Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Monimuotoisuus vai kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?

Rauhanpiippu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Härmää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.

Pappi lukkari talonpoika vakooja

Julkaistu , kirjoittanut
1


Carre’Kesän alussa taisin päättää, että luen vain kevyitä ja pieniä kirjoja. Näin siinä kuitenkin aina käy, kun vauhtiin pääsee. Tämäkin tiheällä ja pienellä präntätty taskukirja vei mennessään. Monta iltaa ja sadehetkeä se vei, mutta kannatti. Laatu on aina laatua.’

Jo 1970-luvulla ilmestyneestä kirjasta on tehty hiljattain kriitikkojen ja yleisön kiittämä elokuva. Siksi ehkä kirjakin on ajankohtainen. Tammi otti siitä lisäksi taskupainoksen, jonka minäkin nyt luin. Olen lukenut muitakin John le Carrén teoksia tässä vuosien saatossa ja pitänyt niistä. Muistaakseni luin tämänkin jo aikoinaan 70-luvulla, mutta siitä huolimatta se tuntui nyt tuoreelta ja uudelta. Ehkä tuore on huono sana, koska kirja on aika kuivakas. George Smiley on saanut potkut Sirkuksesta eli brittien tiedustelupalvelusta henkilöstövaihdosten yhteydessä, mutta hän päättä ottaa vielä selvää, kuka tekee myyräntyötä talon sisällä. Tsekeissä brittivakooja jää ansaan ja saa pari luotia olkaansa. Tästä alkaa tutkimus: kuka vuoti ja kenelle? Lastenlorun mukaan ehdokkaita myyräksi on neljä ja yksi näistä on pahis eli vakooja. Tapahtumat kerrotaan sekaisin, joten joskus oli hieman vaikea seurata itse juonta. Nimiä ja paikkoja vilisevä teksti ei muutenkaan ollut kovin helppo, mutta haasteellinen. Loppua kohti juoni tiivistyy ja lopulta ollaan totuuden edessä, myyrä paljastetaan, salaisuudet aukeavat, mutta eivät kaikki. Lopussa on vielä yllätys, joka jääkin sopivasti auki, jotta saataisiin jännitettä mahdolliseen jatkoon. En tiedä, onko sellaista koskaan kirjoitettu.

En ole nähnyt elokuvaa. Se on juuri tullut DVD-levitykseen, joten voisihan sen vuokrata ja katsoa. Monesti vain hyvä kirja vesittyy elokuvassa tai toisinpäin. Harvoin ne molemmat miellyttävät, kuten Tolkienin sormustrilogia.

Tämä kirja oli aikoinaan le Carrén läpimurtoteos ja sai paljon kiitosta lukijoiltaan. Kirjailija on itse toiminut vakoojana, joten asiakohdat ainakin pitäisi olla paikoillaan. Se näkyy kyllä tekstistä. Usein kuitenkin hänelle selvä asia ei olekaan lukijalle selvä. Niinpä jouduin selailemaan edestakaisin kirjaa pysyäkseni juonessa mukana. Sittenkin jäi vielä paljon pohdittavaa. Teksti siis ei ole helppo ja tapahtumiin nähden ehkä liiankin konstikas. Jotenkin se kuitenkin sopi tähän aiheeseen, jossa jokainen on uhka, kehenkään ei voi luottaa, lähin ystäväkin voi olla petturi, vähintään kaksoisagentti. Tuntuu aika absurdilta tällainen maailma tänä päivänä. Kirja sijoittuukin kylmän sodan aikaan, jolloin kaikki vakoilivat kaikkia. Vieläköhän se on samanlaista? Tekniikka ainakin on mennyt huimasti eteenpäin niistä ajoista.

Yksi hieno puoli näissä le Carrén kirjoissa on se, ettei niissä tule turhia ruumiita eikä niissä ole tarpeetonta raakaa väkivaltaa. Olen perin pohjin kyllästynyt pohjoismaisiin dekkareihin juuri tästä syystä enkä siksi viitsi niitä enää lukeakaan, ehkä Matti Rönkää lukuunottamatta. Hänen kirjoissaan on varmaan vähän samaa kuin tässäkin. le Carrén kirjoissa on haastetta ja ehkä sitä kuuluisaa kuivaa brittiläistä huumoriakin, mutta ennen kaikkea ne ovat siistejä ja vakuuttavia. Tuntuu, vaikka ei itse tiedä vakoilusta tuon taivaallista, että tässä on pala sellaista elämää, joka kuuluu tai kuului kansainvälisen vakoilun piiriin. Kaikki sensaatiohakuinen hömppä on jätetty pois.

Suosittelen tätä muillekin! Kannattaa kuitenkin varautua pitkään rupeamaan eikä ole suotavaa lukea väsyneenä, silloin nukahtaa. Itse luin iltalukemisena ja nukahdin kymmenisen kertaa kirjan aikana ja se on aika paljon. Mitenkähän elokuvan kanssa mahtaa käydä?

Kallion komistus

Julkaistu , kirjoittanut
1

raatosammal

’Sateinen päivä ei houkutellut metsään, mutta kun kartoituskausi on parhaimmillaan, oli sinne päästävä. Alue, jolla liikuin, oli vanhaa korpea, sinällään hienoa, mutta kun joka askeleella tippui näreistä vettä niskaan, ei kaikki tuntunut ihan mukavalta. Päivän piristi avokalliolla jäkälien ja seinäsammalien keskellä pilkoittava pieni mätäs. Metrin päässä oli toinen vähän suurempi, siinä kaikki. Sammal on pienen pieni, mutta sen itiöpesäkkeet komeat ja näyttävät. Eihän nimi miestä (saatika sammalta) pahenna, mutta hetken mietin viitsinkö kaivaa sen maasta. Kyseessä on jänänraatosammal (Tetraplodon mnioides). Eihän sitä tiedä, millaiset jänönkorvat sieltä turpeen alta mukana seuraa.’

Suomessa tavataan neljä raatosammalta, joista vain kaksi löytyy myös etelästä. Toinen on poronraatosammal (T. angustatus). Nämäkin ovat paljon yleisempiä pohjoisessa, enkä niitä ole Etelä-Hämeestä montaa kertaa tavannut. Siksi sen löytyminen tekikin päivästä onnistuneen. Nämä kaksi erottaa toisistaan itiöpesäkkeen perän pituuden avulla: jänönraatosammalella perä on kolmisen senttiä pitkä ja poronraatosammalella yleensä alle sentin.

Raatosammalille on nimensä mukaan ominaista, että ne ovat yhteydessä johonkin eläimelliseen, yleensä ulosteeseen tai oksennuspalloon, pohjoisempana myös raatoon. Etelä-Suomessa sammalen voi hyvällä onnella löytää juuri avokallioiden sammalikoista metsäalueelta. Tällöin se useimmiten kasvaa ketun ulosteessa tai pöllön oksennuspalossa niin kuin tälläkin kertaa. Kun kaivoin sammalen esiin ’juurineen’, niin sen tyvessä oli kolmen sentin oksennuspallo, josta näkyi pistävän esiin pikkujyrsijöiden karvoja ja luunsiruja. Alueella elää ainakin viirupöllö ja on siellä huuhkajakin tavattu.

Keväällä löysin samanlaiselta paikalta poronraatosammalen, nyt tämän toisen. Kummallakin on alueella vain kaksi löydettyä kasvupaikka, joten ei niitä voi yleisiksi sanoa. Ensikohtaaminen tämän sammalen kanssa oli muutama vuosi sitten Keski-Suomessa, koiranulkoilutuspolulla. Sammal kasvoi maatuvassa koiran kasassa. Kun seurasin paikkaa useilla koiranulkoilutusretkilläni, ihmettelin ettei se ollut yleisempikin, sillä polunlaidat olivat täynnä jätöksiä ja siis sopivia kasvualustoja. Silloinkin saalis jäi vain pariin pieneen tuppaaseen. Kevään poronraatosammal kasvoi samanlaisessa oksennuspallossa kuin tämä nytkin löytynyt.

Tästä taas huomaa, että kun lähtee ulos sateesta huolimatta, näkeekin jotain. Sohvalta voi katsella kyllä ammattimiesten ja -naisten kisaeleitä, mutta metsästä löytää todellista elämää, vaikka kasvualusta olisi millainen tahansa.

Mahtava retki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tihkulehvasammal

’Hetkeksi tuli kesä. Sunnuntaina oli lämpö hellelukemissa ja auringonpaistetta. Tosin aamulla, kun pisti päänsä pihalle, tuntui kuin olisi kulkeutunut tropiikkiin, niin oli kosteaa ja kuumaa. Mutta eipä valiteta, kun kerrankin lämpö helli. Kaunnista säästä huolimatta tai ehkä siitä syystä käväisin pikaisella rekellä Kuohijoen vanhalla kalkkikaivoksella. Kosteus tihkui jokaisesta lehdestä, oksasta, ruohonkorresta ja kasteli housunlahkeet. Hiki pursusi silmiin, korviin, suuhun ja kasteli kaiken sisältäpäin. Tämän kesän inisijät pitivät huolen muusta mukavuudesta. Kaikesta huolimatta retki oli kesän paras, sammalia, sieniä, jäkäliä, uusia ja vahoja tuttuja, useita lajeja. Yksi niistä oli kuvan tihkulehväsammal (Rhizomnium elatum).”

Lehväsammalen oli käynyt etsimässä jo alkukesästä, kun kuulin siellä sitä mahdollisesti olevan. Silloin siitepöly sotki kuvaamisen, koko kasvi oli keltaisen pölyn peitossa. Nyt sen versot olivat kasvaneet pituutta ja tulleet näyttävämmän näköisiksi ja mikä parasta kesän sateet olivat huuhtoneet pölyt pois. Sammal on vaikea erottaa rinnakkaisista lajeistaan iso- ja lehtolehväsammalesta, mutta kotona mikroskoopin ääressä laji varmistui mm. solujen jonomaisen asennon avulla. Sammalen ilmestyminen ELY-keskuksen entisöimälle suolle antaa uskoa, että sinne saattaa palata myös muita 80-luvun ojituksen hävittämiä lajeja.

Kiersin myös louhoksen reunat ja etsin kalkkitammukkasammalta (Hygroamblystegium varium). Sammal on sieltä aikaisemmin löydetty, mutta itse en ollut sitä vielä nähnyt. Pieni kasvusto löytyi miltei heti, mutta lähempi tarkastelu osoittikin sen lenkosammaleksi (Homomallium incurvatum). Tätä olin aikaisemminkin nähnyt, mutta ei ole helppo sekään erottaa muista. Lopulta löytyi myös tammukkasammal eikä se ollut edes vähäinen. Sitä oli monella paikalla. Vierestä löytyi myös havusammalta, jonka päättelin olevan sirohavusammalta (Thuidium assimile), mutta joka taitaakin olla se etsitty lehtohavusammal (Thuidium tamariscinum). Sekin on ainoalla kasvupaikallaan Luopioisissa juuri täällä.

Todellinen uutuus löytyi kuitenkin syvästä louhoskolosta, jonka reunalla kasvoi taas hyvin tavallisen näköistä lehväsammalta. Pienenstä näytteestä varmensin löytäneeni alueelle uuden lajin nokkalehväsammalen (Plagiomnium rostratum). Tämä laji on ollut pitkään puutelistalla ja nyt se sitten löytyi. Ihmetyttää vain, etten ole sitä aikaisemmin huomannut, en ole ehkä tuntenut. Viime kesänä katselin sitä Kuhmalahden vanhalla kalkkilouhoksella ja ehkäpä se sieltä jäi mieleen. Tälle lajille on tyypillistä lehtien hyvin pienet ja tylpät reunahampaat. Ensin, kun lupilla sitä sihtasin, luulin, ettei sillä ole hampaita ollenkaan, vaan se kuuluukin Rhizomnium-sukuun. Lopulta hampaat erottuivat pienenä nyhänä ja osassa lehtiä ei hampaita ollutkaan. Näin ne voivat olla hankalia.

Päivän parin tunnin retken kruunasi vielä lehmuspikari (Holwaya mucida), jota viime vuonna löysin maatuvan lehmuksen rungolta uutena lajina Pirkanmaalle. Nyt sientä löytyi uudelleen, mutta kovin se oli vielä pientä ja kehittymätöntä, vain puolen sentin korkuisia mustia tappeja entisissä kasvustoissa. Sitä on mentävä katsomaan uudelleen syksyllä, silloin se on paremmin nähtävillä ja tunnistettavissa.

Pienet näytteet otin lisäksi parista minulle oudosta sammalesta. Ne saattavat määrityksen kautta päätyä tavallisten kuolevaisten joukkoon, mutta ainakin tylppälehtinen, karvakärjetön kivisammal tuntui mukavasti kutkuttavan, olisiko vai ei ole, aika näyttää.

Näin voi trooppisessa helteessä pienikin retki tuottaa paljon mukavaa katsottavaa. Tarkkana vain saa olla eikä hötkyillä. Kaikki ovat niin pientä ja erottavat tuntomerkit niin vähäisiä. Tästä on taas hyvä jatkaa.

Verkonkutoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hamahakki1

’Sateisen kesän onni on huomata muutakin kuin tavallisia lajeja. Kun yrittää tehdä ruutua sateessa ja paperit kastuvat, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suojata ne reppuun ja alkaa katsella jotain muuta aikansa kuluksi, tyhjän panttina kun ei jaksa olla. Kuvan hämähäkki taapersi laudan pintaa tyytyväisenä elämäänsä tai ainakin siltä näytti. Se kierteli ensin kurkistamassa laudan takaa, tuli sitten näkyviin ja saapasteli lopuksi kahdeksalla jalallaan edestakaisin antaen kuvata itseään edestä ja takaa. Lajista minulla ei ole tietoa, ei edes siitä, tekeekö se verkkoa saalistaakseen, juokseeko se saaliinsa kiinni vai vaaniko se sopivalla paikalla.’

hamahakki2Hämähäkit on mielenkiintoinen lajiryhmä. Kun viileän yön jälkeen kulkee niityllä tai metsässä, huomaa kuinka valtavasti hämähäkkejä on, sillä joka paikka on täynnä kasteen esiinnostamia seittejä. Suurin osa seiteistä levittäytyy ruohonkorresta toiseen muodostaen kuin pienen nuotan. Suuret ristihämähäkin seitit on ripustettu puiden ja pensaiden väliin ja juuri niitä saa yleensä repiä kasvoiltaan kulkiessaan varomattomasti metsässä. Osa seiteistä muodostaa kuvioita niin kuin suppilohämähäkin onkalomaiset rakennelmat. Olikohan se vuosi sitten, kun niittysuppilohämähäkki oli esillä? Siihen piti kiinnittää huomiota ja sen elinpaikoista raportoida. Ainakin minulta se huomioiminen jäi kokonaan. Vasta tänä kesänä tapasin kuvan kaltaisia reikiä suolta ja nekin olivat Viron Saarenmaalla. Liekö tämä hämähäkki meillä muuttunut harvinaiseksi tai katoamassa? Toisaalta en muista sitä lapsuudestanikaan ja silloin sen kyllä olisi huomannut, niin tarkkaan kaikki paikat tuli tongittua.

Ilman hämähäkkejä elämä olisi erilaista. Lintumaailma olisi peräti toisenlainen, sillä hämähäkit ovat tärkeällä sijalla monen linnun ruokalistalla. Ilman hämähäkkejä me itse tuskailisimme hyttysten ja kärpästen kanssa huomattavasti enemmän, sille ne taas ovat hämähäkin ravintolistalla ensimmäisenä. Tänä kesänä tuntuu siltä, että hämähäkit olisivat saaneet paiskia enemmän töitä, olisi ollut itsellä helpompaa tonkia metsän aarteita. Yleensä tähän aikaan metsä alkaa olla paikka ilman hyttysmyrkkyä, nyt tuntuu että inisiöiden määrä vain lisääntyy. No, sehän kuuluu sinne ja onhan hämyreille syötävää.

Kämmekän salaisuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.

Pieniä puikkoja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sammalpuikko

’Eilen sadekuurojen välissä lähdin käymään tutulla lehtopurolla, josta viime vuonna löysin lehmuksen rungolta piirtojäkälää (Graphis scriptaa). Se on sinällään viehättävä jäkälä aivan kuin vanhan ajan kalligrafiaa. Puro suikertaa syvällä kivien välissä ja muodostaa onkaloihinsa kylmän ja kostean mikroilmaston, jossa viihtyvät hyvin sekä maksasammalet että pienet sienet. Lahopuun päältä silmiini osui kuvan kaltaista nukkaa, jota oli kömmittävä tutkimaan lähempää. Vasta kun otin sitä käteeni ja nostin päivänvaloon, sain selville, että se olikin sieni, joka kasvoi sammalesta. Minulle aivan outo otus ennestään. Niinpä otin siitä kuvan ja lähetin eteenpäin. Lasse Kosonen osasi ystävällisesti neuvoa: sammalpuikko (Eocronartium muscicola).

Sammalpuikko on loissieni. Sen imujuuret työntyvät sammalen solukkoon ja imevät veden ja ravinnon sitä kautta. Yleensähän sienet käyttävät sienirihmojaan ravinnon ottamiseen karikkeesta tai symbioosissa sienijuuristen kasvien kanssa. Tämä vaalea hyvin hento ja hauras puikkomainen sieni on siis aito parasiitti. Kuvan sammal on jokin suikerosammal, tarkemmin en ole sitä vielä tutkinut. Kirjatietojen mukaan sieni voi loisia usealla eri sammalella esim. palmusammalella, siipisammalilla ja kamppisammalella suikerosammalten lisäksi.

Sieni ei ole kovin yleinen. Varsinkin aikaisemmin sitä pidettiin suurena harvinaisuutena, josta oli Pirkanmaallakin vain muutama löytö, mutta nykyään sitä on kuitenkin löydetty laajemmaltakin. Mikään tavallinen se ei kuitenkaan ole. Sieni kasvoi siis puronvarsilehdossa. Sen isäntäsammal suikersi lahopuun päällä, jonka lahoamisaste oli jo hyvin pitkällä, oikeastaan vain kuori piti tämän lehtipuun enää kasassa. Niinpä en saanut enää selvää, mihin lajiin laho kuului. Ympärillä kasvoi harmaaleppää, tuomea ja lehmusta, siis jokin näistä. Sientä oli noin pari neliön alalla runsaasti ja koko puun pinta näytti olevan tuon alle parisenttisen nukkamaisen kasvuston alla. Ensin luulin sitä homeeksi, sitten jonkin maksasammalen itiöpesäkkeiksi, mutta lopulta sen sienimäinen pinta vei lajin oikeaan suuntaan.

Tällaiset mikroilmastoiset onkalot ovat hyvin mielenkiintoisia paikkoja etsiä jotain uutta. Harvinaisten lajien löytymiselle voi tietenkin olla syynä myös se, ettei kukaan selväjärkinen sulloudu purokivien väliin tonkimaan jotain mikroskooppisen pientä kasvustoa, kun miljoona hyttystä kyttää ateriaa vieressä. No, onneksi meitä hulluja vielä piisaa, saadaan nämäkin kummajaiset päivänvaloon.

Uutta!

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

norkkusammal1

’Kesä on edennyt huimaa kyytiä. Ehkä sitä odotteli alkavaksi koko kesäkuun ja ei oikein päässyt vauhtiin. Niinpä uusien löydettyjen lajien määrä tälle vuodelle on ollut vaatimaton. Ehkä sen vuoksi olin erityisen iloinen, kun muutama päivä sitten kiertäessäni aivan tavallisennäköisen metsäkallion kuvetta törmäsin yllättäen minulle ihan outoon sammaleeseen. Kuvasta ei paljon pääse selvyyteen sen erikoislaatuisuudesta, mutta kun sitä katseli puolen metrin päästä ja kokeili sen karheaa versoa käsiensä välissä, se tuntui herättävän oikeastaan ensi kerran tänä kesänä löytämisen riemua ja uuden asian tuomaa kutinaa. Hetken aikaa sitä vain katseli ja painoi mieleensä sen tuntomerkkejä.’

Kuvan sammal on norkkusammal (Antitrichia curtipendula). Se muodostaa kallioseinämille tuuheita, riippuvia kasvustoja, jotka voivat olla hyvinkin laajoja. Sammal on eteläinen eikä sitä tavata juurikaan Etelä-Suomen ulkopuolelta. Yksittäisiä kasvustoja on löydetty kuitenkin Kuusamosta saakka. Missään se ei ole kovin yleinen, vaan on useissa maakunnissa alueellisesti uhanalainen.

norkkusammal2

Norkkusammalen läheinen sukulainen on oravisammal (Leucodon sciuroides), joka sekin on harvinainen. Siihen tutustuin ensi kerran muutama vuosi sitten Viron maatilojen kiviaitojen päällä. Luopioisissa se kasvaa samanlaisilla paikoilla kuin nyt löytynyt norkkusammalkin, mutta on sitä yleisempi. Yllä oleva kuva on edelleen norkkusammalesta ja siinä näkyy paitsi kasvin epämääräinen haaroittuneisuus, niin myös pienet itumaiset silmut varrella. Niihin ensin kiinnitinkin huomion, kun sammalen näin. Yritän vielä jossain vaiheessa ottaa näistä silmuistakin oman kuvan mikroskoopin kautta, mutta se taitaa jäädä talven hiljaisiin hetkiin. Nyt tuntuu, ettei siihen ole aikaa.

Norkkusammal on laajalle levinnyt maapallolla. Sitä kuvataan merelliseksi ja eteläiseksi lajiksi, jota tavataan Euroopan lisäksi myös Pohjois-Amerikasta ja eteläiseltä pallonpuoliskolta.

Uusi laji innostaa aina etsimään lisää. Jospa tämä avaisi uusien löytöjen ajan tälle kesälle. Ensi viikolla aloitan kartoituksen. Luopioisista on kartoittamatta vielä viitisenkymmentä ruutua.