Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Julkaistu , kirjoittanut
1


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Kallion komistus

Julkaistu , kirjoittanut
1

raatosammal

’Sateinen päivä ei houkutellut metsään, mutta kun kartoituskausi on parhaimmillaan, oli sinne päästävä. Alue, jolla liikuin, oli vanhaa korpea, sinällään hienoa, mutta kun joka askeleella tippui näreistä vettä niskaan, ei kaikki tuntunut ihan mukavalta. Päivän piristi avokalliolla jäkälien ja seinäsammalien keskellä pilkoittava pieni mätäs. Metrin päässä oli toinen vähän suurempi, siinä kaikki. Sammal on pienen pieni, mutta sen itiöpesäkkeet komeat ja näyttävät. Eihän nimi miestä (saatika sammalta) pahenna, mutta hetken mietin viitsinkö kaivaa sen maasta. Kyseessä on jänänraatosammal (Tetraplodon mnioides). Eihän sitä tiedä, millaiset jänönkorvat sieltä turpeen alta mukana seuraa.’

Suomessa tavataan neljä raatosammalta, joista vain kaksi löytyy myös etelästä. Toinen on poronraatosammal (T. angustatus). Nämäkin ovat paljon yleisempiä pohjoisessa, enkä niitä ole Etelä-Hämeestä montaa kertaa tavannut. Siksi sen löytyminen tekikin päivästä onnistuneen. Nämä kaksi erottaa toisistaan itiöpesäkkeen perän pituuden avulla: jänönraatosammalella perä on kolmisen senttiä pitkä ja poronraatosammalella yleensä alle sentin.

Raatosammalille on nimensä mukaan ominaista, että ne ovat yhteydessä johonkin eläimelliseen, yleensä ulosteeseen tai oksennuspalloon, pohjoisempana myös raatoon. Etelä-Suomessa sammalen voi hyvällä onnella löytää juuri avokallioiden sammalikoista metsäalueelta. Tällöin se useimmiten kasvaa ketun ulosteessa tai pöllön oksennuspalossa niin kuin tälläkin kertaa. Kun kaivoin sammalen esiin ’juurineen’, niin sen tyvessä oli kolmen sentin oksennuspallo, josta näkyi pistävän esiin pikkujyrsijöiden karvoja ja luunsiruja. Alueella elää ainakin viirupöllö ja on siellä huuhkajakin tavattu.

Keväällä löysin samanlaiselta paikalta poronraatosammalen, nyt tämän toisen. Kummallakin on alueella vain kaksi löydettyä kasvupaikka, joten ei niitä voi yleisiksi sanoa. Ensikohtaaminen tämän sammalen kanssa oli muutama vuosi sitten Keski-Suomessa, koiranulkoilutuspolulla. Sammal kasvoi maatuvassa koiran kasassa. Kun seurasin paikkaa useilla koiranulkoilutusretkilläni, ihmettelin ettei se ollut yleisempikin, sillä polunlaidat olivat täynnä jätöksiä ja siis sopivia kasvualustoja. Silloinkin saalis jäi vain pariin pieneen tuppaaseen. Kevään poronraatosammal kasvoi samanlaisessa oksennuspallossa kuin tämä nytkin löytynyt.

Tästä taas huomaa, että kun lähtee ulos sateesta huolimatta, näkeekin jotain. Sohvalta voi katsella kyllä ammattimiesten ja -naisten kisaeleitä, mutta metsästä löytää todellista elämää, vaikka kasvualusta olisi millainen tahansa.

Mahtava retki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tihkulehvasammal

’Hetkeksi tuli kesä. Sunnuntaina oli lämpö hellelukemissa ja auringonpaistetta. Tosin aamulla, kun pisti päänsä pihalle, tuntui kuin olisi kulkeutunut tropiikkiin, niin oli kosteaa ja kuumaa. Mutta eipä valiteta, kun kerrankin lämpö helli. Kaunnista säästä huolimatta tai ehkä siitä syystä käväisin pikaisella rekellä Kuohijoen vanhalla kalkkikaivoksella. Kosteus tihkui jokaisesta lehdestä, oksasta, ruohonkorresta ja kasteli housunlahkeet. Hiki pursusi silmiin, korviin, suuhun ja kasteli kaiken sisältäpäin. Tämän kesän inisijät pitivät huolen muusta mukavuudesta. Kaikesta huolimatta retki oli kesän paras, sammalia, sieniä, jäkäliä, uusia ja vahoja tuttuja, useita lajeja. Yksi niistä oli kuvan tihkulehväsammal (Rhizomnium elatum).”

Lehväsammalen oli käynyt etsimässä jo alkukesästä, kun kuulin siellä sitä mahdollisesti olevan. Silloin siitepöly sotki kuvaamisen, koko kasvi oli keltaisen pölyn peitossa. Nyt sen versot olivat kasvaneet pituutta ja tulleet näyttävämmän näköisiksi ja mikä parasta kesän sateet olivat huuhtoneet pölyt pois. Sammal on vaikea erottaa rinnakkaisista lajeistaan iso- ja lehtolehväsammalesta, mutta kotona mikroskoopin ääressä laji varmistui mm. solujen jonomaisen asennon avulla. Sammalen ilmestyminen ELY-keskuksen entisöimälle suolle antaa uskoa, että sinne saattaa palata myös muita 80-luvun ojituksen hävittämiä lajeja.

Kiersin myös louhoksen reunat ja etsin kalkkitammukkasammalta (Hygroamblystegium varium). Sammal on sieltä aikaisemmin löydetty, mutta itse en ollut sitä vielä nähnyt. Pieni kasvusto löytyi miltei heti, mutta lähempi tarkastelu osoittikin sen lenkosammaleksi (Homomallium incurvatum). Tätä olin aikaisemminkin nähnyt, mutta ei ole helppo sekään erottaa muista. Lopulta löytyi myös tammukkasammal eikä se ollut edes vähäinen. Sitä oli monella paikalla. Vierestä löytyi myös havusammalta, jonka päättelin olevan sirohavusammalta (Thuidium assimile), mutta joka taitaakin olla se etsitty lehtohavusammal (Thuidium tamariscinum). Sekin on ainoalla kasvupaikallaan Luopioisissa juuri täällä.

Todellinen uutuus löytyi kuitenkin syvästä louhoskolosta, jonka reunalla kasvoi taas hyvin tavallisen näköistä lehväsammalta. Pienenstä näytteestä varmensin löytäneeni alueelle uuden lajin nokkalehväsammalen (Plagiomnium rostratum). Tämä laji on ollut pitkään puutelistalla ja nyt se sitten löytyi. Ihmetyttää vain, etten ole sitä aikaisemmin huomannut, en ole ehkä tuntenut. Viime kesänä katselin sitä Kuhmalahden vanhalla kalkkilouhoksella ja ehkäpä se sieltä jäi mieleen. Tälle lajille on tyypillistä lehtien hyvin pienet ja tylpät reunahampaat. Ensin, kun lupilla sitä sihtasin, luulin, ettei sillä ole hampaita ollenkaan, vaan se kuuluukin Rhizomnium-sukuun. Lopulta hampaat erottuivat pienenä nyhänä ja osassa lehtiä ei hampaita ollutkaan. Näin ne voivat olla hankalia.

Päivän parin tunnin retken kruunasi vielä lehmuspikari (Holwaya mucida), jota viime vuonna löysin maatuvan lehmuksen rungolta uutena lajina Pirkanmaalle. Nyt sientä löytyi uudelleen, mutta kovin se oli vielä pientä ja kehittymätöntä, vain puolen sentin korkuisia mustia tappeja entisissä kasvustoissa. Sitä on mentävä katsomaan uudelleen syksyllä, silloin se on paremmin nähtävillä ja tunnistettavissa.

Pienet näytteet otin lisäksi parista minulle oudosta sammalesta. Ne saattavat määrityksen kautta päätyä tavallisten kuolevaisten joukkoon, mutta ainakin tylppälehtinen, karvakärjetön kivisammal tuntui mukavasti kutkuttavan, olisiko vai ei ole, aika näyttää.

Näin voi trooppisessa helteessä pienikin retki tuottaa paljon mukavaa katsottavaa. Tarkkana vain saa olla eikä hötkyillä. Kaikki ovat niin pientä ja erottavat tuntomerkit niin vähäisiä. Tästä on taas hyvä jatkaa.

Verkonkutoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hamahakki1

’Sateisen kesän onni on huomata muutakin kuin tavallisia lajeja. Kun yrittää tehdä ruutua sateessa ja paperit kastuvat, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suojata ne reppuun ja alkaa katsella jotain muuta aikansa kuluksi, tyhjän panttina kun ei jaksa olla. Kuvan hämähäkki taapersi laudan pintaa tyytyväisenä elämäänsä tai ainakin siltä näytti. Se kierteli ensin kurkistamassa laudan takaa, tuli sitten näkyviin ja saapasteli lopuksi kahdeksalla jalallaan edestakaisin antaen kuvata itseään edestä ja takaa. Lajista minulla ei ole tietoa, ei edes siitä, tekeekö se verkkoa saalistaakseen, juokseeko se saaliinsa kiinni vai vaaniko se sopivalla paikalla.’

hamahakki2Hämähäkit on mielenkiintoinen lajiryhmä. Kun viileän yön jälkeen kulkee niityllä tai metsässä, huomaa kuinka valtavasti hämähäkkejä on, sillä joka paikka on täynnä kasteen esiinnostamia seittejä. Suurin osa seiteistä levittäytyy ruohonkorresta toiseen muodostaen kuin pienen nuotan. Suuret ristihämähäkin seitit on ripustettu puiden ja pensaiden väliin ja juuri niitä saa yleensä repiä kasvoiltaan kulkiessaan varomattomasti metsässä. Osa seiteistä muodostaa kuvioita niin kuin suppilohämähäkin onkalomaiset rakennelmat. Olikohan se vuosi sitten, kun niittysuppilohämähäkki oli esillä? Siihen piti kiinnittää huomiota ja sen elinpaikoista raportoida. Ainakin minulta se huomioiminen jäi kokonaan. Vasta tänä kesänä tapasin kuvan kaltaisia reikiä suolta ja nekin olivat Viron Saarenmaalla. Liekö tämä hämähäkki meillä muuttunut harvinaiseksi tai katoamassa? Toisaalta en muista sitä lapsuudestanikaan ja silloin sen kyllä olisi huomannut, niin tarkkaan kaikki paikat tuli tongittua.

Ilman hämähäkkejä elämä olisi erilaista. Lintumaailma olisi peräti toisenlainen, sillä hämähäkit ovat tärkeällä sijalla monen linnun ruokalistalla. Ilman hämähäkkejä me itse tuskailisimme hyttysten ja kärpästen kanssa huomattavasti enemmän, sille ne taas ovat hämähäkin ravintolistalla ensimmäisenä. Tänä kesänä tuntuu siltä, että hämähäkit olisivat saaneet paiskia enemmän töitä, olisi ollut itsellä helpompaa tonkia metsän aarteita. Yleensä tähän aikaan metsä alkaa olla paikka ilman hyttysmyrkkyä, nyt tuntuu että inisiöiden määrä vain lisääntyy. No, sehän kuuluu sinne ja onhan hämyreille syötävää.

Kämmekän salaisuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.

Pieniä puikkoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sammalpuikko

’Eilen sadekuurojen välissä lähdin käymään tutulla lehtopurolla, josta viime vuonna löysin lehmuksen rungolta piirtojäkälää (Graphis scriptaa). Se on sinällään viehättävä jäkälä aivan kuin vanhan ajan kalligrafiaa. Puro suikertaa syvällä kivien välissä ja muodostaa onkaloihinsa kylmän ja kostean mikroilmaston, jossa viihtyvät hyvin sekä maksasammalet että pienet sienet. Lahopuun päältä silmiini osui kuvan kaltaista nukkaa, jota oli kömmittävä tutkimaan lähempää. Vasta kun otin sitä käteeni ja nostin päivänvaloon, sain selville, että se olikin sieni, joka kasvoi sammalesta. Minulle aivan outo otus ennestään. Niinpä otin siitä kuvan ja lähetin eteenpäin. Lasse Kosonen osasi ystävällisesti neuvoa: sammalpuikko (Eocronartium muscicola).

Sammalpuikko on loissieni. Sen imujuuret työntyvät sammalen solukkoon ja imevät veden ja ravinnon sitä kautta. Yleensähän sienet käyttävät sienirihmojaan ravinnon ottamiseen karikkeesta tai symbioosissa sienijuuristen kasvien kanssa. Tämä vaalea hyvin hento ja hauras puikkomainen sieni on siis aito parasiitti. Kuvan sammal on jokin suikerosammal, tarkemmin en ole sitä vielä tutkinut. Kirjatietojen mukaan sieni voi loisia usealla eri sammalella esim. palmusammalella, siipisammalilla ja kamppisammalella suikerosammalten lisäksi.

Sieni ei ole kovin yleinen. Varsinkin aikaisemmin sitä pidettiin suurena harvinaisuutena, josta oli Pirkanmaallakin vain muutama löytö, mutta nykyään sitä on kuitenkin löydetty laajemmaltakin. Mikään tavallinen se ei kuitenkaan ole. Sieni kasvoi siis puronvarsilehdossa. Sen isäntäsammal suikersi lahopuun päällä, jonka lahoamisaste oli jo hyvin pitkällä, oikeastaan vain kuori piti tämän lehtipuun enää kasassa. Niinpä en saanut enää selvää, mihin lajiin laho kuului. Ympärillä kasvoi harmaaleppää, tuomea ja lehmusta, siis jokin näistä. Sientä oli noin pari neliön alalla runsaasti ja koko puun pinta näytti olevan tuon alle parisenttisen nukkamaisen kasvuston alla. Ensin luulin sitä homeeksi, sitten jonkin maksasammalen itiöpesäkkeiksi, mutta lopulta sen sienimäinen pinta vei lajin oikeaan suuntaan.

Tällaiset mikroilmastoiset onkalot ovat hyvin mielenkiintoisia paikkoja etsiä jotain uutta. Harvinaisten lajien löytymiselle voi tietenkin olla syynä myös se, ettei kukaan selväjärkinen sulloudu purokivien väliin tonkimaan jotain mikroskooppisen pientä kasvustoa, kun miljoona hyttystä kyttää ateriaa vieressä. No, onneksi meitä hulluja vielä piisaa, saadaan nämäkin kummajaiset päivänvaloon.

Uutta!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

norkkusammal1

’Kesä on edennyt huimaa kyytiä. Ehkä sitä odotteli alkavaksi koko kesäkuun ja ei oikein päässyt vauhtiin. Niinpä uusien löydettyjen lajien määrä tälle vuodelle on ollut vaatimaton. Ehkä sen vuoksi olin erityisen iloinen, kun muutama päivä sitten kiertäessäni aivan tavallisennäköisen metsäkallion kuvetta törmäsin yllättäen minulle ihan outoon sammaleeseen. Kuvasta ei paljon pääse selvyyteen sen erikoislaatuisuudesta, mutta kun sitä katseli puolen metrin päästä ja kokeili sen karheaa versoa käsiensä välissä, se tuntui herättävän oikeastaan ensi kerran tänä kesänä löytämisen riemua ja uuden asian tuomaa kutinaa. Hetken aikaa sitä vain katseli ja painoi mieleensä sen tuntomerkkejä.’

Kuvan sammal on norkkusammal (Antitrichia curtipendula). Se muodostaa kallioseinämille tuuheita, riippuvia kasvustoja, jotka voivat olla hyvinkin laajoja. Sammal on eteläinen eikä sitä tavata juurikaan Etelä-Suomen ulkopuolelta. Yksittäisiä kasvustoja on löydetty kuitenkin Kuusamosta saakka. Missään se ei ole kovin yleinen, vaan on useissa maakunnissa alueellisesti uhanalainen.

norkkusammal2

Norkkusammalen läheinen sukulainen on oravisammal (Leucodon sciuroides), joka sekin on harvinainen. Siihen tutustuin ensi kerran muutama vuosi sitten Viron maatilojen kiviaitojen päällä. Luopioisissa se kasvaa samanlaisilla paikoilla kuin nyt löytynyt norkkusammalkin, mutta on sitä yleisempi. Yllä oleva kuva on edelleen norkkusammalesta ja siinä näkyy paitsi kasvin epämääräinen haaroittuneisuus, niin myös pienet itumaiset silmut varrella. Niihin ensin kiinnitinkin huomion, kun sammalen näin. Yritän vielä jossain vaiheessa ottaa näistä silmuistakin oman kuvan mikroskoopin kautta, mutta se taitaa jäädä talven hiljaisiin hetkiin. Nyt tuntuu, ettei siihen ole aikaa.

Norkkusammal on laajalle levinnyt maapallolla. Sitä kuvataan merelliseksi ja eteläiseksi lajiksi, jota tavataan Euroopan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta ja eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Uusi laji innostaa aina etsimään lisää. Jospa tämä avaisi uusien löytöjen ajan tälle kesälle. Ensi viikolla aloitan kartoituksen. Luopioisista on kartoittamatta vielä viitisenkymmentä ruutua.

Likainen enkeli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


Likainen_enkeli’Vaikka päätin kesän alussa lukea vain pikkuisia kirjoja, niin tätä en voinut ohittaa. Henning Mankell on yksi suosikeistani ja nimenomaan hänen Afrikka-aiheiset kirjansa. Wallandereita olen lukenut tasan yhden, enkä pitänyt siitä. Muutenkaan en pidä väkivaltaisista dekkareista. Niissä leikitellaan monesti asioilla, jotka eivät ole leikin asioita. Mutta nämä Afrikasta kertovat ovat jotenkin erilaisia, vaikka eivät nekään mitään pyhakoulujuttuja ole.’

Anna Maria Lundmark syntyi 1800-luvun loppupuolella ja kasvoi ensimmäiset parikymmentä vuotta Pohjois-Ruotsissa köyhyydessä ja syrjässä kaikesta. Sitten hänen äitinsä Elin lähettää hänet Sundsvaliin oppiin, jotta hänestä tulisi jotain. Rikas kauppias ottaa hänet hoivaansa ja pestauttaa hänet rahtilaivan kokiksi matkalle Ruotsista Australiaan. Matkan aikana Hanna avioituu perämies Lundmarkin kanssa ja päätyy hyvin pian leskeksi. Tietoisesti hän pakenee laivasta Mosambikissa ja majoittuu hotelliin. Todellisuudessa se ei ole mikään hotelli vaan bordelli. Nopeasti hän avioituu uudelleen, nyt laitoksen omistajan kanssa ja jää pian uudelleen leskeksi. Nyt hän on bordellin omistaja ja rikas nainen, jolla on myös vaikutusvaltaa. Samalla kun hän opettelee elämään rikkaana, hän opettelee myös tuntemaan mustia, paikallista väestöä, jolla ei valkoisten komennossa ole mitään oikeuksia. Hän huomaa ne puutteet ja epäkohdat, jotka vallitsevat valkoisten suhteessa mustaan enemmistöön. Hän näkee vääryyden ja sorron, mutta on voimaton tekemään mitään, sillä jokainen hänen tekonsa tuomitaan niin valkoisten kuin mustienkin taholta. Samalla hän itse koko ajan kyselee, kuka hän on ja mikä on hänen paikkansa, hänen elämänsä suunta. Lopulta valkoisen kauppiaan väkivaltainen kuolema mustan vaimon veitsestä havahduttaa hänet toimimaan. Musta nainen vangitaan ja lopulta tapetaan, ilman että Hanna pystyy sitä estämään. Musta ei saa  puolustusta, tuskin oikeuttakaan. Hanna myy kaiken omaisuutensa ja päättää muutaa pois, mutta sattumat puuttuvat uudelleen hänen elämäänsä. Mitä hänelle tapahtuu, siitä ei pieni hotellin välipohjasta löydetty muistikirja kerro. Eikä sitä kerro kirjailijakaan.

Mankellin Afrikka-aiheisia romaaneja sitoo yhteen usein mustien ja valkoisten väliset konfliktit. Niin tässäkin. Tarina sijoittuu 1900-luvun alkuun ja sillä on sen verran totuuspohjaa, että Mosambikin historialliset veroluettelot kertovat noihin aikoihin siellä eläneestä ruotsalaisnaisesta, joka oli sen verran rikas, että pääsi verotuetteloon muutaman vuoden ajaksi. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Siitä kertoo tämä fiktiivinen kuvaus Hanna Lundmarkista.

Kirja oli mielenkiintoinen, taattua Mankellia. Sen kerronta on sujuvaa, tarina verevä ja täynnä jännitettä, outoja sattumuksia, erikoisia henkilöitä, eläimiä, elämän ja kuoleman makua. Tarinan tärkein anti ei kuitenkaan ole itse tarinassa, vaan sen ajan elämän kuvauksessa. Kun lukee apartheidista Etelä-Afrikassa kertovia kirjoja esim. Brinkin varhaistuotantoa, ajattelee sen olleen vain tuossa valtiossa harjoitettavaa järjestelmällistä väkivaltaa, mutta tämä kirja kertoo Mosambikista ja siellä se näyttää olleen samanlaista ellei pahempaa, puhumattakaan Kongosta ja belgialaisista. Valkoinen sorti mustaa kaikin tavoi, eikä mustalla ollut minkäänlaista ihmisarvoa. Kirjassa puhutaan paljon pelosta, sekä mustien että valkoisten pelosta. Hanna yrittää päästä siitä selvyyteen, mutta ei pääse. Kaikki pelkäävät ja kaikkea. Tuntuu, että ainoa, joka kirjassa ei pelkää on Hanna itse eikä hänkään ole kovin rohkea. Toisaalta juuri rohkeutta hän tarvitsi voidakseen taistella mustien oikeuksien puolesta. Se on kuitenkin siihen aikaan toivotonta ja taitaa olla joissain tapauksissa edelleenkin.Toinen peloton saattoi olla simpanssi Carlos, josta tuli oikeastaan Hannan ainut ystävä, ainut joka ei valehdellut hänelle.

Kirjaa lukiessa ei välty ajattelemasta sen historiallista totuutta. Kun puhutaan esim. Suomen lipusta laivan perässä silloin kun laivat seilasivat vielä Venäjän lipun alla, herää ajatus muunkin tekstin totuudellisuudesta. Joka tapauksessa monet asiat kirjassa olivat hieman epäuskottavilta. Toisaalta tarina oli kuin prinsessatarina, jossa nainen saa jättiomaisuuden hautaamalla pari miestään. Ehkä siitäkin saisi vaikka rikostarinan. Kuitenkin päälimmäiseksi tästä jäi hyvä tarina ja se on pääasia, kun on puhe kirjan lukemisesta. Jos kirja olisi päättynyt banaalisti tai epäuskottavasti häihin vielä kerran, en olisi sitä viitsinyt pidempään pohtia. Nyt sen loppu häipyi salaperäiseen myyttisyyteen, joten lukija saa itse ajatella jatkon ja Hannan kohtalon. Kuitenkin sekin on epäuskottavaa, hyvinkin epäuskottavaa.

Mankell, Henning: Likainen enkeli. Otava, 2011. Suom. Kari Koski. 510 s.

Saarenmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

saarenmaank.1

’Vietin muutaman juhannuksen jälkeisen päivän Viron Saarenmaalla kasvi- ja kuvausretkellä. Kohteena oli kuvan Saarenmaankämmekkä (Dactylorhiza osiliensis). Samalla tuli kuvailtua ja katsastettua saaren muitakin kämmeköitä. Kaiken kaikkiaan taisi löytyä pitkälti toistakymmen lajia ja lisäksi vielä variaatiot päälle. Länsi-Saarenmaa on kämmekkäseutua, paratiisia. Sieltä löytyy Viron monipuolisin valikoima.’

Dactylorhiza-suku on vaikea lajittaa. Lajit risteytyvät keskenään ja muodostavat sitten vähitellen kasvustoja, jotka näyttävät joka suolla erilaisilta. Punakämmekästä (D. incarnata) löytyy luunvärinen vahapunakämmekkä (var. ochroleuca) ja tummanpunainen verikämmekkä (var. cruenta). Kaitakämmeköistä (D. traunsteineri) löytyy sirppimäistä kämmekkää (D. russowii) ja rahkamättäiden rahkakämmekkää. Tavallisesta maariankämmekästä (D. maculata) erotetaan korpimuoto ja kalkkimuoto (ssp. fuchsii). Kun kaikki nämä sekoitetaan keskenään, on soppa valmis. Neljän päivän ajan tuijottelin kukkien alahuulen leveyttä ja liuskaisuutta, väriä ja tukilehtien muotoa, lehden täplien asemaa lehden ala- tai yläpinnalla. Kun sekaan sotketaan vielä nämä uutuudet, jotka edustavat toukokämmeköitä (D. majalis) ei voi kuin ihailla niitä, jotka pitävät nämä vielä järjestyksessä.

Saarenmaankämmekkä (D. osiliensis) erotettiin äskettäin toukokämmeköistä omaksi lajikseen. Sen seurana kasvoi Virossa omaksi lajikseen nimetty balttiantoukokämmekkä (D. baltica). Paikan päällä meille selvisi, että sitäkin oli jo edetty variaatiotasolle ja saatu oma paikallinen rotunsa Kuusniemenkämmekkä. Sen tieteellistä nimeä en vielä oppinut. Kun niitä kaikkia katseli tarkkaan, niin erot löytyivät, mutta olivat monesti hyvin pieniä. Hyväksyin ne, koska olen tottunut sammalmaailmassa erottelemaan lajeja solutasolla. Nyt riittivät sentään omat silmät ja joskus suurennuslasi.

saarenmaank.2Sille en kuitenkaan voinut mitään, että kun näitä minulle uusia kämmeköitä katseli, niin tuli taas mieleen muutaman vuoden takaiset katselmukset kotimaan kaitakämmeköistä. Silloin tuntui, että joka suolla oli oma rotunsa, joka erosi viereisen suon rodusta enemmän tai vähemmän selvästi. Silloin niitä nimettiin sirppikämmeköiksi ja rahkakämmeköiksi ja taisi olla vielä muitakin. Vanha Retkeilykasvio tuntee kuitenkin vain kaitakämmekän. Oppaamme kertoi meille, että nämä uudet lajit on tutkittu DNA-analyysillä ja todettu erilaisiksi. Voidaan siis nimetä lajeiksi, vai voidaanko?

Mikä on laji? Kirjoissa se selitetään eliöksi, joka pystyy lisääntymään ja saamaan itsensäkaltaisia jälkeläisiä. Kämmeköissä ensimmäinen pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen ei aina. Risteymätkin muuttuvat usein lisääntymiskykyisiksi. Luulin, että DNA-tutkimukset selvittäisivät nämäkin ongelmat, mutta niin ei ole tainut käydä.

Kämmekät, hienosti sanottuna orkideat, ovat kauniita katsella ja etsiä. Niiden parissa vierähtää hetki jos toinenkin, eikä se aika mene hukkaan. Joka vuosi käyn tarkastamassa Luopioisten Kurkisuon kämmekät ja toteamassa, että sielläkin on muuntelua. Kaikki senkään suon kämmekät eivät sovi tiukkoihin lajiraameihin.

Suven juhlaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

vanamo

’Tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen. Keskikesän juhla kaikessa kauneudessaan löytyy hienolla tavalla juuri Eino Leinon runosta Nocturne. Tuttu ja monen rakastama runo on minullekin mieluisa, vaikka runot usein jäävätkin proosan jalkoihin. Tässä runossa, jolla on ikää toista sataa vuotta (kirjoitettu Kangasniemellä 1903), tulee esiin monia mielen syvimpiä ajatuksia ja vaikka biologisesti se onkin päin mäntyä, niin se ei haittaa. Runon kauneus yhdistettynä musiikkiin ja oivalliseen esittäjään tekee siitä vieläkin nautittavamman.’

Eino Leino: Nocturne. Vesa-Matti Loiri.

’Niin ja tietenkin itse runo vielä. Se kannattaa lukea aina uudelleen, muulloinkin kuin juhannuksena.

Kaunista juhannusta kaikille lukijoille!’


Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesäyön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

…

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En ma enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär’ elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.

Eino Leino: Nocturne (Talviyö, 1905)