Päivitys


omena’Olen vuoden alun työstänyt kasvisivujani uuteen kuosiin. Se onkin ollut suuri urakka. Ulkona sataa lunta, on lauhaa, mutta talvea kuitenkin, parhaimmillaan. Silloin on hauska katsella kesäisiä kuvia, miettiä niiden ottamishetkeä ja elää uudelleen se jännitys, onnistunko vangitsemaan valon, kohteen, miljöön juuri sellaisena kuin haluan.’

Tein viime vuonna Luopioisten kasvisivut saadakseni laajan aineiston selkeämpään muotoon. Enpä silloin arvannut, kuinka suureksi se paisuu ja kuinka sen selkeys kärsii, kun sivuja tulee satamäärin. Ensimmäisen version kimpussa meni pari kuukautta ja ajattelin silloin, että päivitykset ovat aikanaan helpompia. Nyt tiedän, ettei se näin ole.

Olen käynyt läpi kaikki kasviston sivut tammikuun aikana ja muuttanut siellä sellaisia rakenteita ja osioita, jotka eivät aikaisemmin oikein toimineen tai olivat kömpelön näköisiä. Ainakin omasta mielestäni sivut näyttävät nyt paremmilta. Kuvien koko ja kartta ovat samassa mittakaavassa, tieteelliset nimet on kursivoitu erottumaan suomalaisista nimistä, linkityksiä sivulta toiselle on lisätty.

vuokko1Suurin muutos on tapahtunut kuitenkin kuvien määrässä. Viime kesän aikana otin valtavan määrän kukkakuvia tätä tarkoitusta varten. Halusin saada jokaisesta lajista kolme kuvaa niin, että olisi ensin yleiskuva kartan viereen ja sitten kuva kasvin kukasta ja hedelmästä sivun alaosaan. Niinpä kumarruin selkäni kipeäksi pienten ja hauraiden kukkien puoleen ikuistaakseni niiden salaisuudet. Jos hyvä tuuri kävi, sain kuvaan muutakin kaunista, kuten harsokorennon omenankukassa. Enpä ennen tiennytkään, että sinivuokolla on noin valtavasti heteitä. Huomasin muutenkin, että se kukkien todellinen kauneus piileekin niiden pienissä yksityiskohdissa. Niitä olen vanginnut kasvisivuille tavallisten kuvien seuraksi.

Joidenkin kasvien pinnalla elää pieniä sieniä. Tunnettu lienee vaahteranlehden tervatäpläsieni. Muutamalle sivulle olen valinnut myös tällaisen otoksen, vaikka tarkoitus onkin jossain vaiheessa julkaista niistä oma sivustonsa. Mikrosienet ovat sairauksia tai loisia tai epifyyttejä, mutta niistä löytyy myös kauniita rakenteita ja muotoja.

piippo1Nyt on talvi, mutta kunhan mennään pari kuukautta eteenpäin, niin tämä kuvan kasvi työntää ensimmäiset kukkansa valoon. Kevätpiippo on yleinen ja runsas, mutta jää tavallisesti huomaamatta. Yksityiskohdat löytää, kun katsoo läheltä ja tarkkaan.

Kun tein näitä päivityksiä, tuli kutkuttavan odottava olo. Vaikka talvi hiihtoineen ja lumisine maisemineen onkin hienoa aikaa, niin kevät ja sen kukkien herääminen, se tuntuu siltä oikealta. Elämä voittaa, kaikki lumen alla odottanut kauneus työntyy esiin ja on kuin tarjolla meidän tarkastella. Sitä kannattaa odottaa ja sitä kannattaa katsella sitten kun sen aika on.

Luopioisten kasviston sivut on siis päivitetty uusilla kuvilla ja viime kesän löydöillä. Kaikkiaan löytyy kuusi uutta lajia (nurmiajuruoho, pohjanmasmalo, kierumatara, lännenisosorsimo ja koristekarkulaiset tiikerililja sekä töyhtöangervo). Tarkastettua tuli 28 neliökilometriä metsää, suota, peltoa ja kylänraittia Puutikkalan ja Holjan välillä. Löydettyä tuli vanhoja uudestaan ja uusia lisää. Erityisen ilahduttavaarieska1 oli löytää pesäjuurta Iso-Vekunan saaresta uudelleen ja huomata kuinka runsas lehtoneidonvaippa onkaan monella entuudestaan tuntemattomalla paikalla. Jopa kuvan pieni käenrieska sai monta uutta pistettä karttaan, kun sitä tuli etsittyä sen kukkimisaikaan eikä keskikesällä, jolloin siitä ei ole enää jäljellä kuin pienet sipulit maan alla.

Karttapäivitys tulee sivuille vielä lähiaikoina ja siitä näkyvät sitten viime kesänkin tehdyt ruudut. Ehkä joku löytää oman kesäpaikkansa kartasta ja haluaa tietää lähemmin, mitä siellä kasvaa. Minuun voi ottaa yhteyttä, niin eiköhän sekin selviä. Myös omista löydöistä ja ihmettelyistä voi ilmoitella joko tämän blogin välityksellä, sähköpostilla tai puhelimella, joiden tiedot löytyvät kasvisivuilta. Viime kesänä sain muutamia vinkkejä alueella asuvilta ihmisiltä ja kesän kuumuudesta huolimatta ne tulivat tarkastetuiksi. Vaikka löytö olisi kuinka pieni tahansa, se voi olla silti sekä uusi että ihmeellinen ja viedä tätäkin asiaa eteenpäin.

Sammalsivut

ketoparta

’Uusi vuosi ja uudet sivut!’

Kasvistosivuille olen avannut näin vuoden aluksi tutkittavaksi yli kaksisataa sivua sammalmaailmaa. Tiedän varsin hyvin, ettei se todellakaan kiinnosta kaikkia, mutta eihän se olekaan tarkoitus. Sammalet on itsestäni kiehtova kasviryhmä ja siksi haluan tuoda sen muidenkin kiinnostuneiden nähtäville. Kun aikoinaan kerroin urakastani, sain paitsi säälitteleviä katseita, myös ihmetyksen, että onko niitä niin paljon. Kun kerron sammalia Suomessa olevan liki 900 lajia, leviää kysyjän kasvoille usein epäuskoinen ilme. No, tässä on nyt vain pieni osa niistä ja jatkossa seuraa lisää, kun löydän uusia.

Kuvassa oleva ketopartasammal (Syntrichia ruralis) on oma suosikkini. Tuo pieni sammal on kuivana ihan eri näköinen kuin kosteana, joten se luo haasteita. Lisäksi sen lehdessä oleva pitkä karvakärki tekee siitä kuin taistelijan. Kaiken muun hyvän lisäksi se ei ole kovin yleinen, joten aina kun sen löytää, nousevat suupielet lievään hymyyn kuin ystävän tavatessaan. Se kasvaa pihoilla, sementtirakenteilla ja lehtokallioilla.

Sammalsivut ovat siis kaikkien kommentoitavissa ja pengottavissa. Olkaa hyvä, pistäkää sammalet pöllyämään!

Uhanalaiset 2010

uhiskirja’Tämä ei ole mikään kirja-arvostelu, koska en ole vielä ehtinyt lukea joulukuun ensimmäisenä päivän julkaistua mietintöä kokonaan. Selailukin teettää jo paljon työtä ja kaikesta huomaa, kuinka valtavasti tietoa kirjaan sisältyy. Lukemattomat ovat ne yksittäiset havainnot, jotka lopulta muodostavat sen tietokannan, josta kootaan kirjan lajien statukset. Varmaankin saan kulumaan monta iltaa tämän teoksen kahlaamisessa, koska siinä on kaikkineen 685 sivua.’

Selailin kirjaa lähinnä kasvien osalta ja ajattelin samalla Luopioisten kasvillisuutta. Kirjahan käsittelee uhanalaisuutta valtakunnallisesti ja alueelliset uhanalaisselvitykset tulevat vasta myöhemmin. Kuitenkin tätä voi jo nyt verrata vuoden 2000 selvitykseen. Paljon on muuttunut, vaikka paljon on ennallaankin. Kun kirjaa selailee, niin tulee taas mieleen, että jospa me tietäisimme yhtä paljon tavallisistakin kasveista kuin saamme tietoa uhanalaisista, niin se olisi hienoa. Uhanalaisista on julkaistu kirjoja ja artikkeleita pilvin pimein, mutta esimerkiksi kunnon suomenkielistä lajitasolle menevää jäkälä- tai sammalkirjaa saadaan edelleen odottaa.

Suomessa tavataan yli kolme ja puoli tuhatta kasvilajia, joista noin 1200 lajia on alkuperäisiä tai muinaistulokkaita. Näistä lajeista tässä kirjassa luokitellaan silmälläpidettäviksi (NT), vaarantuneiksi (VU), erittäin uhanalaisiksi (EN) tai äärimmäisen uhanalaisiksi (CR) yli 27 %. Tässä neljännessä arvioinnissa tutkittu lajimäärä on suurempi kuin edeltäjissään, jopa prosentuaalisesti suurempi kuin vastaavassa ruotsalaisessa arvioinnissa. Kasvien osalta uhanalaisten määrä on vuoteen 2000 verrattuna kasvanut 17 ja silmälläpidettävien määrä 29 lajilla. Uusia uhanalaisia on 29 ja silmälläpidettäviä 46 lajia. Joukossa on monia erikoisempien elinympäristöjen, kuten soiden, merenrantojen perinnebiotooppien sekä kalkkikallioiden lajeja. Tämä johtuu näiden biotooppien muuttumisesta: niityt kasvavat umpeen, rannat pusikoituvat, suot muutetaan energiaksi. Varsinkin ravinteiset suot alkavat olla jo biotooppinakin uhanalaisia. Huomattavasti vähemmän tapahtui kymmenen vuoden aikana luokituksen muutosta toiseen suuntaan.

Luopioisten listalla on tapahtunut seuraavia muutoksia: Sääskenvalkku (Malaxis monophyllos) on siirretty vaarantuneista erittäin uhanalaisiin, punakämmekkä (Dactylorhiza incarnata) on siirretty silmälläpidettävistä vaarantuneisiin. Uusia silmälläpidettäviä on tullut peräti yksitoista lajia: Laskospoimulehti (Alchemilla plicata), ahokissankäpälä (Antennaria dioica), pohjanmasmalo (Anthyllis vulneraria subsp. lapponica), hentosara (Carex disperma), kaislasara (Carex rhynchophysa), sarjatalvikki (Chimaphila umbellata), suovalkku (Hammarbya paludosa), kesämaitiainen (Leontodon hispidus), jäkki (Nardus stricta), korpinurmikka (Poa remota) ja kellotalvikki (Pyrola media). Yksikään laji Luopioisissa ei ole parantanut asemaansa luokituksessa.

Näitä tietoja pitää nyt sulatella. En ainakaan itse ole näiden kaikkien lajien kohdalla huomannut Luopioisissa selvää muutosta huonompaan suuntaan. Varsinkin hentosara on edelleen melko yleinen, kaislasara jopa valtakasvi joissain ojissa ja kellotalvikkia olen tavannut viime kesänkin aikana useasta ruudusta. Ensi kesänä näitä kuitenkin on pidettävä silmällä niin kuin ohje kuuluu. Uhanalaisstatuksen saaneista tulisi täyttää kenttäkortti ja lähettää ELY-keskuksen Hertta-tiedostoon. Enpä ole itse aina ehtinyt ja jaksanut niitä lomakkeita täyttää. Ehkä jatkossa olisi terästäydyttävä.

Mielenkiintoista ja huolestuttavaa tässä kaikessa on se, että aina uudessa mietinnössä lajeja tulee uhanalaisten joukkoon entistä enemmän. Tarkoittaako tämä sitä, että lajit todella harvinaistuvat tuota vauhtia, vai saadaanko niistä vain nykyään enemmän tietoa? Tätäkin on syytä pohtia ja palata asiaan, sitten kun teen kasvistosivuille seuraavan päivityksen. Sen aika alkaa olla käsillä, mutta viime kesän havainnot eivät ole vielä kartoissa, joten odottanen niitä ensin.

Kyseinen kirja: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim./eds.) 2010: Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 685 s.

Kirjan voi tilata Suomen Ympäristökeskuksesta tai ladata pdf-tiedostona ympäristö.fi-sivustolta.

Pitkäikäisyyttä

tuulirokko

’Viime kesänä törmäsin kasviretkelläni tuttuun jäkälään, joka mielestäni oli kyllä väärässä paikassa. Olen tottunut siihen, että tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) viihtyy tuulenpieksemillä tunturilakeuksilla tai saariston luodoilla, mutta mitä se teki keskellä tuoretta kangasmetsää eteläisessä Hämeessä. No, uskottava se oli ja tulihan siitä samalla havainto myös Luopioisiin.’

Silmiini sattui viimeisestä Suomen Luonto-lehdestä Seppo Vuokon kirjoittama pieni vastaus Kysy luonnosta-palstalla. Hän pohti siinä jäkälän ikää ja jäkälän avulla tapahtuvaa iänmääritystä. Jäkälä muodostuu sienestä ja levästä, jotka elävät symbioosissa keskenään. Ensin levä valtaa sopivan tyhjän alustan itselleen kasvupaikaksi ja sitten jäkälän itiöstä kehittyvä sienirihma valtaa levän eli ottaa sen sisäänsä ja alkaa kasvaa yhdessä sen kanssa jäkäläksi, joka luokittelussa onkin nykyään sieni. Artikkelissa todettiin, että paikasta ja jäkälälajista riippuen voidaan rupijäkälän kokoa mittaamalla määrittää rakennelman ikä, esim. patsaan, louhoksen tai vaikka jäätikön sulamisen.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jäkälä elää? Jäätikön sulamisesta on kulunut jo pieni iäisyys, ainakin täällä. Tuskin mikään jäkälä niin kauaa elää. Kuitenkin artikkelissa todettiin, että pohjan perillä saattaa olla mittausten mukaan tuhatvuotisia rupijäkäliä. Siinä ajassa on jo paljon virrannut vettä Kemijoessa. Etelässäkin rupijäkälien iäksi saattaa tulla satoja vuosia, ehkäpä tuo tuulirokkojäkäläkin on jo ikäjäkäliä. Jos asia on noin, niin täytyypä suhtautua tietyllä kunnioituksella arvon vanhuksiin.

Jos asiaa hieman laajentaa, niin mikähän rupijäkälän tappaisi. Porot eivät niitä syö, enkä ole muitakaan eläimiä nähnyt niiden kimpussa. Onko jäkälä ratkaissut ikuisuusongelmansa ja viettää sen kiven kyljessä? Samahan on sammalillakin: ne kasvavat toisesta päästä ja kuolevat eli maatuvat toisesta. Missä on niiden alku ja missä loppu? Kun poltamme ikiaikaista suota surutta lämmöksi, niin ehkäpä se vaatisi pientä kunnioitusta sekin. Voisi ottaa ainakin hatun päästä ja viettää hiljaisen hetken.

Aarnisammal

aarnisammal (1)

’Lumi on jo peittänyt… kukat ja sammalet laaksoissa ja muuallakin. Niinpä tällainen luonnon tonkija voikin asettua työpöytänsä ääreen penkomaan viime kesän saalista: havaintoja, näytteitä, kuvia. Niitä onkin kertynyt tuhatmäärin. Kuvan sammal oli minulle uusi mielenkiintoinen tuttavuus – eikä vähiten nimensä vuoksi.’

Aarnisammal ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, vaan sopivan kokoinen koloonsa, jossa se kasvaa. Tuo sentin korkuinen hauskannäköinen sammal ei ole missään kovin yleinen eikä runsas, mutta se on saanut ihmiset miettimään. Sen luontaiset kasvupaikat ovat aarnialueilla, josta lienee sen nimikin peräisin ellei usko mytologioihin. Aarnialueen tuulenkaatojen juuripaakuista sitä kannattaa etsiä. Siellä se piileskelee kolojen pohjahiekoilla. Toinen kasvualue on kallionkoloissa syvällä kolon perällä varjossa ja suojassa. Tällainen kasvusto on kuvassakin.

Mistä tuo sammal sitten on saanut nimensä. Aarni on vanhan perinteen mukaan haltija, joka vahtii kulta-aarretta, aarnihautaa. Sinne peikot ovat haudaneet kultansa suojaan rosvoilta ja juhannusyönä uskottiin aarnivalkean syttyvän tällaisen aarrehaudan päälle. Mikä sitten oli peikonkultaa? Samaisten perinteiden mukaan kallionkoloissa ja onkaloissa hohti himmeää valoa, joka oli peikonkultaa ja jos tavallinen ihminen koski siihen, niin kulta hajosi tomuksi ja sormiinsa sai pelkkää hiekkaa.

Siis Peikonkulta hoti valoa. Sitä tekee myös aarnisammal. Tällä sammalella on ominaisuus, jota muilla sammalilla ei ole, sen alkeisvarsikko hohtaa tosiaan heikkoa valoa. Alkeisvarsikko on sammalen alku, joka syntyy itiön itämisestä ja tästä alkeisrihmasta kasvaa sitten sammalkasvi. Aarnisammalella tämä alkeisvarsikko on pitkäikäinen ja sillä on valoa tuottava ominaisuus. Se on kuitenkin niin pieni, ettei sitä voi ottaa käteensä, vaan se hajoaa ja sekoittuu tomuun eli sammuu. Näin peikkojen kulta kestää vain sen aikaa, kun se saa olla rauhassa onkalossaan.

Itse en ole koskaan nähnyt peikonkultaa, joten en osaa sanoa, pystyykö sen valossa lukemaan tai näkeekö sitä lainkaan. Olen myös ihmetellyt sen tarkoitusta. Yleensä luonnossa kaikella on tarkoituksensa. Kukat houkuttelevat väreillään ja tuoksullaan pölyttäjää, kiiltomato peräpäänsä valolla puolisoa. Mutta mitä houkuttelee aarnisammalen alkeisvarsikko valollaan? Se tiedetään, että valo ei ole kemiallinen reaktio niin kuin esimerkiksi mesisienen rihmaston vähäinen hohtaminen, vaan se johtuu alkeisvarsikon linssimäisistä soluista, jotka heijastavat tehokkaasti valoa. Jos joku tietää vastauksen tähän pohdintaan, niin kertokoon.

Onko siis aarni-haltija antanut nimen sammalelle, sammal aarnialueelle ja lopuksi se itse on asettunut sinne asumaan ja saanut oman nimensä? Näin voimme kiertää nimistökehää ympäri ja edelleen. Kyllä kielemme on rikas.

Kesän jälkeen

kesän jälkeen

’Se tuli taas – yllättäen! Eilisen lumipyryn jäljet ovat viipyneet tähän päivään saakka. Syksyinen lehtimatto on peittynyt loskan alle, vain taikinamarjan jo haalistuneet lehdet muistuttavat kesästä.’

Syksy on ollut kiireistä aikaa, sammalrintamallakin. Monet lajit olen käynyt etsimässä niin kauan kun vielä ehtii. Tein toissapäivänä pitkän retken Salminkalliolle Evinsalon porstuaan ja etsin kallion kiinnostavia sammalia. Useat tutut sivuutin jo helppoina tapauksina, mutta moni kummallisuus pisti edelleen kunnolla miettimään. Alla on kuva runkokarvesammalesta, pienestä maksasammalesta, jonka luulin löytäneeni jo keväällä Kuohijoen kalkkialueelta, mutta joka vasta nyt esitteli itsensä ja kokonsa kameralleni. Miksei kukaan sanonut minulle, että sen verso on alle millin levyinen?

karvesammal

Ehkä on syytä tehdä myös kesän kasveista jotain yhteenvetoa. Heinä-syyskuun aikana ehdin kiertää kuumuudesta huolimatta 26 kokonaista neliökilometriruutua ja muutamien osia sen päälle. Ruudut ovat pääasiassa Puutikkalan kylän ja Koivulahden väliseltä metsäalueelta. Sieltä ei löytynyt juurikaan kummoista kerrottavaa, melko karua seutua. Sen sijaan lehtoneidonvaipan yleisyys hämmästytti. Vielä viime viikolla merkitsin muistiin Jylhänniemestä kymmenien neidonvaippojen kasvustoja. Onko se yleistynyt vuosien saatossa vai eikö sitä vain ole aikaisemmin näiltä alueilta huomattu. Hienoa oli löytää myös kovaa kyytiä uhanalaistuvalle laskospoimulehdelle uusi kasvupaikka. Nyt sitä kasvoi muutaman neliön alueella Puutikkalan jätepisteen läheisyydessä.

Kesän aikana Luopioinen sai neljä uutta kasvilajia: masmalo Aitoosta, lännenisosorsimo Vahdermetsästä, nurmiajuruoho Haltialta ja kierumatara Rautajärveltä. Pitkään etsin Puutikkalasta sykeröpiippoa, joka on siellä suullisen tiedon mukaan kasvanut 90-luvulla, mutta en onnistunut kasvia tänä kesänä paikallistamaan. Pari muutakin tarkastettavaa lajia on ollut pakko jättää seuraaviin vuosiin.

Uhanalaiskartoituksiakin tuli tehtyä muutamien kasvien osalta. Hajuheinäkasvusto Ämmätsässä voi edelleen hyvin, vaikka onkin hieman supistunut viime tarkastuksen jälkeen. Kurkisuon harvinaisuudet löytyivät vain osittain: Punakämmekkä on laajentanut kasvualuettaan, kaitakämmekkä sinnittelee puolen tusinan entisen verson avulla, vaaleasara on vahvoilla ja levittäytynyt edelleen, suovalkkua en löytänyt ollenkaan, mutta se saattaa hyvinkin piilotella joinakin vuosina. Sen sijaan rimpivihvilästä olen huolissani. Sitä ei löytynyt ja entiset kasvupaikatkin näyttivät näin kuivana kesänä peräti huonoilta. Häyläsuon punakämmekkää ei myöskään havaittu, mutta se saattaa olla myöhäisen etsintäajankohdankin syytä.

Komea kesä antoi myös muhkean kuvasaaliin, josta aikoinaan talvella päivitysten yhteydessä siirrän satoa myös kasvisivuille.

neidonvaippa

’Lehtoneidonvaipan lumoa Suomen suvessa.’

Orkideojen saari 2


pahtaomena

’Olin taas kanootilla Kukkialla. Kaunis ja aurinkoinen päivä muuttui vieläkin aurinkoisemmaksi, kun sai taas löytää jotain uutta. Kuvan pahtaomenasammal on Luopioisissa suuri harvinaisuus eikä sitä muuallakaan Pirkanmaalla joka päivä vastaan tule. Luopioisista tätä sammalta on löydetty vain Iso-Vekunan saaresta ja Ämmätsän Kulovuoresta.’

Aikaisemmin nimesin Kukkian suurimman saaren Iso-Vekunan Orkideojen saareksi ja sitä samaa siitä voi sanoa edelleenkin. Viime torstaina lähdin etsimään metsänemää saaren sopukoista, mutta valitettavasti retki ei tuottanut toivottua tulosta. Tämä orkidea on löydetty saaresta vuosikymmeniä sitten ja sen jälkeen sitä on etsitty sieltä useita kertoja kasvia kuitenkaan löytämättä. Metsänemä on oikukas kukkija, toisina vuosina se nousee pintaan ja avaa upeat kukkansa, toisina vuosina se piilottelee maan alla ja sitä saa turhaan etsiä. Näin kävi minulle nyt, mutta olin siihen kyllä henkisesti varautunut.

Sen sijaan löysin toisen kasvuston pesäjuurta! Tällä kertaa kasvia löytyi liki kaksikymmentä jo kuivunutta vartta muutaman neliömetrin alueelta saaren pohjoisosista. Orkidea kasvoi avoimessa koivikossa etelään viettävällä rinteellä. Osa versoista oli aivan pieniä alle kymmenen sentin korkuisia, mutta joukossa oli myös yli kaksikymmensenttisiä ja runsaskukkaisia kasveja. Seuralaisina tällä paikalla oli samoja lehtokasveja kuin edelliselläkin, mm. sinivuokko, lehto-orvokki, ketunleipä, ahomansikka, taikinamarja ja lehtokuusama.

Olen samalla, kun kiertelen tavallisten kasvien perässä, tarkannut myös tutkimusalueen sammallajistoa. En vielä tunne sammalia kovinkaan hyvin, mutta erikoisemmat pistävät kyllä silmään. Niinpä nytkin katselin saaren sammalia sillä silmällä, että voisin löytää jotain mielenkiintoista. Kuukausi sitten kävin saaressa Ari Parnelan ja Harri Arkkion kanssa ja he näyttivät silloin monta minulle uutta sammalta saaren jyrkänteistä. Silloin löytyivät mm. pahtaomenasammal ja isoruostesammal, viuhkasammal ja aarnisammal. Nyt tarkastelin vähän toisenlaista kalliota ja sieltäkin löytyi hienoja lajeja, mm. taljaruostesammal ja hiirenhäntäsammal. Nämä eivät näyttävyydessään ole orkideojen luokkaa, mutta kuitenkin omassa pienuudessaan kauniita.

Molemmat pesäjuurikasvustot ovat luonnonsuojelualueen rajauksen ulkopuolella, mutta ne säilynevät paikalla, jos maata ei käsitellä voimaperäisesti. Yleensä saarissa harvinaiset kasvit saavat olla rauhassa. Metsäkoneet on vietävä sinne talvella kovien jäiden aikaan eikä saarista useinkaan saada niin suuria puumääriä, että kustannukset peittyisivät. Toivottavasti tässäkin tapauksessa käy näin.

Kalliojyrkänne harvinaisine sammalineen on luonnonsuojelualueen sisäpuolella ja saanee siksi olla rauhassa. Samoin lehtoneidonvaipat kasvavat suojelualueen sisäpuolella. Näitä löysin tällä retkelläni taas lisää ja laajemmalta alueelta kuin edellisellä kerralla,. Nousipa saaren orkideojen lukumääräkin taas yhdellä, kun äkkäsin Pirkanmaan yleisimmän kämmekän yövilkan kuusten alta lehdosta.

Vaikka retkellä ei metsänemä löytynytkään, niin upea sää ja Kukkian saariston komeus korvasivat olemattoman pettymyksen. Ainahan sitä toivoo, jospa… jospa sittenkin, mutta tässä tapauksessa se olisi ollut lottovoiton luokkaa.

Ajuruoho

ajuruoho

’Kesä on löytöjä täynnä ja yllätyksiä! Tämän sain kokea tänään, kun olin tekemässä ruutua Lauri Oeschin kanssa Luopioisten Haltian kylällä. Hän oli nähnyt siellä tien varrella kasvia, joka ei ollut ihan tavallinen. Eikähän se sitä ollutkaan.’

Kuva ei ole kaksinen eikä siitä varmaan selviä laji ellei osaa katsoa tarkkaan kasvin kukkia ja vartta. Kukat ovat ajuruohon kukat, siniset ja liuskateriöiset, mutta varsi kertoo, ettei kyseessä olekaan tavallinen kangasajuruoho (Thymus serpyllum), vaan sen lähisukulainen nurmiajuruoho (Thymus pulegioides). Kasvin varsi on karvainen vain särmiään pitkin. Lisäksi sen lehdet ovat ruodilliset ja öljytäplät lehdillä ovat punertavia. Itse pidin kasvia maastossa kangasajuruohona ja olin iloinen, kun sekin vihdoin löytyi Luopioisten kasvistoon, se kun on viime vuosina voimakkaasti taantunut ja hävinnytkin useilta vanhoilta kasvupaikoiltaan eteläisessä Suomessa. Lähimmät nykyiset kangasajuruohon kasvupaikat taitavat olla vanhan Pälkäneen puolella.

Nurmiajuruoho on kotoisin Etelä- ja Keski-Euroopasta ja on meillä heinänsiementulokas, joka on kotiutunut tienpientareille, puistonurmikoille ja satamiin. Missään se ei ole yleinen, mutta on kuitenkin tavattu paikoitellen Etelä- ja Keski-Suomesta. Itse en ole sitä aikaisemmin tavannut, joten ei yhtään ihme, ettei heti tullut mieleen kasvin nimi. Seuraavalla kerralla osaan kiinnittää huomion oikeisiin tuntomerkkeihin.

Ajuruoho on aromaattinen kasvi. Niinpä sen toista sukulaista timjamia (Thymus vulgaris) käytetään mausteena eikä meirami (Origanum  vulgaris) ole sekään kaukana tästä kasvista. Menneinä aikoina ajuruohoa onkin käytetty mausteena. Nykyään se on siihen aivan liian harvinainen ja on siksi paras jättää rauhassa kasvamaan harjukankaille.

Sorsimo

sorsimo

Kesä on niin kiireistä aikaa, ettei ehdi edes blogiaan päivittää, vaikka haluaisi. Nytkin tämä Luopioisten uusi laji on jäänyt kirjaamatta useaksi viikoksi. Ehkä jatkossa voisi vähän terästäytyä.

Lähdin heinäkuun puolivälin paikkeilla Kurkisuolle tarkastamaan uhanalaisia lajeja ja niiden lukumääriä. Samalla oli tarkoitus poimia hillojakin, jos niitä löytyisi, mutta pääasia ainakin minun puoleltani oli kasveissa. Kuljin kaikessa rauhassa vanhan pellon laitaa miettien suo-ohdakkeen suurta määrää ja peltojen nykytilaa Suomessa. Yhtäkkiä havahduin katselemaan jalkoihini. Mikä on tämä vaalean kellertävä heinä, jota tamppaan? Kouraisin röyhyjä käteeni ja hämmästyin: sorsimo. Nopea vilkaisu ympärilleni ja totesin kulkeneeni samassa kasvustossa jo hyvinkin viisikymmentä metriä. Sitten alkoikin kuumeinen miettiminen, mikä sorsimo on kyseessä. Viime vuosikymmenien aikana Suomeen on ilmaantunut useampiakin sorsimoita, joiden levinneisyydessäkin taitaa olla epätietoisuutta, on savi-, viiru-, kanadan- ja pikkusorsimoa sekä lännenisosorsimoa tavallisten oja-, korpi- ja isosorsimon lisäksi. Aloin poistaa niitä lajeja, jotka tunsin ja silloin tavalliset karsiutuivat heti. Isosorsimoa mietin hetken ja päädyinkin jo siihen, mutta kasvin koko oli pienempi ja kasvupaikka vallan väärä, joten kaivoin kasvikirjan esiin ja aloin uudelleen määrityskaavan avulla. Nyt päädyin nopeasti lännenisosorsimoon, vaikka kukkaperät olivatkin hieman karheat, niin kaikki muu täsmäsi hämmästyttävän hyvin (Kotona vielä vertasin isosorsimon karheuteen ja olihan siinä aivan selvä ero.)

Näin löytyi Luopioisiin taas uusi laji, numeroltaan 722. Lännenisosorsimo on täällä satunnaiskasvin luontoinen, vaikka Etelä-Hämeen luonnonmaakuntaan se onkin merkitty vakinaisena ja harvinaisena uustulokkaana. Kasvihan on Retkeilykasvion mukaan löydettykin vain kahdesta maakunnasta, molemmista Hämeistä. Itse olen sitä nähnyt aikaisemmin Hankasalmella ja kerännyt pienen näytteenkin sieltä, joten saatoin verrata nyt löytämääni siihen. Kovin olivat samannäköiset, vaikka Hankasalmen näyte olikin selvästi pienempi, ehkä olin kerännyt tarkoituksella pienen näytteen.

Kasvi on alkujaan peräisin Pohjois-Amerikasta ja kulkeutunut tänne nurmisiemenen mukana. Sen muut tunnetut kasvupaikat ovat samanlaisia kuin nyt löytynyt: suopellon laitoja, kosteita joutomaita. Kurkisuon laitapellolla sitä kasvoi noin sadan metrin matkalla kymmenisen metriä leveänä nauhana ja se näytti voivan erinomaisesti kasvupaikallaan. Kasvusto ei ole varmaankaan tämänkesäinen, sillä peltoa ei oltu muokattu muutamaan vuoteen. Seuranaan sorsimolla olivat heinistä nurmilauha ja juolavehnä, kukkakasveistä suo-ohdake, karhunputki ja mesiangervo.

Taas kerran huomaa, että kasveja löytyy, kun vain jaksaa kulkea ja pitää silmänsä auki. Retken päätarkoitus oli katsastaa uhiksia vai oliko se hillojen etsiminen vai mikä, mutta kohokohdaksi muodostui uusi laji. Uhanalaisista tullee myöhemmin oma juttunsa ja mainittakoon sekin, että hilloja löytyi yhden kakun päällisen verran, joten sekin oli myönteinen asia näin kuumana kesänä.

Orkideojen saari

pesäjuuri1

Pari viikkoa siten vihdoinkin pääsin kanootilla liikkeelle ja suuntasin nokan kohti yhtä Kukkian suurimmista saarista, Iso-Vekunaa. Ennestään tiesin saaren hyväksi kasvipaikaksi onhan suuri osa sen sisäosista rauhoitettu lehtojensuojeluohjelman turvin ja saaren vieressä pienet karit ja luodot kuuluvat rantojensuojeluohjelmaan. Saari on kuitenkin yllätyksiä täynnä, vai mitä tuumaatte ylläolevasta kuvasta.’

Saaret ovat aina kiehtoneet minua, sillä niihin kätkeytyy usein salaisuuksia. Muutama vuosi sitten piipahdin Kuohijärven Nurmisaaressa enkä ole koskaan nähnyt niin runsaasti mustatorvisieniä kuin tässä saaressa tapasin, eivät tahtoneet muovikassin sangat kantaa. Toinen yllätys silloin oli lehtoneidonvaippa, orkidea, jota en ollut aikaisemmin nähnyt luonnossa kuin muutaman kerran. Viime kesänä Kukkiasaari tuotti myös iloisia yllätyksiä, joten osasin odottaa jotain uutta myös Iso-Vekunasta. Vanhoista raporteista olin lukenut, että ainakin soikkokaksikkoa ja lehtoneidonvaippaa voisi olla tarjolla. Saaresta on myös 1980-luvulla löydetty pesäjuurta ja vielä aikaisemmin metsänemää. Näitä kaunottaria en uskaltanut edes toivoa. Niinpä koin onnellisen hetken, kun katselin kuvan kasvia silmästä silmään. Pesäjuuren tapaa varmimmin Ahvenanmaalta tai Turun saaristosta ja silloin pähkinälehdoista tai kalkkipitoiselta maalta. Sisämaassa se on hyvin harvinainen ja on tavattu nykyään aina vain harvemmin. Pirkanmaalla vaarantuneeksi luokitellun kasvin voi löytää muutamalta muultakin paikalta, mutta aina saaresta.

Pesäjuuri kasvoi oksakasassa saaren keskiosissa parhaassa lehdossa. Yksitöitä löysin vain kolme, mutta ne kuitenkin kolmeen kertaan, sillä ensi kerralla riemun tauottua huomasin kameran jääneen kanoottiin ja jätin muistiinpanot kasvin kasvupaikalle ja lähdin noutamaan kameraa. Sitten huomasin, että näin menetellen saattaisin kadottaa tärkeät muistiinpanoni ja palasin niitä hakemaan. Pitkän kierron jälkeen ne löytyivät orkidean vieresta ja sitten taas kameraa hakemaan ja sen jälkeen taas uusi etsintä. Ei ole helppoa, kun oikein koheltaa. Mutta se suotaneen, kun näkee ensi kerran täällä jotain tällaista. Ehkäpä se metsänemäkin vielä saaresta löytyy, kunhan aika kuluu ja retkiä tulee tehtyä sinne useampia.

Iso-Vekunan parhaat löydöt olivat siis orkideoja: pesäjuuri, lehtoneidonvaippa, soikkokaksikko ja valkolehdokki. Mutta myös hienoja sammalia löysin kalliojyrkänteistä, pahtaomenasammal etunenässä. Sitä en ole muualta Luopioisista löytänytkään, joten sekin tulee mainita hienoutena, joka ei ihan joka päivä kävele vastaan. Eikä sammalessa muutenkaan mitään vikaa ollut, komea kasvusto pahdan alaosassa.