Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Totuus..’Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Retkeilyllä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Korpivainio1

’Tänään vierailin Kangasalan Sahalahdella Haapasaaren kylässä Korpivainion tilalla. Tämä 26 ha alue on vuodesta 2005 asti kuulunut kalastaja Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön rauhoittamiin maihin. Metsäalueet ovat vanhaa kuusikkoa, mutta sekaan mahtuu myös petäjikköä ja lehtipuutakin. Maapohjaltaan alue on lehtoa tai OMT-metsää. Niinpä osasin odottaa hyviä kasvilajeja ja hyviä sammalikkoja. Kiersin ystävien kanssa aluetta neljän tunnin ajan jutellen ja ihaillen. Kirves on viimeksi täällä heilunut sotien jälkeen, mutta enää ei näkynyt kantoja eikä puupinon jäänteitä. Koko alue oli hyvinkin luonnontilaista.’

Korpivainio2Luonnonperintösäätiön tarkoitus on ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi. Tämä on tavallaan vastaus siihen huutoon, että Etelä-Suomessa on liian vaähän sellaisia alueita, joissa luonto ja eläimet saavat olla rauhassa. Tämä Linkolan ajatus on ollut mukana säätiön alusta saakka vuodesta 1995 ja kulkiessaan metsän sisällä sen aisti joka askeleella. Hiljaisuus ympäröi pehmeästi kulkijan, metsä puhui suurten puiden alla. Säätiön suojelualueita on tällä hetkellä viitisenkymmentä ja ne sijoittuvat pääasiassa Etelä-Suomeen. Kooltaan ne ovat pieniä mutta edustavia. Monet alueet on ostettu säätiön varoilla, mutta joukossa on myös lahjoitettuja tai osahinnoteltuja maita. Niinpä tämä Korpivainion aluekin on ostettu vain kolmasosalla puuston hinnasta. Metsä on sen vuoksi nimetty Aimo Saksalan luonnonperintömetsäksi asianmukaisin kyltein.

Korpivainio3Erityisesti ihailin metsässä laajoja sulkasammalmattoja, jotka levittäytyivät kuusten alle. Valtavan runsaana sammalen päällä kasvoi pieni orkidea, yövilkka. Täältä löysin kauan etsimäni yövilkanruosteen, joka muutamassa kasvustossa oli koristellut kasvin lehdet ruostetäplin. Kasvi ei siitä tuntunut kärsivän. Pienessä kosteassa notkossa ihailimme velholehtiä ja lehtotähtimöitä, löytyipä kaiheorvokkiakin, samoin näsiää ja keväistä linnunsilmää. Lähtiessämme metsän siimekseen säikäytimme liikkeelle pari metsäkaurista. Pitkään katselimme myllättyä maata näreen ympärillä miettien sitä eläintä, joka jäljet oli aikaan saanut. Siinä välähteli mielessä niin hirvi kuin karhukin, mäyrä ja kauris myös. Arvoitukseksi se kuitenkin jäi.

Korpivainio4Olen aina ihaillut petsäpolkuja, kait sen jälkeen kun kouluaikana luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku. Täältä metsästä löytyi aivan mahtava polku, jota ilmeisesti eläimet pitävät kunnossa. Polkuhan pysyy auki vain kulkemalla niin kuin tiekin. Nykyinen metsänhoito lienee ottanut tavoitteekseen polkujen hävittämisen, joten sellaisen löytyminen ilahdutti suuresti. Miksi muuten metsäkoneen pitää kaataa ja karsia puut polun päälle ja teloillaan vielä tampata polku mustalle muralle? En ainakaan minä tiedä.

Korpivainion metsä on hieno pieni retkikohde, jonka soisi useamman löytävän. Kovaa kulutusta metsä ei kestä, joten mitään kansainvaellusta sinne ei toivo. Säällisesti kulkien ja rauhassa liikkuen siitä saa unohtumattoman retkipäivän, niin kuin me saimme.

33: pohjanlumme

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

lumme1

’Viikonvaihteessa oli kyläyhdistyksen niittotalkoot rannassa. Raivasimme pois vesikasvillisuutta, joka uhkasi tukkia koko lahden. Nyt veneillä pääsee eteenpäin ja onkimiehet saattavat heitellä uistintaan. Useita traktorikuormia kuljetettiin pois lehtiä, kukkia ja varsia. Miten nämä hoidettiin ennen? Lapsuudessani ei niittotalkoita järjestetty ja kuitenkin vedet olivat avoimia soutaa ja uistella.’

Tämän viikon kasvi, pohjanlumme (Nymphaea alba ssp. candida), on pitäjämme vaakunakukka ja Kukkian nimikkokasvi. Niinpä se sopii hyvin viikon kasviksi, vaikka monilta järviltä se onkin jo kukintansa tältä kesää lopettanut. Oheiset kuvat on kuitenkin otettu viime viikolla ja niistä näkee, ettei se kaikilla järvillä vielä ole ohikukkinut. Suojaisilla lahdilla ja lammikoissa lumme kukkii edelleen.

lumme3Ulkonäöltään lumme on kovin erikoinen. Järven pohjamudassa kasvaa sen liki ranteenpaksuinen juurakko, josta erikoiset lehdet nousevat veden pinnalle. Myös kukka on hyvin erilainen kuin muiden kasvien kukat, mm. valkoisten terälehtien suuri määrä, säteettäinen levymäinen luotti ja kukan kellumisominaisuudet. Verholehdet suojaavat kukan sisintä niin yöaikaan kuin huonolla säälläkin. Lopuksi, kun kukka on hedelmöittynyt sulkevat verholehdet marjamaisen hedelmän sisäänsä ja kukkavana kiertyessään vetää koko paketin veden alle kypsymään.

Pohjanlummetta tavataan koko maassa, mutta aivan pohjoisimmissa osissa se on harvinainen. Laji jakautuu kahteen alalajiin, jotka aikaisemmin olivat omia lajejaan: pohjanlumme (ssp. candida) ja isolumme (ssp. alba). Jälkimmäinen on itäinen ja Hämeessä melkoisen harvinainen. Luopioisista olen tavannut sitä vain kahdesta suojaisasta järvenlahdesta. Sen kukka on suurempi ja verholehdet lepäävät vedenpinnan suuntaisina. Kolmas lumpeemme on pieni suomenlumme (N. tetragona), jonka kukka on vain parin sentin levyinen ja kukkapohjus tieteellisen nimen mukaan terävästi nelikulmainen. Sen lehdet ovat myös selvästi pohjanlumpeen lehtiä pienemmät.

Pula-aikaan, kun ruoasta oli kova puute, lumpeenjuuria jauhettiin hätäravinnoksi. Tätä käytettiin pääasiassa kotieläimille, mutta koska jauho sisältää yli 30 % tärkkelystä ja sokeria, tehtiin siitä rieskaleipää ruis- tai ohrajauhojen kanssa ihmisillekin. Se on hyvänmakuista, kertovat ne, jotka ovat lummeleipää maistaneet. Juurakot nostettiin järvenpohjasta keväällä jäiden lähdettyä ja saatettiin syöttää sioille sellaisenaan tai sitten kuivattuina ja pienittyinä.

lumme2Lumme on kaunis kasvi. Sen punakukkaiset muodot ovat rauhoitettuja, mutta myös suuria harvinaisuuksia. Kun leikkasimme niittotalkoissa lehtiä poikki, teki pahaa, varsinkin kun joukossa oli jonkin verran myös suomenlummetta. Muutamassa vuodessa kasvillisuus niitetyiltä alueilta häviää, mutta valtaa kyllä paikkansa takaisin aikanaan. Lohduttavaa oli myös se ajatus, ettei ihminen pysty lummetta kokonaan hävittämään, kyllä se sen verran voimakas kasvi on ja yleinen.

Vanhaa – kadonnutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aurankukka’Kun viljanviljely tuli Suomeen, tuli sen mukana paljon muutakin. Viljansiementä ei millään konstein käsitelty, sitä ei peitattu, ei ruokottu rikkakasvin siemenistä, ei edes aina osattu sanoa pystyikö se itämään vai oliko jokin kasvitauti jo tuhonnut siemenen alkion. Niinpä viljapellot rehottivat muitakin kasveja kuin vain paljon toivottua viljaa. Vasta nykymaatalous on viimeisten vuosikymmenten aikana kemiallisesti tai erilaisin viljelytekniikoin mahdollistanut puhtaan viljan ja puhtaan siemenen. Näistä viljan mukana tulleista rikkakasveista osa on jäänyt pysyviksi, osa on kadonnut satunnaiskasveiksi tai kokonaan.’

Moni viljatulokas on nykyään muinaistulokkaana, arkeofyyttinä, kasvistossamme. Niitä tavataan edelleen viljapelloista ja niiden pientareilta. Ne joko pystyvät kasvamaan myrkytyksistä huolimatta tai ovat löytäneet kasvuympäristönsä sieltä, mihin myrkkyjä ei kylvetä. Muinaistulokkaaksi sanotaan kasvia, joka on saapunut tänne ihmisen mukana ja löytänyt täältä itselleen sopivan kasvuympäristön. Tällaisia on tietenkin valtavasti ja suuri osa on hävinnyt joko luonnonolosuhteiden tai ihmistoiminnan seurauksena. Suomessa arkeofyyttien ja alkuperäisten välinen rajanveto on ollut helppoa eteläisimpiin maihin verrattuna, mutta edelleen pohditaan ´joidenkin lajien kohdalla niiden statusta maamme kasvistossa.

ruiskukkaKun aloitin haasteellisen kasviharrastuksen, yritin tietenkin kasvikirjan mukaan löytää siellä esiteltyjä kasveja. Viljan seuralaiset olivat yksi mielenkiintoinen ryhmä. Pettymys oli suuri, kun ruiskattara, pellavatankio, litutilli tai peltosänkiö eivät heti löytyneetkään. Vanhemmat kasviot kertoivat niiden olevan viljan rikkakasveja, mutta uudemmat eivät selittäneet tarpeeksi tarkkaan, että ne ovat jo siirtyneet joko kokonaan kadonneiksi tai vain kaatopaikoilla viihtyviksi harvinaisuuksiksi. Onhan niitä sitten myölhemmin satunnaisena löytynyt, mutta joka pellon kasveja ne eivät ole olleet enää aikoihin.

ruiskattaraSiksi joskus kun tällaisen kasvin tapaa, se ilahduttaa erityisesti. Viikko sitten bongasin yläkuvassa olevan komean aurankukan (Agrostemma githago) lähitalon kukkapenkistä. Se oli tietenkin koristekasvina viljelty, mutta kertoi kuitenkin siitä ajasta, jolloin sitä vielä tavattiin rikkana ruispelloista. Viime vuosisadalla sitä tavattiin lähestulkoon koko vilajanviljelyalueelta, koska Venäjältä tuleva tuontisiemen sisälsi sen siemeniä. 1960-luvulta alkaen se on hävinnyt sitten lopullisesti maastamme.

Toinen vastaava laji on ruiskukka (Centaurea cyanus). Olen nähnyt sen viimeksi viljapellossa 1990-luvulla. Nykyään senkin saattaa helpoimmin bongata kukkapenkistä. Se on kuitenkin silloin jalostettua kerrottuteriöistä muotoa, jonka värikin vaihtelee valkoisesta sinisen kautta purppuranpunaiseen eli ei siis sitä alkuperäista ruiskaunokkia joka edelleen komeilee erään puolueenkin tunnuksena.

Kolmas esimerkki olkoon myös ruispeltojen erikoisuus ruiskattara (Bromus secalinus). Tämä ikivanha rikkakasvi ei kasva enää missään luontaisesti. Meillä se on ollut niin yleinen rukiin rikka, että sitä alettiin jopa vihata. Siitä kun ei ollut leivän jatkeeksi ja kuitenkin se vei pellosta oman osansa. 1900-luvulla se ensin taantui ja sitten katosi pelloilta kokonaan. Nykyään pelätään sen puolesta tosissaan, sillä sen kasvupaikat ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet niin myllykentiltä kuin kaatopaikoiltakin ja tuho on yleimaailmallinen.

32: nurmikaunokki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

nurmikaunokki1

’Näin keskikesällä suuret kasvit valtaavat pientareet ja joskus tuntuu, että luonnolla on erilaisia värikausia aivan kuin Picassolla ikään. Nyt on punainen kausi lopuillaan ja keltainen alussa. Vielä kukkivat kaunokit ja horsmat, mutta kohta ne vaihtuvat lopullisesti sarjakeltanoihin, pietaryrtteihin ja valvatteihin. Ihaillaan siis tämän viikon kasvina yhtä kaunokeistamme, joka ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin luulisi.’

nurmikaunokki3Nurmikaunokki (Centaurea phrygia) on yksi kolmesta melko yleisestä kaunokkilajistamme. Ne kaksi muuta ovat ahdekaunokki (C. jacea) ja ketokaunokki (C. scabiosa). Kaikki muistuttavat suuresti toisiaan, mutta selvät erotkin löytyvät. Ensinnäkin ketokaunokin lehdet ovat liuskaiset, siis sen voi pudottaa pois. Ahdekaunokin kukan alapuolella olevat suomut ovat pehmeän vaaleanruskeat ja nurmikaunokilla ne ovat lähes mustat ja piikkisen ripsiset. Nyt ne kolme jo asettuvat omiin lokeroihinsa. Tosin kasvupaikatkin ovat erilaiset. Ketokaunokin löytää hiekkamailta, muut multamailta. Ja sitten tärkein ahdekaunokki on läntinen ja nurmikaunokki itäinen laji. Täällä Hämeessä ne kohtaavat ja saattavat kasvaa vierekkäin, mutta kun mennään Päijänteen itäpuolelle, vallitsee kasvustoissa nurmikaunokki. Siellä Turun puolessa taas tämä taitaa olla huippuharvinaisuus.

nurmikaunokki2Kasvikartoituksissa nurmikaunokki on sarjassa joka ruudun kasvi, niin yleinen se on. Tosin silloin, kun se ei kuki, sen tunnistaminen ei olekaan ihan helppo. Samanlaisia ruusukkeita on useilla kasveilla, esim. kultapiiskulla, kuten kuvasta näkyy. Kukkivana sitä ei enää piiskuihin sotke. Nurmikaunokki on siis täällä ehdottomasti yleisin eikä noita kahta muuta voi siihen verrata. Hämeen toisella laidalla voimasuhteet ovat jo muuttuneet.

Kansanomaisesti kaikki tällaiset mykerökukkaiset kasvit ovat ohdakkeita eli pahoja rikkaruohoja. Niinpä nurmikaunokkia ei arvostetakaan. Sen arvon on saanut kukan sukulainen ruiskaunokki (C. cyanus), joka tosin nykyään on huippuharvinaisuus rukiinviljelyn vähennyttyä ja siemenen puhdistuttua. En edes muista koska viimeksi olen sen tavannut luonnossa. Kukkapenkissä sen kerrottuteriöinen muoto sen sijaan on yleinen.

vuorikaunokki1Kaunokit ovat hyviä hyönteiskasveja. Usein niiltä löytää perhosia, kovakuoriaisia tai kaksisiipisiä istuskelemassa ja herkuttelemassa. Kuvatessa voi saada kaksi kaunista lajia samaan kuvaan, sillä monesti nämä vierailijat ovat niin hurmiossa kukan medestä, etteivät älyä paeta, kuten tässä kuvassa nelivöinen kukkajäärä vuorikaunokin (C. montanum) kukassa. Kaikella tapaa siis mielenkiintoisia kasveja nämä kaunokit, joista siis viikon kosvina on täällä yleisin nurmikaunokki.

Perhostoukka

Julkaistu , kirjoittanut
2

leppäyökkönen2’Koirankävelytyksellä tapaa kaikenlaista. Tänä aamuna törmäsin kuvan toukkaan. Tai en minä siihen törmännyt, kun onnistuin väistämään, etten pudottaisi sitä haavanlehdeltä maahan. Koira oli siitä innoissaan ja halusi tietenkin ahmattina pistää sen poskeensa. Kovan komennuksen jälkeen se jäi istumaan haavanvesan viereen ja tuijottamaan silmä kovana, kun asettelin kameraa kuvausvalmiiksi.

Enpä ollut koskaan nähnyt tuollaista toukkaa. Yleensä ne ovat joko kaljuja tai sitten karvaisia, mutta tämä kun ei ollut kumpaakaan. Sen jokaisesta jaokkeesta pisti esiin yksi melamainen karva kumpaankin suuntaan, niin että se muistutti enemmänkin kirkkovenettä kuin toukkaa. Mustassa ruumiissa sillä oli päällä jokaisessa jaokkeessa keltainen kyhmymäinen juova ja alapuolella pienet känsäjalat niin kuin perhostoukalla pitääkin olla. Ensin luulin toukan olevan aterialla, kun lehti sen edestä oli kaluttu liki puhki suoniaan myöten, mutta sitten totesin sen vain lepäilevän kaikessa rauhassa aamun puuhistaan.

Mutta mikä se sitten on? Jostain syystä en osaa ajatella, että se nyt on vain perhostoukka. Minun on saatava tietää, mikä on sen nimi ja millaista elämää se viettää. Kotona googlasin sanoilla haapa ja toukka. Kone luki varmaan väärin, koska kuvat olivat toukkaisista haavoista ja olin inhoten lyödä koko Kuukkelin kiinni, kun jostain alalaidasta pilkisti esiin tutunnäköinen kuva. Sen jälkeen asia olikin selvä. Olin löytänyt iltayökkösiin kuuluvan leppäyökkösen (Acronicta alni) toukan.

Toukka on komean näköinen, mutta itse alle neljä senttiä leveä perhonen on aika vaatimaton harmaine etusiipineen ja vaaleine takasiipineen. Se lentelee iltahämärissä ja yöllä lehtometsissä ja pensaikoissa ja on melkoisen harvinainen Suomessa. Sitä tavataan kyllä laajalla alueella Euroopasta aina Japaniin saakka, mutta se puuttuu pohjoisilta alueilta kokonaan. Missään se ei ole yleinen ja usein sitä tapaa vain yhden yksilön kerrallaan. Perhosharrastejien valorysille ja syöteille se ilmaantuu kyllä helposti. Perhosen erikoisuutena on, että nuorena sen toukka muistuttaa linnunulostetta ja se jää ehkä sen vuoksi henkiin. Vasta viimeisen nahanluonnin myötä se saa kuvan kaltaisen ulkonäön.

Hieno tuttavuus – nythän senkin sitten tuntee, kun se seuraavan kerran istuu haavanlehdellä koirapolun vieressä.’

Elokuun sammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

sulkasammal2

’Elikuun sammaleksi olisin voinut valita minkä tahansa metsäsammalen, sillä niitä näen ja tarkkailen päivittäin kiertäessäni joko koiran kanssa lähimetsiä tai kartoittaessani kasvillisuutta Hämeen salomailla. Kerrossammal ja seinäsammal ovat kuitenkin niin tavallisia, ettei niistä löytynyt edes kunnollisia kuvia. Näinhän siinä usein käy, kun joku on tarpeeksi yleinen ja tavallinen, ei tule kumartuneeksi kuvaamista varten, vaan ajattelee, että onhan noita otettu. Niin siinä sitten käy, ettei niitä kuvia olekaan. Niinpä valitsin sammalen, joka on aina viehättänyt minua.’

Sulkasamma (Ptilium crista-castrensis) on nimensä mukaisesti linnunsulan mallinen ja muotoinen. Sitä ei voi olla ihailematta, kun sen kasvuston hämärässä kuusimetsässä huomaa. Säännöllinen ja puhdas kasvusto hivelee silmää. Sammal on yleinen ja usein runsaskin, mutta jää kyllä selvästi jälkeen niin metsäliekosammalesta, seinäsammalesta kuin metsäkerrossammalestakin. Se on sukunsa ainoa laji maassamme ja kuuluu palmikkosammalten heimoon.

AhvenismaaSulkasammalen tapaa parhaiten tuoreesta kangasmetsästä hieman kosteasta painanteesta tai varjoisan kiven päältä, kuten yläkuvassa. Usein se muodostaa puhtaan läiskän muiden sammalten keskelle ja erottuu jo kauas. Sammal on yleinen koko maassa, joskin Lapin tuntureilta sille löytyy vähemmän sopivia kasvupaikkoja, kun varjostavat kuuset puuttuvat. Sieltä sen voikin löytää tunturikoivujen alta purojen penkereiltä.

Näin elokuussa sammalet usein ovat kuivunutta kappuraa. Sulkasammalelle on tyypillistä, että vaikka se kuivuu, niin sen muoto säilyy tunnistettavana. Usein kun sammalia katselee ja yrittää määrittää kuivana, se ei tahdo millään onnistua, vaan sammal on ensin kostutettava ja sillälailla saatettava oikeaan muotoonsa. Tätä ei sulkasammalen kohdalla tarvitse tehdä.

Marjaretkillä on hyvin aikaa koukkiessaan sammalten seasta mustikoita tai puolukoita katsella myös sammalia. Luulen, että jokainen marjastaja pienellä vaivalla tämän kauniin sammalen elokuisesta metsästä löytää.

sulkasammal1

Karttaperhonen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

perhonen2’Tässä päivänä muutamana uimareissulla kiinnittyi huomioni minulle outoon perhoseen. Siinä oli jotain tuttua, mutta perhosen koko tuntui aivan väärältä, vain kolmisen senttiä. Ajattelin silloin haapaperhosta, joita aina silloin tällöin näkee liihottelemassa metsäautoteiden päällä. Tämä perhonen oli kuin minikokoinen haapaperhonen, niin kauan kunnes näin sen siipien alapinnan. Sellaista en ollut nähnyt koskaan. Nyt hain kameran ja ryhdyin vainoamaan lentelijää. Lopulta se istuutui rantahiekalle ja alkoi imeskellä kosteutta hiekanmurujen välistä. Niinpä pääsin tarpeeksi lähelle ja saatoin ikuistaan tuon liihottelijan. Kotona työpöydän ääressä kuvia sitten käänneltiin ja väänneltiin eikä selvyyttä tullut. Käytössäni oli uusin mahdollinen kirjallisuus eli Haahtela-Saarinen-Ojalainen-Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset. Selasin kirjan pariin kertaan läpi, mutta en perhostani siitä huomannut. Sitten pistin kuvan ystävälleni ja sieltä tuli selvä vastaus: karttaperhonen. Selasin kirjan uudelleen ja niin todellakin. Olin katsonut vain täpläperhosmaista kuvaa, enkä huomannut tummaa loppukesän muotoa ollenkaan.’

perhonen1Karttaperhonen (Araschnia levana) on vasta viime vuosikymmeninä levinnyt Pohjoismaihin ja on edelleen Skandinaviassa harvinainen (Ensihavainto Ilomantsista 1983). Meillä sitä tavataan nykyään yleisenä aivan eteläisissä osissa maata. Täällä sisäosissa se on jo huomattavasti harvinaisempi. Ilmankos en sitä ollut koskaan nähnyt. Perhonen on Keski- ja Itä-Euroopassa jokseenkin yleinen. Sillä on erikoinen muotovaihtelu, aikaispolymorfismi, sillä keväällä toukista kuoriutuvat perhoset ovat keltamustia kuin täpläperhoset, mutta loppukesän uusi kanta on väritykseltään yläkuvan näköinen. Perhosen siipien alapinta on kuin tiekartta, siitä perhoselle nimikin tulee. Onneksi sain kuvattua senkin puolen, sillä millään muulla perhosella en tiedä olevan tuonkaltaista siipien alapintaa.

Karttaperhonen on yksi esimerkki ilmaston lämpenemisestä. Sen leviäminen maahamme ajoittuu sopivasti nyt vallitsevaan lämpöaaltoon. Muita vastaavia perhosia ovat mm. neitoperhonen ja isonokkosperhonen, joista jälkimmäinen saapui sankoin joukoin Etelä-Suomeen parin viime kesän aikana. Tervetuloa! Näin niille voisi sanoa ajattelematta ollenkaan saapumisen syytä. Joka tapauksessa ne ovat komeita perhosia ja tuovat uutta väriä luontoomme.

31: niittyhumala

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

niittyhumala3

’Liikkuessaan luonnossa näin heinäkuun lopulla ei tätä kasvia voi olla huomaamatta, mutta niin vain on, että kasvikartoitusta tehdessäni usein olen unohtanut autuaasti koko kasvin olemassaolon ja saan ryhtyä tarkistuskierrokselle: kasvaako se täällä, vai ei. Yleensä se löytyy jalkojen juuresta tien pientareelta tai auton alta. En tiedä, miksi se on minulle niin vaikea huomata. Joka tapauksessa, katselkaapa niittyjä ja pientareita niittyhumalan toivossa.’

Viikon kasvi on siis niittyhumala (Prunella vulgaris). Se kuuluu huulikukkaiskasveihin eli on peippien ja pillikkeiden sukulainen. Parhaiten sen bongaa lyhytruohoisilta niityiltä, teiden pientareilta, nurmikoilta, lähteiköistä tai rehevistä metsistä. Kasvi kasvaa koko Suomessa, mutta on yleinen vain Oulun eteläpuolella ja muutenkin yleistyy etelään päin. Sen luontaiset kasvupaikat maassamme ovat varmaankin lähteiden läheisyydessä ja avoimilla niityillä.

niittyhumala2Niittyhumala on alle 30 cm korkea, useinmiten alle 10 cm. Se kestää hyvin tallaamista ja jopa nurmikon leikkaamista. Itse jätän usein nurmikkoon täplän sitä varten ja annan sen kasvaa kookkaammaksi. Se on kuin pieni kukkapenkki muuten ankeassa nurmikossa. Harmittaa oikein, kun sen sitten syksymmällä joutuu leikkaamaan pois. Kasvin kukka on yleensä sinipunainen, mutta toisinaan tavataan myös valkoisia tai punaisia kukkia.

Harvoin olen tavannut kahdella eri eliöllä saman tieteellisen sukunimen. Niittyhumalalla sellainen on. En tiedä mistä se johtuu, mutta niittyhumala on Prunella vulgaris ja rautiainen-niminen lintu, joka meilläkin on melko yleinen livertäjä metsissä, on Prunella modularis. Onko Linnélle tullut erehdys vai muistinmenetys, sillä molempien tieteellisen nimen ovat hänen antamiaan. Rautiainen sai nimensä vuonna 1758 ja niittyhumala 1753. Prunella-nimitys viittaa ruskeaan väriin ja sehän pitää paikkansa: kasvin kukinnot kuivuessaan ovat ruskeita ja lintu on kokonaan ruskea.niittyhumala1

Kansanomaisesti kasvi on saanut nimensä siitä, että sen kuivuneet kukinnot muistuttavat jonkin verran humalan emikukintoja eli käpyjä niin kuin niitä kutsutaan. Kasvia on myös käytetty rohtona, sillä se on lievästi antiseptinen. Sen murskatuilla lehdillä on hierottu tulehtunutta ihoa ja lehdistä keitettyä teetä on juotu kurkkukivun lievittämisen toivossa. Kasvin atiseptisyys ja ihmisen luja usko ovat varmaankin myös paranteneet potilaan.

Villit vihreät kaupungit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaas.indd’Viime vuosina on ilmestynyt muutamia kasvikirjoja, joissa käsitellään kasveja perinteisellä tavalla esittelemällä niitä lajeittain joko systemaattisessa tai elinympäristön määritämässä järjestyksessä. Siksi onkin sekä mielenkiintoista että virkistävää, että kasvit valitaankin pelkästään yhden ekologisen lokeron mukaan. Onhan toki kaupungeissa monenlaisia kasvuympäristöjä, mutta tässä kirjassa kaikkia niitä yhdistää kaupunkiluonto. Kun meillä nykytrendinä on yhdistää naapurikunnat lähikaupunkeihin, ei niiden kohdalla voikaan enää puhua pelkästään kaupunkiluonnosta, kun kaupunkia nimellisesti jatkuu kymmeniä kilometrejä keskustaajaman ulkopuolella. Ehkä tällaisessa kasviossa keskitytäänkin enemmän ydisnkeskustojen maailmaan. Mielenkiintoinen kirja, johon kannattaa tutustua.’

Pertti Ranta on vuosikymmenet tutustunut eri kaupunkien kasveihin väitöskirjatyönsä kautta. Tämä kasvio tuo samoja asioita esiin kansantajuisesti. Kirjan pohjana on muutamia maailmalla julkaistuja kaupunkikasvioita mm. Berliner Pflanzen – Das wilde grün der Grosstadt. Näissä kirjoissa kasvien kuvaus tapahtuu tarinapohjalta, mikä näkyy myös Rannan kirjassa. Näin siihen tutustuminen ja kirjan lukeminen on miellyttävää ja uuden tuntuista.

Kirjan esimerkkikaupungit ovat Helsinki, Vantaa, Tampere ja Oulu, koska kaikista näistä on olemassa kattava kasvikartoitus, osasta jopa julkaistut perinteiset kasvikirjat. Kirjoittaja kutsuu näitä runkokaupungeiksi. Kasveja esitellään kaupunkirakenteen mukaan: kivikaupunki, muutoskaupunki ja viherkaupunki. Varmaan yleisimmät kasvit kasvavat näissä kaikissa, mutta osa kasveista on erikoistunut kasvamaan tiiviisti vain omissa lokeroissaan, niin että osaa kaupungin kivierämaan kasveja on turha etsiskellä puistoista tai kaupunkimetsistä ja päinvastoin. Näin ollen jako on ihan toimiva. Omat osionsa kirjassa saavat myös puuvartiset kasvit, kasvierikoisuudet, vieraslajit ja kiinnostavat kasviympäristöt.

Kirja on hyvä lisä kasvikirjojemme valikoimaan ja siksi sitä voi suositella muillekin kuin vain kaupunkilaisille. Koska valtaosa maamme asukkaista asuu nykyään taajamissa, kirjan anti voi hyödyttää lähes kaikkia. Itsellenikin, vaikka olen kasveja ikäni katsellut ja tutkinut, kirjassa oli paljon uutta ja mielenkiintoista.

Ranta, Pertti: Villit vihreät kaupungit, Suomen kaupunkikasvio. Vastapaino, 2014. 432 s.