Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Muutos

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tie2’Sanotaan, että muutos on välttämätöntä, muutos on pysyvää. Kun aikoinaan 70-luvulla aloin kulkea Lapin erämaissa reppu selässä, sain nauttia kuvan kaltaisista poropoluista. Niillä askel oli keveä kumisaappaillakin. Kivet eivät tuntuneet anturan läpi, sillä polun pohja jousti ja mukavasti mutkitteleva reitti sai matkan joutumaan. Kuvan polku ei ole enää porojen tekemä. Takaosassa häämöttää retkireitin keltapäinen tolppa. Monet kaksijalkaiset ovat tallustaneet tämän uran, mutta edelleen se on hyvä kulkea. Se luikertaa pitkin tunturinsivua välttäen pahat paikat, nousematta vaarojen päälle. Suot se kiertää rantoja myöten tai ylittää ne kapeimmasta kohdasta sopivasti myötäillen. Näitä polkuja sai erämaissa kulkea tälle vuosituhannelle saakka.

tie1Mutta uusi vuosituhat toi maastoon mönkijän. Sille vedettiin uudet reitit ja se teki niille uudet urat. Nyt poropolku näyttää viereisen kuvan kaltaiselta. Tunturin kuvetta nousee kaksi raitaa, joissa kivet ja hiekka loistavat kauas. Porot eivät näillä urilla viihdy eikä aina retkeilijäkään. Mutta minkäs voit, toinen vaihtoehto on etsiä omat reittinsä ja jättää urat muiden tallattavaksi. Saappaan pohja on ohut tuollaisessa kivikossa. Jokainen kivennokare tuntuu päkiässä. Sateet ja eroosio kuluttavat uraa syvemmäksi, lopulta puronpohjia ei enää mönkijäkään pääse kulkemaan, vaan on tehtävä uusi ura entisen viereen. Näin vähitellen koko rinne muuttuu urien verkostoksi, joka näkyy kauas ja kauan. Pahinta näissä urissa lienee kuitenkin se, etteivät ne enää kulje sopuisasti rinteitä pitkin, vaan kiipeävät huippujen yli, ylös alas, koska moottorivetoisella on helppo kulkea. Retkeilijän taival taas muuttuu entistä kivisemmäksi.

tie3Kuka näitä sitten käyttää? Kuka saa ajaa mönkijällä tunturissa? Ketä varten nykyään rakennetaan jopa mönkijänmentäviä pitkospuita ja siltoja yli soiden? Retkeni suuntautui lähelle Norjan rajaa, joten siellä liikkuu ainakin rajavartijoita. Porojen määrästä päätellen myös poromiehet käyttävät näitä uria. Metsähallitus huoltaa alueen autiotupia ja tavarat viedään perille moottorivoimin. Tässä ainakin kolme ryhmää, joille urat on tarkoitettu. Turisteja sinne ei ainakaan vielä päästetä kangasta pöllyttämään, onneksi. Miten nämä työt tehtiin ennen mönkijää? Rajavartijat kävelivät sulanmaan aikaan ja hiihtivät talvella. Poromiehillä oli vetoporonsa tai maastomoottoripyörät. Kämpät huollettiin talvella. Voisi sanoa, että mönkijä on turha vekotin tunturissa. Sen jälkiä ei saada piiloon vuosikymmeniin eikä sen tarpeellisuutta pystytä perustelemaan, ainakaan minulle.

tie4Aikoinaan, kun kuljin aitoja poropolkuja pitkin, en aina osannut arvostaa niitä. Muistan, kuinka kaihdoin merkittyjä reitteja ja hain omat polkuni ja omat leiripaikkani, nautin hiljaisuudesta ja koskemattomuudesta. Muutos tällä saralla on ollut raju. Kansallispuistoihin uria syntyy hitaammin, mutta suojelemattomat erämaa-alueet ovat pahassa vaarassa holtittoman maastoajon seurauksena. Vaikka tavallisille ihmisille se onkin luvanvaraista, niin viranomaisetkin saattavat tuhota paljon kaunista ennen kuin herätään huomaamaan tämäkin haitta. Muutos ei minusta ole tässä tapauksessa välttämätöntä. Ennen oli paremmin ja ennen vaelluksesta saattoi nauttia paremmin. Mitä sitten tämän jälkeen? Millä seuraavaksi pitää erämaihin päästä? Helikopterikin kuljettaa jo sinne kalastajia, marjastajia, vaeltajia ja se kulttuurin ääni kantaa paljon kauemmaksi kuin konsanaan rinkkaselkäisen puuskutus tunturikoivikossa.’

Lukon uudelleen avaaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lukko

’Tänään aloitin kasvikartoituksen Luopioisissa. Tavoite on saada parikymmentä neliökilometriruutua tehtyä ennen kasvukauden loppumista. Valitsin helpon ruudun näin alkajaisiksi, jottei tule rimakauhua. Kolmen tunnin kuluttua kasassa oli 230 lajia ja taivallusta viitisen kilometriä. Ruutuun sattui suurimmaksi osaksi erilaisia metsiä, vähän pakettipeltoa ja metsäautotietä. Yhdessä kulmassa oli vanha maatalo. Ajattelin jättää sen pois näin aluksi, siellä on varmaankin vain luhistuneita rakennuksia ja sen mukaista kasvillisuutta, ehkä jokunen vanha koristekasvijäänne. Onneksi en tehnyt näin, vaan menin reippaasti pihaan, jossa vanha isäntä sahasi rankoja poikki polttopuiksi. Juttu alkoi heti luistaa, kun löydettiin yhteisiä tuttuja ja niinpä päädyin heidän hyvinhoidettuun pihaansa. Keskellä pihamaata kukoisti yksi komeimmista kedoita, mitä olen täällä pitkään aikaan nähnyt. Syy sen olemassaoloon oli taannoin palanut navetta, jonka jäänteet raivattiin pois ja tilalle tuotiin autokuormittain soraa. Nyt siinä kasvoivat päivänkakkarat, apilat, kuismat ja kellot sulassa sovussa kauniina mattona. Tuntui melkein rikokselta astua niiden sekaan katsomaan, mitä muuta sieltä voisi löytyä.

Otsikon ja kuvan avulla on helppo arvata, mitä löysin. En ollut uskoa silmiäni, kun päivänkakkaroiden keskeltä sojotti noidanlukon itiöpesäke. Kun kaivoin sen lehden esiin hämmästyin vielä enemmän, sillä kyseessä olikin ahonoidanlukko (Botrychium multifidum). Tämän kasvin olen nähnyt Luopioisissa vain yhden ainoan kerran ja löydetyltä paikalta se on hävinnyt jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Tämä oli lukon uusi tuleminen alueen kasvistoon. Siis huikea löytö heti näin alkajaisiksi. Pengoin koko kedon, mutta tätä yhtä yksilöä enempää en kasvia löytänyt. Juttelin talonväen kanssa ja sain kuulla, että ruohonleikkuukone ei tuohon ketoon pääse. Alue niitetään sitten syksyllä, kun kukat ovat jo kuihtuneet ja niinpä se onkin seuraavana vuonna entistä ehompi. Näin noidanlukkokin säilyy siellä tuhoutumatta.

Voi kuinka pienestä asiasta voi tulla onnelliseksi!’

Retken jälkeen

Julkaistu , kirjoittanut
3

tsuomas

’Viikko vierähti joutuisasti kuin huomaamatta, vaikka paljon ehti tapahtuakin. Kuva on otettu retken tukikohdasta Tsuomasvarrin harjanteelta kohti samannimisiä järviä ja autiotupaa. Se näkyy järvien välisellä niemekkeellä. Muutaman päivän vierailulla maisema tuli tutuksi, samoin alueen kasvit. Kiersin vaaran rinteet ja juuret etsien sammalia ja kartoittaen kasvillisuutta. Alue on melko huonosti tunnettua ja siksi olin erityisen kiinnostunut löydöistäni. 

Tsuomasvarri sijaitsee reilun kymmenen kilometrin päässä Pulmankijärven eteläpuolella Utsjoen kunnassa. Päästäkseen sinne on ajettava aivan maamme pohjoisimpaan kolkkaan Nuorgamiin ja sieltä tunturien yli järven eteläpäähän. Retken ajaksi sattui kovin helteinen sää ja kuudentoista kilometrin taivallus yli tunturien autiotuvalle ei ollut ihan helppo juttu. Kuumuus ja kostea ilma väsyttivät. Kuvan maisema on vihreä, mutta vaaralla ja tuvan ympärillä näkyvä ruskeus johtuu kuolleista koivuista. Muutaman vuoden aikana massoittain esiintyneet tunturi- ja koivumittarit söivät koivuista lehdet ja puut kuolivat. Muistan näin käyneen myös aikoinaan Utsjoen länsiosissa 1970-luvun alussa, eivätkä vieläkään kaikki alueet siellä ole tuhosta toipuneet. Näin käy varmaan täälläkin.

tsuomas2

Tältä näytti majapaikka. Tupa on vanha, jo monet ajat kokenut. Uudistuksen myötä se on saanut eteensä toisin päin olevan lisäosan, jossa sijaitsee eteinen, puuliiteri ja yllätys yllätys ensimmäinen autiotuvalla tapaamani sisävessa. Onko se kesähelteillä ihan hyvä ratkaisu, siitä voidaan olla ainakin kahta mieltä. Tuvassa mahtuu nukkumaan säällisesti kuusi henkeä, mutta kuten hyvin tiedetään, sopu sijaa antaa. Meitä oli ekana yönä paikalla kahdeksan henkeä, onneksi osa teltassa. Muuten sainkin sitten pitää kämppää yksin hallinnassani, mitä nyt etiäiset pariin otteeseen uhittelivat lisäväellä. Todellisia ei sitten kuitenkaan ilmaantunut.

Kasveista ja sammalista kerron toisella kertaa, kunhan ensi ehdin ne kaikki käydä läpi. Keruuksia tuli toista sataa ja niinpä rinkka taisi olla paluumatkalla painavampi kuin mennessä. Tsuomasvarri on itäisen Lapin ainoita emäksisiä tuntureita, joten sen kasvillisuuden odottikin olevan erilaista kuin muilla tuntureilla ja olihan se, ainakin rehevämpää ja lähteiden reunat olivat järjestään ravinteisia lettoja. Paljon kauemminkin siellä olisi viihtynyt, mutta nykyihminen on kiireinen, ehkä toisella kertaa. Voin kyllä suositella retkeilyä tuolla alueella, mutta silloin on otettava huomioon, että saappaat ovat melko välttämättömät ja retkipolulla kannattaa pysytellä. Alue on soista ja lukumääräisesti maamme järvirikkainta aluetta. Maisemallisesti se ei ole jylhää, mutta avaraa ja kaunista.’

Lappi kutsuu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lappi kutsuu

’Mikä se on se Lapin kutsu? Mikä on hulluus, joka iskee muutaman kerran vuodessa? Mikä on Lapin kuuluisa vetovoima? En osaa vastata. Näin vain on. Niinpä suuntaan sinne viikoksi taas kerran. Poropolku vie eteenpäin ja määränpää on aina seuraavan tievan takana. Tällä kertaa ehkä ei ihan niin. Tarkoitus on viipyä parin tunturin alueella, tehdä muutama kasviruutu, katsastaan alueen sammalet, ottaa valokuvia ja nauttia. Siinäpä on sitten muistoja ja katseltavaa talvi-illoiksi. Blogi on myös kesätauolla sen aikaa. Hyvä onkin, sillä palvelimella on ollut jotain ongelmia liian runsaan liikenteen vuoksi.’

Fraktaaliruhtinas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

6573

’Kun kuumuus estää pääsyn metsään, voi rauhassa syventyä tyystin erilaiseen maailmaan. Tähän tarjoutui oiva mahdollisuus Hannu Rajaniemen scifi-trilogian toisen osan Fraktaaliruhtinaan parissa. Kvanttivarkaan kohdalla jo hehkutin mielikuvituksen lentoa, yllätysten vyöryttämistä ja mahdottomuuksien kumoamista, nyt jään sanattomaksi. Tässä perässä on vain laiha kuvaus siitä, mitä on odoettavissa, kun kirjan lukee. Helppoa se ei ole, niinpä kannattaa lukea hitaasti ja keskittyneesti, mitään sirpaletarinaa se ei lupaa eikä mitään järjellistä kertomustakaan, onhan vain mahdottoman komea kuvaus jostakin, mitä ei juurikaan ymmärrä.’

Trilogian toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi ja toisaalta ei jatka. Kirjat ovat jatkoa, mutta oikeastaan vain henkilöiden suhteen. Kun Kvanttivarkaassa liikuttiin Mars-planeetan maisemissa, ostettiin ja myytiin ajalla, tapeltiin ropotteja vastaan ja vaikutettiin toisten mieliin yksityisyyden rajamailla, niin nyt näistä ei ole enää jälkeäkään. Tämä kirja liikkuu Maa-planeetan jäännöksillä, jossa liikkuu myös ruumisvarkaita, sielunkauppiaita, jinnejä ja muita kummajaisia. Nyt esiin tulevat Perustajagogolit: Pelleriini, Chen, Vasilev, Sielujen insinööri ja Hsien-kuit. Varas Jean le Flambeur saa tehtävän varastaa Chengogolin eli varhaisen kopion pääperustajasta. Saadakseen sen hänen on saamansa valehahmon avulla päästävä monen järjestelmän sisään ja turvattava lopuksi oma pakonsa. Mieli ja aluksensa Perhonen yhdessä Josephine Pelleriinin kanssa auttaa ja myös sotkee hänen yritystään. Maan asukkaat asuvat Sirr-kaupugissa, joka on jäänne menneestä ennen suurta romahdusta ja sotia. Heitä uhkaa koko ajan aavikolta vyöryvä villikoodien valta. Tämä tuhoaa asukkaiden oman koodin ja aiheuttaa kuoleman. Tawaddud on ylhäinen sirriläinen ja on tiiviissä yhteydessä aavikolla eläviin, mutta myös kaupungin muihin asukkaisiin. Varkaan kanssa hän joutuu lopulta tekemisiin pelastaakseen kaupunkinsa. Tarina etenee huippukohtaansa ja siinä käydään sota Mielen ja palkkasoturiarmeijan sekä muiden ilkimysten kesken. Lopulta Mieli voittaa, varas saa Kanuunaparatiisista mitä haluaa, mutta Perhonen tuhoutuu. Maan asukkaat päätyvät toiseen olomuotoon, sillä jokaisella elävällä olennolla on tarinansa ja tarina on hän ja tarinat asuvat autiomaassa. Kirja päättyy oikeastaan siihen mistä se alkoi.

Scifi on vaikea laji, sillä luodakseen sitä  pitää tietää valtavasti asioita, mutta on osattava myös käyttää mielikuvitustaan. Luonnonlait ovat ainakin tänä päivänä ne, jotka säätelevät meidän elämäämme. Tässä kirjassa tuntuu kuin niitä ei enää ole tai maailmassa vallitsisivat aivan muut lait. Tässä niin kuin ensimmäisessäkin osassa liikutaan ainakin neljässä ulottuvuudessa, siis myös ajassa. Mielenkopiota haetaan 600-luvulta Pariisista, liikutaan nykyajassa ja toisaalta taas huimissa tulevaisuuden maisemissa. Virtuaalitodellisuudet lomittuvat toistensa sekaan, niitä luodaan ja hävitetään. Samanaikaisesti hahmo voi olla monessa paikassa, kopiot liikkuvat alkuperäisen kanssa tai erillään, tekevät ratkaisujaan, jotka eivät aina ole samoja, sulautuvat ja kuolevat. Hahmo voi punoutua toiseen, jolloin hahmo onkin kaksi eri hahmoa päällekkäin, näin esim. Maassa olevien ihmisten keskuudessa on käytäntö.

Kirja liikkuu huikeissa seikkailuissa ja koska tekijänä on teoreettisen fysiikan tohtori, voi olettaa, että tapahtumilla on mahdollisuutensa eikä kaikki ole vain hatusta tempaistua. Siitä huolimatta kirja ei ole helppo luettava. Siihen sisältyy suuri joukko tarinoita monelta eri aikajanalta, kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ja ne helpottavat lukemista, mutta monien kummallisten muodonmuutosten ja ratkaisujen maailma on hankala pitää kasassa. Hattua pitää nostaa kirjoittajalle. Jouduin lukemaan kirjaa uudelleen sata sivua edestä ja muutaman kymmenen lopusta päästäkseni jyvälle monesta asiasta. Se kannatti, sillä alku on aika sekava, kun ei muista tai tiedä taustoja. Oikeastaan jo Prologissa kerrotaan kirjan juoni ja sen lopun suuri yllätys. Se vain on kätketty ja saadakseen sen selville on kirja luettava kokonaan.

Kirjassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. Tuhannen ja yhden yön tarinat tuli jo mainittua. Lisäksi todetaan, että Perhonen on luotu laulaen kuin Kalevalan kannel aikoinaan, Mielessä muutenkin on vinhasti suomalaisuutta onhan hän päätynyt Oortin komeetalle Maasta. Fantastinen tunnelma on varkaan ja Mielen saunomisessa Perhosen varastohytissä tai kohtaamiset virtuaalirannalla juuri kuin jossain klassisessa kuvauksessa paratiisista.

Varas suuntaa kirjan lopussa kohti Saturnusta ja siitä voi päätellä seuraavan osan liikkuvan sillä suunnalla. Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä tämä sarja on scifi-kirjojen ystävän pakollista luettavaa.

Rajaniemi, Hannu: Fraktaaliruhtinas (The Fractal Prince, suom. Antti Autio). Gummerus, 2013. 442 s.

Lehmuskiitäjä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lehmuskiitäjä

’Rastasverkot suojaavat mansikoita siivekkäiltä tehokkaasti. En niitä mielelläni virittelisi, koska niihin joskus eksyy lintuja jaloistaan kiinni. Olen niitä päästellyt irti ja samalla tarkistanut onko mukaan joutunut rengastettuja lintuja. Samantapaisilla verkoillahan rengastajatkin meren saarilla pyydystävät saaliitaan. Niinpä hämmästykseni tänä aamuna oli melkoinen, kun verkossa lepäilikin kovin pieni saalis. Yritin irrottaa sitä hellävaraisesti verkon sokkeloista, mutta sitten huomasin, että se olikin jo kuollut.

Siirsin perhosen ratamonlehdelle ja otin siitä kuvan. Sitten kaivoin kirjahyllystä määritysoppaan saadakseni selville, mikä otus verkkoon oli takertunut. En ollut koskaan nähnyt tällaista kiitäjäperhosta, mutta muistikuvana oli kirjan kuva, joka vastasi väritykseltään, muodoltaan ja kooltaan tätä. Sitä nyt aloin etsiä. Lopulta se löytyi. Kyseessä on lehmuskiitäjä (Mimas tiliae).’

Lehmuskiitäjä on harvinainen perhonen sisämaassa Rauma – Kitee linjalle saakka. Yleensä sen tapaa rannikoiden jalopuumetsistä ja puutarhoista. Siksipä se minulle vieras olikin. Perhonen syö toukkana lehmuksen lehtiä ja sen vihreän toukan saattaa tavata helpoimmin juuri sieltä syksyllä. Se talvehtii monien perhosten tapaan kotelona. Aikuinen perhonen ei syö ollenkaan, sillä ei ole edes imukärsää. Sen kauneuden ainoa tarkoitus on löytää puoliso, paritella ja saattaa maailmaan parvi uusia perhosia. Toivottavasti tämä perhonen ehti tehdä kaiken tuon.

Perhonen on täällä Luopioisissa pohjoisrajoillaan. Meidän pihapiirissä ei ole lehmuksia, joten sen on täytynyt kulkeutua tänne kauempaa. Perhonen kuoriutuu kotelosta keväällä ja lentää siis vain muutaman viikon, niin kauan, kunnes tehtävä on täytetty ja sen voimat ehtyvät. Kovin kaukaa se ei ole tullut tai sitten ilmavirrat ovat sitä kuljettaneet suotuisasti. Monet vaeltajaperhoset, kuten ohdakeperhonen tai amiraali, käyttävät hyväkseen ilmavirtoja, mutta suuntaavat myös lentonsa tiettyyn suuntaan. Luulen, ettei lehmuskiitäjä kuulu näihin. Jos olen väärässä, korjatkaa. Voisiko lämpimillä säillä olla vaikutuksensa perhosen täällä oloon vai onko tässä taas yksi esimerkki kasvihuoneilmiöstä ja eliöiden pohjoisrajojen siirtymisestä kohti pohjoista?

Härkin härnäys

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kotelosieni

’Nurmihärkki (Cerastium fontanum) on eteläisessä Hämeessä tuiki tavallinen kasvilaji. Sen tapaa nurmikoilta, metsäteiltä ja niityiltä, pelloilta ja joskus rannoiltakin. Niinpä sitä usein kumartuu katsastamaan, kun sen näkee oudon muotoisena tai värisenä. Yläkuvassa nurmihärkki kasvaa keskellä metsäautotietä ja näyttää kituvalta. Niinpä kumarruin sen puoleen ja yritin hätistellä kirvoja sen kimpusta pois. Mustat pisteet näyttivät nimittäin kirvoilta tai niiden ulosteilta. Nappasin lopuksi mukaani muutaman verson ja vein ne sitten kotona mikroskoopin alle nähdäkseni, millaiset kirvat kasvia jäytävät ja sen nuuduttavat. Hämmästys oli suuri, kun suurennettuna kirvat muuttuivatkin maljakasmaisiksi sieniksi.

kotelosieni2

Pistin kuvan ja selosteen ystävälleni ja paluupostissa saapui määritys: Leptotrochila cerastiorum. Sieni ei liene kovin yleinen. Sen kokonaislevinneisyys käsittää vain Pohjois- ja Keski-Euroopan ja täälläkin sitä on enemmälti tavattu rannikoilta. Netistä selailin tietoja tieteellisen nimen avulla, mutta suomalaista nimeä sienelle ei tullut vastaan eikä paljon muutakaan. Tieteellisen nimensäkin se on vaihtanut matkan varrella useaan otteeseen. Sientä on tavattu myös sykeröhärkiltä (Cerastium glomeratum). Tässäkin tapauksessa täytyy vain todeta, että monet näistä piensienistä ovat harvinaisia niin kauan, kunnes ne huomataan ja niitä seurataan. Tämänkin ohi kulkee mennen tullen ellei kumarru katsomaan hieman värivaurioista kasvia lähempää. Sittenkin sen määrittää helposti roskaksi.

äkämä

Usein samanlaislla paikoilla näkee, kuinka nurmihärkin versot ovat voimakkaasti ruttaantuneet, venyneet ja muuttaneet muotoaan. Tätäkin ihmettelin monta vuotta, kunnes löysin kirjoista kuvan vastaavasta ilmiöstä ja saatoin todeta, että kyseessä on lehtikirvan (Trioza cerastii) aiheuttama äkämämäinen muodonmuutos. Se on sientä paljon yleisempi.’

Murkkupesä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

murkkupesä (1)

’Kuva ei kerro koko totuutta, niin kuin usein on. Siitä puuttuu mittatikku. Olisin asettanut itseni siihen viereen, mutta jalusta jäi kotiin enkä jaksanut sitä sieltä erikseen hakea. Joten on vain uskottava tuon pesän suuruus, kun sen mittoja kerron. Itse en nähnyt pesän vieressä seisten sen päälle, joten pesällä on korkeutta pari metriä, mieluummin yli kuin alle. Sen halkaisijan mittasin askelilla ja sain luvuksi noin neljä metriä. Kun siitä laskee ympärysmitan, pääsee reiluun 12 m. Pesä on asuttu ja tuhannet muurahaiset rakentavat sitä kiivaasti edelleen. Törmäsin siihen sattumalta sammalretkellä enkä ollut uskoa silmiäni. Enpä ole koskaan ennen suurempaa nähnyt, en lähellekään.

Eikä sitä taida paljon suurempaa olekaan. Netti kertoo Luonnonsuojeluliiton muutama vuosi sitten kyselleen suuria pesiä ja silloin löytyi Jalasjärveltä sen hetken suurin keko, joka kuitenkin oli jo kuolemassa. Sillä oli korkeutta liki kaksi ja puoli metriä ja ympärysmittaa 15 m. Vastaavia, mutta pienempiä, löydettiin muualtakin. Tämä nyt esillä oleva pesä on kuitenkin täysin elävä ja siinä on laakea huippu, joka lisää sen massaa. Kuinkahan monta sataa kiloa pesä painaa, kun tiedetään, että pesä yleensä jatkuu syvälle maanpinnan alle? Täytyypä käydä muutaman vuoden kuluttua uudelleen paikalla pesää mittaamassa. Yhdessä pesässä on yksi kuningatar ja työläisnaaraita saattaa olla tuhansia, joten tässä pesässä on todennäköisesti enemmän asukkaita kuin koko Pälkäneellä, joten ei ne asukkaat täältä maaseudulta kesken lopu.’

Sattuman sohaisu

Julkaistu , kirjoittanut
2

pikkupaasisammal

’Jotkut ihmiset kieltävät sattuman mahdollisuuden. Kaikki voidaan selittää tieteellisesti tai löytää niille ratkaisu tutkimusten avulla. Itse olen useammankin kerran törmännyt tapahtumaan, jota ei voi selittää muulla kuin sattumalla, ellei mennä sitten henkimaailmojen puolelle. Pari viikkoa sitten istuin kirkonkylän seurakuntatalon kiviaidan päällä ja odotin parempaa puoliskoani. Siinä aikani kuluksi nojailin sementtiaitaan ja tunsin kuinka käsieni alla oli jotain pehmeää, siis sammalta. Kouraisin sitä ja siirsin kasvojeni eteen. Suurennuslasi oli tietenkin kotona eikä tuosta massasta ilman sitä saanut mitään selkoa. Niinpä kaivoin sattumalta taskussani olleen muovipussin esiin ja työnsin sammalet sinne, ne rippuset, jotka käteeni olivat raapaisussa jääneet. Sitten se parempi puolisko jo saapuikin ja lähdimme ajelemaan kotiin päin. Pussi löytyi myöhemmin taskusta ja kotvasen sen jälkeen mikroskooppi kertoisi löydön, jos siinä nyt mitään ihmeellistä olisi.’

Kuvassa on pikkupaasisammal (Schistidium submuticum). Se on uusi laji Luopioisiin eikä olekaan mikään turha laji. Sammal on pieni nimensä mukaisesti ja kasvaa juuri vanhoilla sementtipohjaisilla muureilla. Sen lehdet ovat karvakärjettömät ja taipuvat koukkumaisesti sisäänpäin. Sammal on eteläinen ja tavattu lähinnä etelärannikolta. Hieno löytö siis, mutta…

Niin, ei siinä kaikki. Sammalmöykystä pisti esiin myös hiippasammalta. Määritin sen kalvashiippasammaleksi (Orthotrichum pallens). Tätä sammalta olen löytänyt vain kerran aikaisemmin. Silloin se kasvoi Padankoskella vanhan navetan sementtisellä kivijalalla pieninä kasvustoina. Toinen löytö Luopioisiin siis. Sammal on mätästävä ja sen itiöpesäke on hunnullinen eikä hunnussa ole karvoja. Suku ei ole niitä helpoimpia, mutta tuntomerkit eri lajien kohdalla ovat selviä.

Lähetin näytteet tuosta sattuman sohaisusta ystävälleni määritysten varmentamiseksi. Edelliset olivat oikein, joten vanhakin oppii. Sitten siitä repesi ihan jotain muuta. Ystäväni ilmoitti sähköpostilla löytäneensä näytteen keskeltä jotain vielä hienompaa, jota en uskalla  edes ilmiantaa. Löytösammal oli vain muutaman millin mittainen verso, mutta jos se on se, miksi sitä nyt epäillään, niin sen levinneisyysalue on jossakin perin kaukana täältä, rannikolla ja Ahvenanmaalla. Löytö olisi ensimmäinen Pirkanmaalta ja koko EH-alueelta. Pieni sattumansammal lähti kirjekuoressa Helsinkiin seuraavaa määrittäjää tapaamaan ja saattaa olla, että sieltä sen matka jatkuu vielä maamme rajojen ulkopuolelle saakka. Joskus käy näin.

Kiitän (kerrankin ja julkisesti) vaimoa viipymisestä. Sattumaa kiitän myös ja jään odottamaan ylimmän tuomarin päätöstä. Toive on, että lopputulos on positiivinen, mutta sattumalta se voi olla kielteinenkin, kaikki ei ole aina helppoa. Aika näyttää ja kerron sitten lisää.

 

Juhannus – juhlaa!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurjenmiekka1

’Kerran vuodessa, ainakin, mieli herkistyy ja kohtaa elämän positiivisena ilman ainaista tuskaa sen puolesta, ilman stressiä. Juhannus on vanhastaan ollut suven kohokohta ja on sitä edelleen. Taiat, tuntemukset, ennusteet kuuluvat siihen, niin myös yhdessäolo, leikki ja laulu. Tänä päivänä siihen on tullut myös muunlainen hauskanpito, sana jonka joskus haluaisi pistää lainausmerkkeihin. Tänä vuonna juhannusaatto ja kesäpäivän seisaus sattuvat samaksi päiväksi. Elämme pysähtyneellä hetkellä, nautitaan siitä. Haluan toivottaa kaikille lukijoille kaunista ja aurinkoista juhannusta Eino Leinon ja Kukkian kurjenmiekkojen välityksellä.’ 

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.

Tuoll´ lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´ lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.

Eino Leino