laiteta.

Kaikista ponnisteluista huolimatta enempää kukkia en löytänyt. Ystäväni puutarhassa Orivedellä näsiä puhkesi kukkaan joulupäivänä. Minun reitilleni ei näsiää kuulunut enkä mennyt sitä erikseen katsomaan metsän puolelle. Riittäköön siis nämä viisi tammikuun kukiksi. Rikkaruohojahan ne ovat mutta sinnikkäitä sellaisia. Kaikki muut kukat ovat siis talvilevossa, vaikka talvi viipyykin – tulleeko koskaan.’

Valkoinen kuningas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

valkoinen_kuningas’Joulujen välissä luin jo vuosia sitten ilmestyneen unkarilaisen György Dragomanin läpimurtoteoksen Valkoinen kuningas. Kirja löytyi paketista ja sen lukeminen osoittautui vallan upeaksi kokemukseksi. Vaikka tarinan novellimaiset luvut kertoivat tuiki tavallisia asioita poikien elämästä, kosketti kerronta syvästi mieltä. Niin erilaisissa maailmoissa me elämme ja niin vähän me  siitä tiedämme, että osaisimme arvostaa sitä hyvyyttä ja elämänlaatua, joka meillä itsellämme on ollut ja on tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Kirjaan kannattaa tutustua!

Tämän kirja-arvioinnin myötä alkaa uusi vuosi, joten kaikkea hyvää tälle vuodelle.’

Tarina sijoittuu rautaesiripun taakse totalitääriseen kommunistivaltioon, jota ei määritellä sen tarkemmin, mutta kirjailijan syntyperän mukaan se on helppo yhdistää Unkariin ja Budapestiin. Eletään aikaa kansannousun jälkeen, mutta ennen järjestelmän kaatumista. Päähenkilöinä ovat vähän toisellakymenellä olevat pojat. Minä-kertoja Dzsata elää äitinsä kanssa kahdestaan, koska isä on viety kaivamaan Tonavan kanavaa eli pakkotyöleirille, koska hän on sanonut mielipiteensä valtiosta. Hän on siis mielipidevanki. Tarina kulkee poikien maailmassa, joka ei ole helppo sekään; ainainen pelko jäytää kaverien rökityksestä, pahoinpitelystä, nolaamisesta tai ryöstetyksi tulemisesta. Monet isommat tekevät väkivaltaista kiusaa pienemmilleen eikä aikuiset kovin kauaksi jää jälkeen hekään. Dzsata elää tässä hullunmyllyssä ja kaipaa isäänsä. Hän yrittää uskotella itselleen, että isä tulee takaisin ja kaikki on taas hyvin.

Kaksi kertaa vuodessa hän vierailee isoisän luona, joka oli aikoinaan puoluesihteeri, mutta erosi isän jouduttua leirille. Äiti ei isoisästä pidä eikä poika saa tuoda saamiaan lahjoja kotiin. Isoisä ei myöskään auta poikaansa. Äiti hakee mieluummin apua suurlähettiläältä, joka kuitenkin on tottunut muunlaisiin palveluksiin. Häneltä Dzsata ottaa amuletikseen shakkipelin valkoisen kuninkaan. Sitten isoisä vie Dzsatan yhdelle kaupungin kukkuloista, näyttää maiseman ja kaupungin sekä kehottaa poikaa muuttamaan maasta mahdollisimman pian. Isoisä kuolee ja vietetään suuret hautajaiset, jotka päättyvät hulinaan. Tähän myös kirja päättyy.

Kirjaa on verrattu William Goldingin Kärpästen herraan. Tämä mestariteos siitä kieltämättä tulee mieleen: sama ahdistava tunnelma, samat pienet pojat, jotka joutuvat astumaan ikäänsä suurempiin saappaisiin, sama eristyneisyys, väkivalta. Mutta tässä tarinassa ei mennä niin pitkälle kuin Kärpästen herrassa. Kirjan luvut ovat kuin novelleja, joilla on yhteinen tausta. Pitkät lauseet polveilevat kuin pojan ajatukset. Aika katoaa kun sitä ei uudessa luvussa sidota edellisen tapahtumiin. Hämmästyin kirjan lopussa, kun huomasin, että aikaa oli kulunut kirjan edetessä vain hieman yli vuosi. Kovin paljon sen vuoden mittaan sattui.

Mitä sitten seuraavaksi? Kun ajankohtaa ei ole kerrottu, ei historiasta ole apua. Unkarin järjestelmä muuttui samaan aikaan kuin muissakin Itä-Euroopan maissa, joten se ainakin lopulta pelasti jotain, vaikka poikien lapsuus tässä menisikin. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, kuinka samanlaisia poikien huolet ja leikit olivat siellä niin kuin muuallakin. Kiinnostus kohdistui ehkä enemmän räjähteisiin, mutta jengitappelut, pelit ja ihastumiset olivat ennallaan. Päämäärättömyys ja vastuun puute pistävät esiin monesta kohtaa; milloin kaivetaan hyödytöntä ojaa, milloin kolutaan tyhjilleen jäänyttä kaivosta. Elämä on monesti pysähtynyt ja asiat ovat jääneet sille tolalle. Ihmisten tyytymättömyys tukahtuu pelon alle kytien kuitenkin taustalla koko ajan. Kirjaa mainostetaan takaliepeessä mustan huumorin teemalla. Huumori on vaikea asia eikä se tässäkään tapauksessa osu oikeaan. En näe kirjassa mustaa huumoria ollenkaan, sillä lapsi pelkää, hän kokee ympäristönsä ahdistavana, tuntee olevansa koko ajan tarkkailun alainen. Ei isän kohtalo, äidin itkeskely ja kavereiden väkivalta, opettajien piittaamattomuus tai ruokajonojen turvattomuus ole mitään mustaa huumoria, se on tragediaa. Jos en olisi lapsuudesta asti seurannut kirjoituksia totalitäärisen valtion toimista, pitäisin tätä kirjaa selkeänä fantasiaromaanina.

György Dragoman: Valkoinen kuningas. Otava, 2008 (suom. Outi Hassi). 260 s.