’Täällä Hämeessä on viimeisten päivien aikana joutunut miettimään veden olomuotoja. Saman päivän aikana niitä on saattanut tavata kaikkia: aamulla sumua ja kuuraa, päivällä räntää ja lunta, illalla silkkaa vettä, joka jäätyy yötä kohti. No, eihän tule aika pitkäksi niin kuin etelämpänä saattaa käydä. Samalla on aikaa miettiä eliöiden painumista talvilepoon. En ole tuota suojaväriasiaa paljon pohtinut, mutta kun etsin epifyyttijäkäliä puiden rungoilta tihrustaen heikossa valossa, löysinkin ihan muunlaista elämää. Kannattaa siis pitää silmänsä auki vesi-lumi-sumu-kelistä huolimatta.’
Viereisen kuvan hämähäkki (lajia en tiedä, mutta jos joku tietää, niin ilmiantakoon, kuten myös tuon toisen kuvan hämyrin) pysyi aivan hiljaa lepän rungolla, liekö vaanimassa, enkä sitä olisi edes huomannut, jos en niitä jäkäliä olisi niin tarkkaan pyrkinyt tähyämään. Se oli kuitenkin kohmeessa, koska jalka liikkui enää hyvin verkkaan, kun havunneulalla sitä sorkin. Mutta jotenkin jäin ihmettelemään sen väriä, kuinka se osaakin olla juuri harmaalepän kuoren värinen. Eihän tuosta kuvasta voi varmuudella sanoa, missä hämyri loppuu ja missä lepän kaarna alkaa. Ei ihme, ettei heti tule huomioiduksi. Se on siis ihan erilainen otus kuin tämän ajan ihminen, joka tahtoo kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla konsteilla tulla huomatuksi.
Toinen kuva on haavan rungolta ja nyt on poseeraamassa toisenlainen hämyri. Sen pullea peräpää erottuu hyvin ja varmaan pikkulinnut sen halukkaasti tahtovat löytää ja napata, jos se ei pian mene suojaan. Tuokin vajaan sentin pituinen otus olisi jäänyt huomaamatta, varsinkin kun se ei liikkunut, jos olisin vain ylimalkaan tähynnyt haavanrunkoa metrin päästä. Nyt työnsi nenäni liki runkoon kiinni ja kas, silloin sen äkkäsin. Onneksi se ei äkännyt minua, sillä enhän tiedä, onko se myrkyllinen, niitäkin kun Suomessa on, vaikka ei nyt ihan mustan lesken veroisia.
Pienet eläimet menevät paraikaa talvihorrokseen. Ne hakeutuvat koloihin ja rakosiin, lehtien alle ja maakerroksiin, laskevat ruumiintoimintansa minimiin ja alkavat odottaa kevättä. Mahtaa olla onnetonta odotusta, kun ei koskaan tiedä, tuleeko sillä aikaa syödyksi vai ei. Mitään ei kuitenkaan voi tehdä, kun ruumis ei kerran toimi, kaikki paikat jäykkinä. Varsinkin tiaiset ja muut hyönteisravinnolla elävät talvilinnut ovat jatkuva vaara näille horroksessa oleville pikkueliöille. Ihme, että niistä kukaan selviää hengissä kevääseen. Jos kuitenkin katselee kasteisena aamuhetkenä niittyjä ja metsänreunoja, huomaa, kuinka valtavan paljon hämähäkkejä loppujen lopuksi on. Kastepisaroiden merkkaamia verkkoja on joka puolella ja siinä ovat vasta kutovat hämähäkin, muitakin on. Kyllä siis tinteille riittää syötävää.
Hämähäkkejä inhotaan yleisesti. Mihinkähän se perustuu, sillä nehän ovat oikeastaan aika sympaattisia otuksia, syövät tosin muita eläimiä, mutta niinhän muutkin tekevät, kutovat meille esteitä, mutta voihan ne kiertää ja saattavat tipahtaa nenän päälle nukkuessa, mutta niinhän kärpänenkin tekee ja tahallaan. Luontolehdessä oli äskettäin kuva viherhämähäkistä. En ollut koskaan itse selalista nähnyt, mutta kuva oli hyvä ja selostus myös. Eipä mennyt kuin muutama päivä, kun asentaessani jääkaappia paikoilleen, sen takaa ryömi esiin juuri samanlainen vihreä hämähäkki. Se oli nopea ja kuvan ottamiseen olisi tarvittu salaman sukulaisuutta. Niinpä se ryntäsi huoneen poikki ovelle aiheuttaen ’ihastuneet’ kiljahdukset ennen kuin olin kameraani virittänyt. Näin niitä saattaa kohdata yllättäen ja aina pitäisi olla valmiina. No, onhan siellä Luontolehdessä se kuva, mitä sitä omaa ottamaan. Toisaalta…
Nyt hämähäkit ovat hitaita, nyt niitä voisi kuvata, kunhan vain löytäisi. Suojaväri lienee niiden parhaaksi, mutta onko se suojaväri ihmistä vastaan vai lintuja vai mitä? Linnut näkevät värejä tiettävästi niin kuin mekin, joten ehkä molemmat niin ihmiset kuin linnutkin ovat saaneet hämähäkin suojautumaan omaan värimaailmaansa omiin oloihinsa kolojen reunamille ja heinikoihin.
