Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Pilkahdus syksyyn

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

oravanmarja

’Syksy on edennyt jo yli puolivälin. Ainakin täällä Etelä-Hämeessä se on ollut valokuvaamisen kannalta kiusallinen. Useasti olen lähtenyt ottamaan kuvia ja katselemaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta koska en ole halunnut turmella kalustoa vesisateessa, olen palannut pikimmiten takaisin. Yritinpä kerran sateenvarjonkin kanssa, mutta se ei oikein istunut omaan mielenrauhaan. Niinpä ole lueskellut, parantanut maailmaa; omaani ja muiden. Tänään, vihdoin tänään, poutainen päivä ja vielä aurinkoakin. Tämä pieni punainen marjaterttu ilahdutti maisemassa.’

Miksikähän niin monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä? Oravanmarjan (Maianthemum bifolium) marjat ovat sieltä lievemmästä päästä, pieniä kun ovat, mutta saa niistäkin mahanväänteitä, jos ryhtyy kourakaupalla ahmimaan. En ole koettanut. Serkkunsa kielon (Convallaria majalis) marjat ovatkin sittn jo astetta vaativampia. Onpa joku ehtinyt tuomita koko kasvin talojen läheisyydestä, vaikka kansalliskukka onkin. On kuulema vaarallinen pikkulapsille. Saattaa olla, mutta sehän on koulutuskysymys. Ainakaan itse en tiedä yhtään lasta, joka sen jälkeen, kun on varoitettu, olisi mennyt niitä popsimaan. Ovat kaiken lisäksi aika pahan makuisia, sen verran olen marjan reunasta nyrhenyt, ihan koemielessä.

Liljakasvit ovat muutkin myrkyllisiä. Sudenmarja (Paris quadrifolia) lienee enimmin erehdyttävä. Tuskin kukaan pitää kielonmarjoja puolukkana, mutta sudenmarja menee mustikasta milloin vain, jos ei ole tarkkana. Sen suhteen varoittelisinkin lapsia oikein kunnolla. Sanotaan, ettei tarvitse montaakaan marjaa syödä, saadakseen mahanväänteitä. Myös kalliokielon (Polygonatum odoratum) marjat ovat myrkyllisiä, mutta tämä kasvi on ainakin täällä kovin harvalukuinen, niin ettei sen marjoja ainakaan jatkuvasti pääse popsimaan.

Lehtokasveista kuusama (Lonicera xylosteum) kypsyttää loppukesästä myös myrkyllisiä marjoja, nekin aika lieviä, mutta pikkulapselle saattavat olla vaarallisiakin. Sitä ei siis pidä sotkea viinimarjoihin eikä taikinanmarjaan, joka usein kasvaa sen seurassa. Paatsama (Rhamnus frangula) lienee sekin lievästi myrkyllinen eikä terttyseljankaan (Sambucus racemosa) marjoja enää suosiella edes seljanmarjaliköörin valmistamiseen.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: näsiä (Daphne mezereum). Sen myrkky on tappavaa eikä sitä ole pelkästään marjoissa, vaan koko kasvi on myrkyllinen. Joskus olen hämmästellyt näsiän koristepensasarvoa, sillä olen nähnyt sen kasvavan hoidettuna puutarhassa. Sinällään kasvi on kaunis ja sen kukat kevään hieno airut, mutta ainakaan sellaiseen pihaan, missä on leikki-ikäisiä lapsia, en sitä istuttaisi. Jo kourallinen marjoja on lapselle tappava annos. Toisaalta senkin kohdalla taitaa paha maku estää pahemmat vauriot. Itse olen käyttänyt sitä rotanmyrkkynä ja sehän tehosi. Toisaalta olen ennenkin ihmetellyt ja ihmettelen taas, miksi linnut voivat rauhassa popsia sen marjoja, saamatta sen kummepia oireita.

Tällaisia ajatuksia nosti syksyn aurinkoinen hetki, siis aika myrkyllisiä. Olisivathan ne ajatukset voineet olla toisenlaisiakin. Tuo valonsäteen osuminen pienen oravanmarjan pallomaiseen hedelmään oli kuitenkin tämän päivän valon hetki.

Karpalon aikaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karpalo

’Kävin tänään Luopioisten ja Padasjoen rajalla olevalla suurella suoalueella, Kurkisuolla. Se on Natura 2000- kohde ja siksi suurelta osin rauhoitettu. Onneksi, sillä se on laajalla alueella Etelä-Hämettä ainoa suurempi luonnontilainen suo. Lokakuun alku on aika , jolloin suolle on pakko päästä. Sen kertoo kuvakin.’

Tänä vuonna on marjoja tullut Etelä-Hämeessä lähes ennätystahtiin. Ensin mättäät peittyivät mustikoihin, sitten puolukoihin ja nyt on karpaloiden aika. Itse en pidä mustikoiden noukkimisesta kaikesta siitä propagandasta huolimatta, joka kertoo marjan terveellisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Niinpä mustikat jäivät paljolti metsään, vaikka niitä oli vielä syyskuullakin aivan kelvollisena noukittavaksi. Ehkä yksi syy on myös se, ettei mustikka oikein sovellu konepoimintaan. Puolukka onkin sitten eri asia. Taisin noukkia niitä iltojen ratoksi aivan yli tarpeen. Kun marjaa on paljon ja koneella noukkii, ei sangolliseen montaa kymmentä minuuttia mene. Niinpä tiinut ovat kellarissa täynnä herkkua talven varalle.

Karpalo on marja, joka monesti jää mättäille lintujen ravinnoksi. Kuitenkin se taitaa olla näistä meikäläisistä marjoista kestävin säilöttävä. Aikoinaan karpalot säilöttiin kokonaisina veden alle kellariin ja ne säilyivät hyvin seuraavaan suveen saakka. Myös harsopusseihin kuivaan tilaan niitä ripustettiin eikä vaurioita juurikaan tullut. Karpalot vain ovat hitaita noukkia, sillä konepoimintaa ei oikein voi tehdä ja jokainen marja on poimittava erikseen, usein moneen kertaan, kun se aina lipeää käsistä joustavien varsiensa vuoksi. Kuvan kaltaisia paikkoja on tänä vuonna ollut paljon ja niistä noukkiminenkin käy joutuisasti.

Moni pitää karpaloa liian kirpeänä marjana. Pelkältään syötynä se sitä varmaan onkin. Itse pistän karpaloita luonnonjugurtin joukkoon ja ripaus sokeria päälle. Silloin katrpalon kirpeys laimenee jugurtin pahmeyteen ja sokeri poistaa liiallisen ärhäkkyyden. Suosittelen! Aivan erinomaista on karpaloista puristettu mehu. Sitä vain pitää jonkin verran laimentaa eikä siinäkään sokeri ainakaan pahasta ole. Vanhastaan tiedetään karpalohyydykkeen kruunaavan monen liha-aterian. Hirvenmetsästys on menossa parhaillaan ja hirvipaistin koristeeksi ja kirpeydeksi kuuluvat ehdottomasti karpalot.

Jokohan tämä palopuhe riittää ja huomenna kaikki lukijat säntäävät lähimmälle suolle tätä herkkua hakemaan. Tänä vuonna kannattaa sitten ottaa pitkävartiset saappaat, sillä syksyn säät ovat saaneet monen suon tulvimaan. Karpalot löytyvät helpommin puiden juurilta ja mättäiltä, suon välipinnoilla ne ovat painuneet rahkan sisään eivätkä näy kovinkaan helposti ohikulkijalle.

Antoisia karpaloretkiä!

Syyskuun viimeinen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syksy

’Sateinen syyskuu vetelee viimeisiään. Nyt ulkona paistaa täysikuu ja se enteilee kylmää yötä. Kävin peittelemässä viimeiset kesäkurpitsat, jotta ne saisivat paisua rauhassa vielä muutaman päivän ajan. Tämän kuun aikana monesti ennen olen tehnyt pitkiä kävelyretkiä syksyisessä luonnossa. Tänä vuonna ne ovat jääneet vähiin. Niinpä ylläoleva kuvakin Laipanmaan Pihtilammelta on viime syksyltä. Eihän se maisema mihinkään vuodessa muutu, mutta syksyn eteneminen saattaa olla vuosittain erilaista. Nyt ei voi muuta kuin toivoa, että lokakuu olisi ulkoilun kannalta vähän inhimillisempi.’

Tänään syyskuun viimeisenä tein perinteisen syksyn katselmuksen. Kävelin puolen tunnin lenkin pihassa ja lähipientareilla merkiten muistiin kukkivat kasvit ja näyttäytyvät linnut. Kasvit olivat monetkin painuneet veden alle tai muuten muussaantuneet pehmeään maahan. Täällä Etelä-Hämeessä monien viljelijöiden viljat on edelleen pellossa riisin tapaan juuret vedessä. Jotenkin tuntuu, ettei suursäätilassa ehdi tapahtua mitään suuria muutoksia ennen kuin sadon kannalta on myöhäistä eikä vesikään taida kovin nopeasti laskea pois pelloilta. Kuitenkin kesän kukkijoita on edelleen paljon kukassa. Laskin tänään viisikymmentä lajia. Toiset olivat vielä ihan reippaassa vedossa, mutta toisista löytyi vain yksi vaivainen puolittain jo lakastuva kukka. Tässä löydetyt lajit:

kylänurmikka, timotei, alsikeapila, puna-apila, metsäapila, hopeahanhikki, saksanhanhikki, päivänkakkara, saunakukka, ahdekaunokki, pelto-ohdake, linnunkaali, voikukka, peltolemmikki, peltohatikka, pihasaunio, niittynätkelmä, harakankello, peurankello, ruusuruoho, ketoneilikka, pihatatar, syysmaitiainen, ojakärsämö, siankärsämö, puna-ailakki, pelto-orvokki, nokkonen, liuskapeippi, ahomatara, otavalvatti, peltovalvatti, savijäkkärä, peltovillakko, pihatähtimö, nurmihärkki, tarhaorvokki, terätönhaarikko, peltovirvilä, sarjakeltano, huopakeltano, poimulehti, heinätähtimö, peltoemäkki, ketohanhikki, metsäkurjenpolvi, tahmavillakko, punapeippi, lutukka, pukinjuuri, jättipalsami

Lintujen osalta olen koko viikon seurannut suurten aurojen matkaa etelään. Hanhilla on tänä vuonna ollut läntinen muuttoreitti ja niinpä täälläkin näkyi kymmeniätuhansia hanhia. Itse en nähnyt kuin muutaman auran eikä kokonaismäärä noussut kuin satoihin, mutta oikein staijaajat saivat kasaan noita käsittämättömän suuria lukuja seuratessaan muuttoa hyvillä paikoilla mm. Päijänteellä. Omalla pihalla katselin tänään valtavia rastasparvia, jotka äännellen kuin keväällä ikään lentelivät pihapuusta toiseen kohti lounasta. Mukana meni sitten pienempääkin lintua. Sen huomasin myös, että metsissä pesineet pikkulinnut ovat taas ilmestyneet pihapiiriin. Niinpä punatulkku vihelteli koivussa ja tiaiset ovat pyörineet ulkorakennuksen nurkissa jo useana päivänä. Kaikesta huolimatta lintusaalis jäi perin vaatimattomaksi kukkiin verrattuna. Tässä tulos:

räkättirastas, punakylkirastas, mustarastas, laulurastas, närhi, keltasirkku, punatulkku, hiirihaukka, peippo, talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, kulorastas, laulujoutsen, käpylintu, korppi, vihervarpunen, pyy, punarinta, käpytikka, västäräkki, sinisorsa

Perinteen mukaan uusin laskennan taas seuraavan kuun vaihteessa ja ehkä vielä joulukuullakin talven tulosta riippuen. Saa nähdä, mikä on tulos verrattuna viime vuoteen, joka oli ennätyslämmin aina joulukuulle saakka.

Paanusammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

paanusammal

’Syyskuu on lopuillaan ja blogia on tullut päivitettyä todella harvakseltaan. Näin syksyllä tahtoo kaikki kaatua päälle ja aika on kuitenkin rajattua. Tänä vuonna omenia tulee ennätysmäärä ja kun edellistäkin sosetta on vielä pakkasessa, tuntuu tyhmältä kerätä lisää, mutta keräilijäluonne ei anna periksi. Niinpä olen kuivannut omenansiivuja oikein urakalla. Puolukka on toinen hyväkäs. Onneksi se säilyy survottuna tiinussa. Puolukoita on tullut haettua sankokaupalla ja edelleen mättäät houkuttavat punaisuudellaan. Kasvistus ja luonnontarkkailu on jäänyt tällä kertaa sivuraiteille. Yksi löytö oli kuitenkin ylitse muiden: kantopaanusammal (Calypogeia suecica).’

Kantopaanusammal on Vu-laji eli valtakunnallisesti vaarantunut. Sen löytöpaikkoja on rajallinen määrä, alle sata, eikä se missään niistä ole ollut kovin runsas eikä ainakaan näyttävä. Sammal on ulkonäöltään mitättömistä mitättömin, tuskin sentinkään mittainen rihmamainen suikertaja. Se kasvaa vanhoissa korpimaisissa metsissä, joissa on paljon lahopuuta. Sammal tuskin tekee itiöitä Suomessa, joten sen elämä on lahopuujatkumon varassa eli se siirtyy kasvullisesti paikasta toiseen. Niinpä sammalen kasvupaikat ovatkin käyneet vähiin talousmetsävaltaisessa maassamme. Tätä sammalta tavataan pääasiassa Etelä-Suomesta, mutta joitakin löytöjä on tehty aina Perä-Pohjolaa myöten. Missään se ei siis ole ollut runsas, vaan esiintyy hyvin pieninä kasvustoina. Toisaalta sen havaitseminenkin on vaikeaa, samoin erottaminen monien muiden pienten maksasammalten seasta.

Paanusammalet on helppo tunnistaa ryhmänä limittäisestä paanumaisesta kasvutavastaan. Luopioisista on löydetty tähän mennessä neljä muutakin paanusammalta: korpip. (C. integristipula), loukkop. (C. mulleriana), kalvasp. (C. neesiana) ja rahkap. (C. sphagnicola). Kolmesta ensimmäisestä tämän lajin erottaa kokonsa puolesta ja rahkapaanusammalesta kasvupaikan avulla. Kaikilla on lisäksi kullekin lajille tyypilliset vatsalehdet, jotka tosin näkee vain hyvällä suurennuksella. Lajien kuviin voi tutustua sammalsivuiltani. Sieltä löytyy myös kantopaanusammalen tarkempi esittely, vaikka en vielä olekaan käynyt ottamassa kuvaa sammalen kasvupaikalta. Yllä oleva kuvahan on otettu mikroskoopin läpi näytteestä.

Kantopaanusammal löytyi oikeastaan vahingossa, niin kuin niin moni muukin pieni sammal on löytynyt. Tein kasvikartoitusta Laipanmaan eteläosissa Nuorioisvuoren läheisyydessä ja osuin lähteiseen korpeen, joka kuin ihmeen kaupalla oli säästynyt lähes luonnontilaisena. Merkitessäni muistiin siemenkasveja koukin myös mukaani joitain sammalia. Pienen kannon pinnalla näkyi ohutta harsomaista kasvustoa, jota pidin saksipihtisammalena (Cephalozia bicuspidata). Sitähän se suurelta osin olikin, mutta Ari-ystäväni löysi näytteestä myös kantopaanusammalta, tosin vain muutaman verson. Näin Laipanmaa antoi taas uuden hienouden rakkosammalen (Nowellia curvifolia) lisäksi.

Luopioisissa on vähän luonnontilaisia korpilähteiköitä ja siksikin Laipanmaan arvo on alueen lajistolle suuri. Toivoa vain sopii, että tällaiset luonnontilaiset alueet säilyisivät jatkossakin luonnontilaisina. Hakkuu ja suuret koneet tuhoaisivat tämänkin sammalen kasvupaikan hyvin nopeasti.

Kartoitus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kynäjalava (1)

’Syyskuu alkaa olla aika, jolloin on syytä lopettaa kasvikartoitus. Kun tällä viikolla tein metsäruutua vesisateen uhatessa, sain useamman kuin kerran kumartua jonkin mustuneen kasvinjäänteen ääreen miettimään, mikähän tämäkin on ollut ja mihinkä se rasti laitetaan kaavakkeessa, että tämäkin tulee merkittyä muistiin. Maitikat, monet sarat, heinät ja liljakasvit alkavat olla mennyttä tältä kesältä. Niinpä päätin viime tiistaina, että nyt riittää tältä vuodelta. Parikymmentä ruutua oli tavoitteena ja ne tuli myös tehtyä. Ylläoleva kuva on viimeisen ruudun satoa. Kynäjalava (Ulmus laevis) ei kasva Luopioisissa luonnonvaraisena, mutta lähialueelta vanhan Pälkäneen puolelta se löytyy. Niinpä nämä lehdet kuuluvat istutetulle jalavalle, mutta sen alkuperä on juuri tuolla luonnonvaraisella paikalla Särkikosken lehdossa. Talon, jonka pihassa suuri puu kasvaa, isäntä kertoi vaarinsa tuoneen taimen jostakin lähialueelta ja istuttaneen sen pihapuuksi. Nyt puu on aikuinen ja komea.’

Toinenkin kartoitukseen liittyvä asia sattui tällä viikolla. Sain viime vuoden havaintoihin perustuvat kartat Kasvimuseolta ja päivitin ne verkkosivulle. Nyt kasvisivuilla on nähtävillä viime vuoden havaintojen tulokset ja varsinkin alueen länsiosa on paremmin edustettuna. Vuoden päästä mahdollisesti on seuraavan karttapäivityksen paikka ja silloin tämän kesän havainnot ovat nähtävillä.

Sateinen kesä ei antanut mitään suuria herkkuja tällä kertaa. Uusia lajeja tuli nihkeästi, oikeastaan vain syylälinnunherne (Lathyrus linifolius) oli selvä uusi tapaus. Lähiaikoina päivitän muutaman muunkin uuden lajin, jotka nyt on hyväksytty karkulaisiksi ja puutarhoista levinneiksi lajeiksi. Olen miettinyt myös sellaista sivua, jossa lajit olisi ryhmitelty alkuperänsä suhteen: vakinaiset, satunnaiset, karkulaiset, viljelyjäänteet, vieraslajit jne. Sen tekeminen saattaa jäädä talveen, kun ei muuta tekemistä ole.

Sammaltutkimus jatkuu vielä lumen tuloon saakka. Siellä onkin tapahtunut enemmän. Uusia lajeja on tänäkin vuonna löytynyt ja nyt kokonaismäärä on ylittänyt 300 maagisen rajan. Kuitenkin vielä on paljon tehtävää ennen kuin kaikki piilottelijat on kaivettu esiin. Tänä vuonna on tähän asti löydetty kymmenkunta uutta lajia ja muutama odottaa vielä hyväksyntäänsä. Kuohijoen kalkkilouhoksen pari vaikeaa edustajaa on edelleen pohdinnan alla, nimittäin lehtohavusammal ja kalkkitammukkasammal. Ne on löydetty kerran, mutta varmistusta ei ole pystytty tekemään, koska niitä ei ole löytynyt uudelleen.

Jäkäläkenttä on edelleen avoin. Olen kerännyt ja kuvannut valtavan määrän jäkäliä tämän kesän aikana, mutta niiden määrittäminen on jäänyt tekemättä. Se varmaan antaa mukavaa puuhaa syksyn pimeisiin iltoihin ja talven hämärään. Ehkä jossain välissä niistäkin sivut saadaan aikaan.

Mutta vuotta on vielä runsaasti jäljellä ja mitä tahansa voi löytyä: sammalten uusia kasvupaikkoja, satunnaiskasveja, villiytyneitä koristeita jne. Retkeily jatkuu.

Rakkosammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

?

’Alkavat kesän kukkaset jo kuihtua ja kasvikartoitus muuttua lottoarvonnaksi ilman mahdollisuutta palkintoon. Viikonvaihteessa tein vielä kartoituksia, mutta ainakin silmäruohot, maitikat ja monet sarat alkoivat olla vetonsa menettäneet ja painua talvilepoon. Niinpä jäi metsäretkellä aikaa katsella sammalmaailmaa tarkemmin. Kostea sää pitää ne vetreinä ja tunnistettavina aina lumen tuloon saakka. Vielä eivät edes tippuvat lehdet peitä niitä alleen. Maksasammalten ihmeellinen maailma on meille useimmille ollut salattua, kun niiden pieni ja vaatimaton ulkonäkö ei ole houkutellut ihastelemaan. Itsekin olen niitä penkonut vasta muutaman vuoden ajan ja aina löytyy uutta ja erikoista katsottavaa. Tuntemusta pitää vain lisätä, sillä monien tuntomerkit ovat kovin pieniä, usein vain mikroskoopilla löydettävissä. Tänä kesänä olen törmännyt rakkosammaleeseen (Nowellia curvifolia) kolme kertaa ja niinpä se on alkanut tulla tutuksi ja sen tuntomerkit näkyviksi.’

Rakkosammal on pieni yleensä kuvassa näkyvän pötkön kaltainen verso, jonka pituus on noin sentin luokkaa eikä paksuuttakaan yleensä ole milliä enempää. Tyypillistä sille on kasvaa juuri kuvan kaltaisella tavalla lahopuun pinnalla suon laiteissa ja korpijuoteissa. Sammalen todellinen ulkonäkö paljastuu vasta mikroskoopilla ja toisessa kuvassa olenkin paljastanut sen nimen salaisuuden. Lehdet muodostavat pussimaisen aivan kuin otelomaisen vesirakon varren ja lehtien väliin. Oikeastaan millään muulla meikäläisellä sammalella ei ole vastaavaa rakennetta. Siksi se onkin helppo tuntea, varsinkin jos sen saa vielä mikroskoopin alle.

Rakkosammal ei ole yleinen. Vanhan määritysoppaan mukaan sitä on Suomesta tavattu vain Ahvenenmaalta, etelärannikolta ja Etelä-Savosta. Itse olen tänä kesänä ennen tätä löytöäni nähnyt sitä Hangossa ja Viron Saarenmaalla. Laji onkin yleinen etelämpänä aina tropiikkia myöten. Täällä se on äärirajoillaan. Liekö ilmastonmuutoksen syytä, että viime aikoina sitä on alkanut löytyä aina vain pohjoisempaa: yksi löytö Orivedeltä ja viimeisin tieto aina vanhan Korpilahden Vaarunvuorelta saakka. Nyt löytämäni kasvusto levittäytyi näyttävästi suohon kaatuneen männyn lahonneella rungolla Luopioisten Laipanmaan eteläosissa Hillosuolla.

rakkosammal1Jos hieman pohtii tarkemmin näitä uusia löytöjä, niin syitä lajin löytymiseen saattaa olla useitakin. Ensinnäkin sammal on pieni ja etsijöitä vähän, ei ole osattu pitää sitä silmällä, vaikka se juuri silmälläpidettävä laji (NT) onkin. Toisaalta sen luontaiset paikat ovat juuri Hillosuon kaltaiset luonnontilaiset suot ja niillä olevat pitkälle lahonneet havupuun kannot ja rungot. Eihän näitä enää juurikaan ole. Suot on raivattu ojikoiksi ja lahopuut poistettu. Nyt vaaditaan kaikkia tuulenkaatoja pois metsistä kuoriaisvaaran vuoksi, joten elintilaa jää entistä vähemmän. Ei siihen mitkään risut riitä. Spekulaatiota voisi jatkaa jo alussa mainitsemaani ilmastonmuutokseenkin. Lämpenevä ilmasto antaa mahdollisuuden eteläisille lajeille levittäytyä pohjoiseen. Tämähän on havaittu jo ainakin perhosten kohdalla, miksei siis sammaltenkin. Olisiko tällainen pieni rakkosammal, trooppinen laji, tulossa pohjoisemmaksi juuri tästä syystä? Mahdoton sanoa, mutta ei mahdoton ajatella!

Näin taas tuli todistettua, että metsässä kannattaa kulkea nenä maassa kiinni ja penkoa sellaisiakin paikkoja, joita ei heti miksikään noteeraa. Aina voi löytää jotain mielenkiintoista, jota sohvalla makaamalla ei edes osaa ajatella.

Taivasten vanki

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


1264743_2.jpgx’Syksy tulee tulevalla viikolla, ainakin kalenterin mukaan ja kun illat pimenevät, saa aikaa, toivottavasti, lukemiselle. Otin vähän etumatkaa ja luin yhden päivän ja yön aikana Zafónin viimeisimmän Barcelona-kirjan. Kun kerran käteensä ottaa, laskee sen vasta viimeisen sivun jälkeen. Harvoin enää sellaisia kirjoja löytää. Taivasten vanki jatkaa trilogiaa Unohdettujen kirjojen hautausmaalta. Tuulen varjo ja Enkelipeli saavuttivat valtaisan maailmanlaajuisen suosion ja nostivat espanjalaiskirjailijan maineeseen. Tämä jatkaa samaa tarinaa taas uudesta suunnasta katsoen ja kukapa sen etukäteen osaa ennustaa, että tämä jää trilogiaksi.’

Unohdettujen kirjojen hautausmaa-trilogian kolmas osa kokoaa yhteen kaksi edellistä osaa ja antaa viitteen seuraavasta. Nyt eletään joulun alusaikaa 1957 Barcelonassa. Daniel Sempere pitää isänsä kanssa pientä kirjakauppaa kotinsa alakerrassa. Eräänä päivänä kauppaan astuu vanha mies, joka ontuu kalliiden kirjojen kirjakaapin luo ja haluaa ostaa Alexandre Dumasin kirjan Monte Criston kreivi. Hän omistaa sen Fermin Romero de Torresille ja pyytää Danielia toimittamaan kirjan perille. Mies kiinnostaa kuitenkin Danielia sen verran, että hän seuraa tätä kaupungin läpi ja yrittää saada selville miehen salaisuuden. Fermin on nimittäin hänen ystävänsä ja menossa juuri naimisiin. Tapahtumasta saa alkunsa Ferminin laaja kertomus hänen elämästään Espanjan sisällissodan jälkeen. Hän on vankina pahamaineisessa Montjuicin vankilasaaressa yhdessä mm. kirjailija David Martinin kanssa, jota kutsutaan Taivasten vangiksi. Heitä syytetään kommunisteiksi ja yhteiskunnan vihollisiksi Francon maailmassa. Fermin kertoo, kuinka heitä kidutettiin tietojen esiin saattamiseksi ja kuinka he kestivät kunnialla kaiken. Martin keksii hänelle pakosuunnitelman Dumasin kirjan mukaisesti. Vankilan johtaja Mauricio Valls saa useiden vankien omaisilta pyyntöjä ja lahjoja taatakseen vankien hyvän kohtelun, mutta hän käyttää näitä vain hyväkseen. Martinin pitäisi kirjoittaa hänen kirjansa ja tehdä hänestä kuolematon, Ferminin pitää taivutella kirjailija tähän ja Salgadon pitäisi ilmoittaa, missä ovat ne kalleudet jotka hän on varastanut. Valls pettää kaikkia ja hakkaa kaikkia. Hän myrkyttää Isabellan, joka yrittää auttaa Martinia, hän lähettää Martinin eristykseen torniosastoon, kun Fermin pääsee pakoon Dumasin neuvomalla tavalla. Tarina tarinan perään. Kaiken tämän Fermin kertoo Danielille, Isabellan pojalle. Vähitellen paljastuu Enkelipelin juoni Martinin kirjoittaessa sitä vankeudessa, ja vähitellen löytyy Fermin, joka Tuulen varjossa liikkuu suojelusenkelinä Danielin taustalla. Kirjat saavat toisensa. Daniel tuntee kasvavaa vihaa Valssia kohtaan, joka on vuosien kuluessa noussut aina kulttuuriministeriksi saakka, mutta kadonnut sen jälkeen. Elääkö Martin edelleen jossakin päin kaupunkia, sillä Iisak, kirjojen hautausmaan vahtimestari, on nähnyt hänet sen jälkeen, kun hän oli joutunut vankeuteen saarelle? Kostaako Daniel äitinsä surman vai antaako asian olla, niin kuin kaikki näyttävät toivovan. Kirjan lopussa hän saa osoitteen.

Tämä on taattua lukuromaanilaatua Zafonilta. Kuinka Iberian niemimaalta voikin tulla solkenaan tällaisia kirjailijoita, on espanjalaiset Falcones, Perez-Reverte ja Moriel ja tietenkin portugalilainen Saramago. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta enkä olisi päästänyt sitä kädestäni vielä sittenkään kun takakansi tuli vastaan. Barcelonan ilmapiiri vei mennessään ja tietenkin loistava tarina.

Harmittaa, kun ei muista eikä osaa yhdistää tapahtumia. Nytkin henkilöt tuntuivat heti alussa tutuilta, mutta siitä huolimatta piti tarkastaa muistiinpanoista, miten he liittyvät toisiinsa. Vähitellen sitten kirjat sulautuivat toisiinsa ja kokonaisuus paljastui, vaikkakin hieman hatarana. Tämän kirjan loppu koukuttaa odottamaan seuraavaa ja ehkä siihen on taas punottu tarinankäänne, joka edellyttää jatkoteosta. Näin kirjailija pitää lukijansa kiipelissä ja ainaisessa odotuksessa. Hyvä niin, kun teksti on hyvää, muutenhan odottaisi turhaan.

Kun näitä teoksia lukee, alkaa kaivata Barcelonaan. Tuntuu siltä, että sen kaduilla nämä tarinat puhkeavat elämään ja että siellä jossakin on myös Semperen pieni kirjakauppa ja jonkin suuren ja raskaan oven takana Iisak vartioi Unohduttujen kirjojen hautausmaata. Sinne pääsevät vain valitut viemällä jotain mukanaan ja samalla saavat jotain takaisintuotavaa. Enkelipeli lähti Ferminin ja Danielin mukaan, mikähän seuraavaksi.

Monimuotoisuus vai kauneus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu

’Elokuun puolivälissä oli vuotuinen kasviharrastajien seminaari, tällä kertaa Hangossa. Viitisenkymmentä alan harrastajaa ja ammattilaista kokoontui vaihtamaan kuulumisia ja katselemaan paikallisia nähtävyyksiä. Ei kyllä käyty Hangon tavallisissa turistipaikoissa, sillä kasviharvinaisuudet tuskin sellaisissa viihtyvät. Muutama vuosi sitten liikuin samoilla alueilla ja yritin päästä Tulliniemeen vapaakauppasataman aidan toiselle puolelle, mutta verkon taakse jäin. Nyt pääsin sinnekin ihmeitä katselemaan. Kuvan ruusu herättää tunteita, sillä se on väärällä paikalla. Sen alla on pieni vaatimaton suola-arho, jonka kuuluukin olla siellä. Kauneus vai monimuotoisuus, eipä se aina ole helppoa.’

Usein tulee pohdittua kasvien saapumista ja kotiutumista. Jääkauden jälkeenhän kaikki on tapahtunut. Muutamien kasvien oletetaan ’talvehtineen’ nunatakeilla jään yläpuolella, mutta muut ovat tänne levinneet viimeisen 10 000 vuoden aikana, kuka mitenkin. Kasvit jaotellaan usein alkuperäisiin, muinaistulokkaisiin, tulokkaisiin ja satunnaisiin. Lisäksi ovat koristekarkulaiset, viljellyt ja sitten ns. vieraslajit. En nyt tiedä, onko tämä mitenkään vakiintunut luokittelu eikä varmaan kaikkia lajeja voida saada näihin mahtumaan ja toisaalta jokin laji saattaisi kuulua kahteen tai useampaankin ryhmään.

Vieraslajit herättävät näistä ehkä eniten tunteita näinä päivinä. Onhan lupiini kaunis katsella tienpenkalla, jättipalsami komea kasvi rannalla ja jättiputkikin herättää hämmästystä ainakin koollaan, mutta… Kaikki ne ovat vieraslajeja, tänne ihmisen mukana kulkeutuneita ja luontoon ryöstäytyneitä. Sellainen on myös kuvan kurtturuusu, vaikka onkin yleensä kaunis koristepensas puutarhassa. Näin itsekin ajattelin ennen kuin näin sen Hankoniemen hiekkarannoilla. Aikoinaan luin Lutukasta, kuinka sitä on yritetty hävittää ja kuinka paljon hommaa siinä on ja kuinka paljon sen hävittäminen maksaa. Nyt näin sen käytännössä ja kuinka toivottomalta se tuntui. Kasvi kasvaa hiekalla, juuri siellä, missä ne hiekkarantojen harvinaisimmat pikkukasvitkin kasvavat. Voimakkaana kasvina se levittäytyi kaikkialle hiekan sisällä varsiensa avulla ja muodosti lähes läpipääsemättömiä tiheiköitä, joissa ei todellakaan mikään muu pystynyt enää kasvamaan. Se on totaalinen valloittaja. Siellä mistä hiekka oli kuorittu koneellisesti puolen metrin syvyydeltä pois, juuret tuhottu ja sen jälkeen hiekka palautettu takasin, sielläkin se tahtoi uudelleen riehaantua valloilleen.

Onko ruusu tavallinen maahamme jääkauden jälkeen levittäytyvä laji vai onko se haitallinen tulokas. Hangon hiekkarannalla oli helppo olla jälkimmäisella kannalla, mutta Hämeen sydänmailla, kun näkee ruusun tienreunassa pientareella ei ole enää ollenkaan niin varma. Se on kaunis ja tuntuu viihtyvän vain omalla paikallaan eikä leviä eteenpäin toisin kuin lupiini. Mikä erottaa tänne kauan sitten kulkeutuneen kasvin nyt maata valloittavista vieraslajeista? Tämä kysymys ei minulle ole vielä aivan kokonaan valjennut. Ymmärrän ruusun massiivisen voiman, jättipalsamin kaiken peittävän massan suuruuden ja lupiinin tuhoavan vaikutuksen pientareilla, mutta eikö niin teheet myös aikoinaan tänne saapuneet kasvit. Monet tulivat omin avuin, nämä ihmisen tuomana, siinäkö ero? Kuitenkin me suojelemme monia keto- ja niittykasveja, jotka ovat saapuneet ihmisen mukana tai ainakin ihmisen muokkaamille paikoille, jopa rauhoitamme tai perustamme suojelualueita niille, mutta hävitämme nyt saapuvia. Tiedän tämän provosoivaksi, mutta näihin ajatuksiin joutuu usein vastaamaan, kun asiasta keskustelee tavallisten ihmisten kanssa. Heille palsami on kaunis koriste, lupiini hieno piennarkasvi ja ruusukin vain maiseman väriläiskä, joita jopa ostetaan koristeellisiksi pihapensaiksi. Miksi ne pitää tuhota?

Naapurin pihan reunalla jättipalsami levittää juuri nyt siemeniään. Noukin oman tien varresta muutaman kukkivan vielä pienen verson käteeni ja raahasin kotiin kuin hiiri munakärryjä. Mihin ne laitan, siemenet jo poukkoilevat? Kompostiinko? Ei, sieltä se leviää kasvimaalle. Jätesäkkiinkö? Ei, se leviää kaatopaikalle. Lopulta heitin kasvit saunan uuniin ja lämmitin kylyn kuumaksi. Eiköhän tuhoutuneet. Nyt mietin talkoita palsamin tuhoamiseksi naapurin pihasta. Kuinkahan onnistun?

Viranomaiset ovat nostaneet kädet pystyyn lupiinin suhteen, sitä on jo liian laajalla. Jättipalsami on helpompi hävittää, koska se on yksivuotinen ja se voidaan tuhota ennen kukkimista nyhtämällä helposti irtoavat versot maasta. Muutamassa vuodessa sen saa häviämään, ellei se ole sitten saavuttanut sellaisia massiivisia hehtaarien suuruisia kasvustoja, joita näkee vähän päästä, esim. Hämeenlinnassa linnan ja vankilan välisessä kosteikossa. Jättiputket taitavat olla ainoita, joita ihmiset mielellään tuhoavat, koska ne aiheuttavat haittaa heille itselleen. Palovamman kaltaiset rakkulat iholla eivät viehätä ketään.

Tulokaskasvi hävittää tieltään alkuperäistä kasvillisuutta. Näin sanotaan. Monimuotoisuus tuhoutuu kauneuden tieltä. Pitäisikö vaivalloista tuhoamista jatkaa vai sanoa vain Kiven Nummisuutarien lailla: Niin maailma muuttuu, Eskoseni?

Rauhanpiippu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


huovinen-veikko-rauhanpiippu’Olisi varmaan paljon tämän hetken kirjallisuuttakin luettavana, mutta myös vanhemmasta löytää pieniä helmiä tai hauskoja välähdyksiä. Veikko Huovinen on tunnettu hauskoista tarinoistaan Havukka-ahon ajattelijasta ja useista pohdinnoista elämän merkillisyyksistä. Kesälukemisena tämä teos oli hyvä välipala. Olen aikojen kuluessa lukenut lähes kaikki Huovisen kirjat eikä tämä yhtään häpeä olemassaoloaan niiden rinnalla.’

Huovisen varhaistuotantoa oleva kertomus ottaa voimakkaasti kantaa rauhan puolesta sotaa vastaan. Tarinassa eletään osittain kuvitteellisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen. Suuri Banditon valtakunta hyökkää pienen Nefortan kimppuun ja hävittää maan. Filosofi Pacpipo on saatava turvaan naapurimaahan Mielkukoon. Tehtävän saa kersantti Milita Forto. Yhdessä he aloittavat pakomatkan läpi hävitetyn maan. Matkalla he kohtaavat monia vastoinkäymisiä, mutta selviävät lopulta määränpäähän. Matkalla filosofi pitää puheita rauhan asiasta ja kersantti messuaa sodan puolesta. Lopulta he joutuvat kiipeliin lentokentälle, jossa vihollinen pitää ohimarssinsa. Kentän alla asustaa vanha vuori-insinööri vaimonsa ja tyttärensä kanssa kaikenlaista sotaa paossa. Matkaajat päätyvät insinöörin vieraiksi. Taas pidetään puheita sodasta ja sen mielettömyydestä, mutta todetaan myös ihmisen vajavaisuus. Insinöörin tytär mukanaan pakolaiset ylittävät rajan. Filosofi ennustaa sodan Banditon ja Mielkukon välille ja että tämä sota tekee lopun maiden hyvinvoinnista. Näin käy ja vain vahvimmat selviävät.

Tarina on kylmän sodan ajalta, mutta sen sanoma voisi olla aivan yhtä hyvin tätä päivää. Sotia käydään jatkuvasti eri puolilla maailmaa mitä kummallisempien syiden nojalla. Huovinen ironisoi asiaa filosofin pitkien puheiden kautta ja löytää sodasta pelkkää hulluutta. Se, ettei asialle voida tehdä mitään, tuntuu filosofista naurettavalta, kun sen toteuttaminen olisi niin helppoa.

Kirjan lopussa kuitenkin asiat kääntyvät päälaelleen. Insinööri maanalaisessa asunnossaan alkaa pelätä vieraiden tuomaa muutosta ja päätyy ajatukseen tuhota heidät, yksilöllinen sota puhkeaisi erilaisuuden uhasta. Aivan kirjan lopussa filosofi ja kersantti kohtaavat sodanjälkeisessä Nefortassa. Filosofi elää näennäisesti hyvää elämää insinöörin tyttären kanssa ja kersantti ryysyissään katsoo tätä elämää ikkunan takaa. Viha ja kateus iskevät eikä ajatus kaiken epäoikeudenmukaisen tuhoamisesta ole kaukana kersantin mielestä. Molemmat syitä, jotka tänäkin päivänä saavat riitoja, rikoksia ja sotia aikaan. Filosofin puheet, insinöörin aatemaailma, ne ovat kuin poispyyhityt olosuhteiden muuttuessa. Ehkä Huovinen tahtookin tällä asioiden vastakkainasettelulla herättää lukijan huomaamaan, etteivät asiat ole helposti korjattavaissa.

Vaikka kirja on puoli vuosisataa vanha, niin sen sanoma taitaa olla ikuinen, vaikkakin tässä ideologinen ja optimistinen. Vanhantava paatos huokuu kirjan sivuilta, mutta kyllä sieltä pilkistää myös huovismainen huumori, Havukka-ahon ajattelijasta tuttu ihmettely. Ironia on kovin vaikea kirjallisuuden laji enkä tiedä, onko tässäkään onnistuttu. Yritys on ainakin hyvä ja lukeminen kannatti, kunhan jätti oudot nimet ja henkilöiden yksinkertaisuuden omaan rauhaansa. Ei ehkä maailmankirjallisuutta, mutta hyvää kotimaista.

Härmää

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.