Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Harjukaupungin salakäytävät

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

harjukaupunki’Nyt on kulunut reilu viikko siitä, kun sain kahlattua tämän kirjan läpi. Olen miettinyt, mitä siitä sanoisin, sillä realifantasia ei jätä kylmäksi. En ehkä ole sen tyylisuunnan fanittaja, mutta sen voin vapaalla mielellä sanoa, että tämä kirja jää mieleen, ei varmaankaan sen juonen takia, mutta ehkä sen moni-ilmeisyyden vuoksi. Nautinnollisia lukuhetkiä muillekin, olkaa kuitenkin varuillanne, sillä ette tiedä, kumman version kirjasta luette.’

Olli Suominen toimii arvostettuna kustantajana ja kirkkovaltuutettuna harjukaupungissa, Jyväskylässä. Hänellä on vaimo Aino, pieni poika ja koti Mäki-Matissa. Elämä on raiteillaan aina siihen saakka, kunnes menneisyydestä nousee esiin nuoruudenrakastettu Kerttu Kara. Tämä on saavuttanut maailmanmainetta kirjallaan Elokuvallinen elämänopas. Ollin ajatukset alkavat etsiytyä vähän väliä lapsuuden Tourulaan, jossa hän vietti kesiään isovanhempiensa luona ja tutustui Blomrooseihin, Anneen, Rikuun ja Leoon sekä heidän serkkuunsa Karriin. Nämä viettävät kesäänsä Anna-tädin hoivissa Tourulan puutalossa. Yhdessä he muodostivat Tourulan Viisikon, joka ratkoi pieniä rikoksia, mutta tutki myös kaupungin mystisiä salakäytäviä. Olli Suomisen muistiin palaa lapsuus pala palalta varsinkin sen jälkeen, kun hän tapaa Kertun, päärynämekkoisen tytön. Kerttu on kirjoittamassa uutta kirjaa ja tarjoaa sitä Ollin kustannettavaksi. Kirja, Maaginen kaupunkiopas, on jonkinlainen jatko edelliselle ja kertoo Jyväskylän maagisista pisteistä ja merkityksellisyyshiukkasista sekä salakäytävistä ’cinemaattisesti’. Vähitellen menneisyys paljastuu lukijalle, Ollin ja Kertun yhden kesän rakkaustarina ja sen traaginen loppu, salakäytävien kummallisuus ja Blomroosien kohtalot. Keskeisenä yhteysvälineenä toimii Facebook.

Tähän saakka kirjan juoni tuntuu varsin tavalliselta tarinalta. Sitten Aino ja poika katoavat ja Olli Suomisen elämä heittää kuperkeikkaa. Facebookin kautta Anne Blomroos käskyttää Ollia toimimaan tarkoituksena saada Kerttu onnelliseksi ja vain tätä kautta Olli saisi perheensä takaisin ja päästäkseen tähän Olli toimii. Lopulta hän rakastuu uudelleen Kerttuun ja tekee tämän onnelliseksi. Miten tarina sitten päättyy. Minun versiossani on erilainen loppu kuin toisessa, jota en ole vielä lukenut. Se löytyy netistä, sillä kirjaan on todellakin tehty kaksi erilaista loppua eikä lukija tiedä etukäteen, kumman hän saa käsiinsä. Tässä versiossa näyttää ainakin olevan arvoituksellinen mutta onnellinen loppu. Enpä paljasta siitä kuitenkaan enempää.

Mitenkähän tähän kirjaan sitten pitäisi suhtautua? Se on hienosti kirjoitettu, se on ainakin totta, oikeaa kaunista suomea, hienoja lauseita, sanoja ja oivalluksia. Mutta mihin genreen sen sijoittaisi? Jääskeläisen kirjoissa ennenkin on ollut tämä sama tyylisuunta, realifantasia, mutta tässä se korostuu. Kirja alkaa kuin mikä tahansa lukuromaani, jossa on päähenkilöt ja heillä hyvin sujuva elämä, johon sitten tulee ongelmia ratkottavaksi. Sitten kirja kääntyy elämäkertakirjaksi muisteluihin lapsuudesta ja sen ihanista seikkailukesistä. Tuosta voisi sanoa, että se on jo lähellä nuortenromaania, sitä Viisikkoa, josta kirjassa puhutaan. Mutta ei tässä kaikki, sitten tulevat salakäytävät ja niiden epämääräiset valot, sulkeutumiset, katoamiset, jolloin kirja menee puhtaan fantasiakirjallisuuden alueelle. Tarinaan liittyy rikos ja sen ratkaisu eli siinä liikutaan selvästi dekkarikirjallisuudessa, eikä Ollin ja Kertun traaginen suhde ole mitään muuta kuin selkeä rakkausromaani. Miten sitten on selitettävissä Blomroosien kuolema ja Annen pelottelu ellei kauhukirjallisuudella? Lopulta Karrin ja Kertun salaisuus lähentelee jotain nykykirjallisuudelle tyypillistä avointa genreä. Jos luettelosta jokin genre unohtui, saattaa sekin kirjasta löytyä, ehkä myös avainromaani ja uniromaani ja romaani romaaneista kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Entä sitten kaksi loppua? Onko tulevaisuuden kirjojen ratkaisu netissä olevat vaihtoehtoiset loput, joista lukija saa valita oman mielensä mukaan? Tässä kirjassa tämä ratkaisu on ymmärrettävissä elokuvallisuuden valossa, joka pursuaa kirjan sivuilta. Monet kohtaukset on rakennettu kuin elokuvan käsikirjoitukseen, lavasteineen, vuorosanoineen, puvustuksineen. Kirjan loppu on kuin suoraan elokuvasta. Joskus voisi ollakin ihan hauskaa pukeutua jonkin vanhan filmin tyyliin. Elämään tulisi sitä kirjassa esiintyvää ’cinemaattisuutta’.

Sekavuudestaan ja yllätyksellisyydestään, skitsofreenisuudestaan, huolimatta tämä kirja oli mielenkiintoinen, ehkä jyväskyläläisyyden vuoksi, ehkä nopeiden käännöstensä vuoksi, ehkä imevän tyylinsä vuoksi. En tiedä, mutta jotenkin siitä jäi kaikesta huolimatta mietityttävä olo, juuri se on minusta hyvän kirjan merkki. Ainakaan kirja ei jätä sellaista tyhjänaikaista oloa, niin kuin valitettavan moni kirja tänä aikana on minulle jättänyt.

Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Harjukaupungin salakäytävät (2010). Atena. 372 s.

Pitkäikäisyyttä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tuulirokko

’Viime kesänä törmäsin kasviretkelläni tuttuun jäkälään, joka mielestäni oli kyllä väärässä paikassa. Olen tottunut siihen, että tuulirokkojäkälä (Ophioparma ventosa) viihtyy tuulenpieksemillä tunturilakeuksilla tai saariston luodoilla, mutta mitä se teki keskellä tuoretta kangasmetsää eteläisessä Hämeessä. No, uskottava se oli ja tulihan siitä samalla havainto myös Luopioisiin.’

Silmiini sattui viimeisestä Suomen Luonto-lehdestä Seppo Vuokon kirjoittama pieni vastaus Kysy luonnosta-palstalla. Hän pohti siinä jäkälän ikää ja jäkälän avulla tapahtuvaa iänmääritystä. Jäkälä muodostuu sienestä ja levästä, jotka elävät symbioosissa keskenään. Ensin levä valtaa sopivan tyhjän alustan itselleen kasvupaikaksi ja sitten jäkälän itiöstä kehittyvä sienirihma valtaa levän eli ottaa sen sisäänsä ja alkaa kasvaa yhdessä sen kanssa jäkäläksi, joka luokittelussa onkin nykyään sieni. Artikkelissa todettiin, että paikasta ja jäkälälajista riippuen voidaan rupijäkälän kokoa mittaamalla määrittää rakennelman ikä, esim. patsaan, louhoksen tai vaikka jäätikön sulamisen.

Kysymys kuuluukin, kuinka kauan jäkälä elää? Jäätikön sulamisesta on kulunut jo pieni iäisyys, ainakin täällä. Tuskin mikään jäkälä niin kauaa elää. Kuitenkin artikkelissa todettiin, että pohjan perillä saattaa olla mittausten mukaan tuhatvuotisia rupijäkäliä. Siinä ajassa on jo paljon virrannut vettä Kemijoessa. Etelässäkin rupijäkälien iäksi saattaa tulla satoja vuosia, ehkäpä tuo tuulirokkojäkäläkin on jo ikäjäkäliä. Jos asia on noin, niin täytyypä suhtautua tietyllä kunnioituksella arvon vanhuksiin.

Jos asiaa hieman laajentaa, niin mikähän rupijäkälän tappaisi. Porot eivät niitä syö, enkä ole muitakaan eläimiä nähnyt niiden kimpussa. Onko jäkälä ratkaissut ikuisuusongelmansa ja viettää sen kiven kyljessä? Samahan on sammalillakin: ne kasvavat toisesta päästä ja kuolevat eli maatuvat toisesta. Missä on niiden alku ja missä loppu? Kun poltamme ikiaikaista suota surutta lämmöksi, niin ehkäpä se vaatisi pientä kunnioitusta sekin. Voisi ottaa ainakin hatun päästä ja viettää hiljaisen hetken.

Kivi

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Kivi’Lähestymme vuoden pimeimpiä aikoja, aikoja joista tässäkin kirjassa kerrotaan. Kansalliskirjailijamme kuoli Sylvesterin yönä vuonna 1872. Luin kirjan nauttien sen kivimäisestä kielestä ja upeasta poljennosta, joka oli kuin pitkää romaanin mittaista proosarunoa. Luin ja huokailin, luin hiljaa itsekseni, luin hiljaa ääneen, luin kovalla paatoksella enkä lopulta tiennyt, luinko A. Kiveä vai H. Mäkelää. Uskomaton kokemus!’

Kirja kertoo fiktiivisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven viimeisestä päivästä. Hän on siirtynyt veljensä Albertin holhoukseen Lapinlahden sairaalasta pieneen mökkiin veljen ja tämän vaimon Karoliinan komennon alle, pientä yhteiskunnallista korvausta vastaan. Sairaalan diagnoosina on juoppohulluus ja se ilmenee Kiven jatkuvana viinanhimona tänä viimeisenäkin päivänä. Aleksis ei pysty enää puhumaan, hän vain mölisee. Hän ei enää pysty kontrolloimaan itseään, hän elää vain kuin unen hetkeä, vaikka haaveileekin tulevaisuudesta. Hän tekee kaikkensa löytääkseen veljen viinakätköt ja saadakseen putelin tai olutnassakan käsiinsä. Hän ei pysty huolehtimaan omasta elämästään, ei ruumiistaan, ei hengestäänkään. Ainoastaan hänen ajatuksensa toimivat, vaikka ruumis riutuu, ja näistä ajatuksista kirja rakentuu.

Teksti on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, omilla sanoilla. Pitkässä monologissa käydään kerroksittain läpi hänen elämänsä kulku lapssudesta nuoruuteen, opiskeluun, köyhyyteen ja lopulta nykyhetkeen. Ajatuksissa vilahtavat keskeisinä Charlotta, jonka luona Kivi eli parhaan aikansa, mutta myös Lappviikki, jonne hänet teljettiin saamaan vesihoitoa hulluuteensa. Kirjassa esiintyvät hellä ja rakas äiti, kolme veljeä ja nuorena kuollut sisar Agnes. Tämä on Kiven ajatuksissa enkeli, joka kutsuu ja kannustaa veljeään viimeisenäkin päivän.

Ajatuksissaan hän kohtaa myös kirjansa. Hän pohtii runojaan, luo niitä uudelleen, etsii sanoja. Lea oli näytelmä, joka menestyi, mutta josta ei juuri rahaa tullut. Nummisuutarit oli hänestä hauska eikä hän ymmärtänyt sen saamaa kritiikkiä. Lopulta Veljekset, jotka olivat hänelle hyvin rakkaat, tuhosi hänet lopullisesti. Kivi palaa aina vähän päästä veljeksiin, jotka Ahlqvist teilasi pahanpäiväisesti. Kiven ajatuksissa tämä on itse piru, jonka kohtuuton kritiikki vei hänen maineensa ja kunniansa, tuhosi häneltä terveyden ja syöksi hänet parantolaan. Kirja loppuu voimien loppumiseen veljen puolilämpimässä saunassa Sylvesterin yönä – yksin.

Kirja on pitkälti fiktiivistä tajunnanvirtaa kirjailijan elämän lopusta. Sen kuvaaminen näin on haastavaa, mutta Mäkelällä on siitä kokemusta jo Mestarin ajoilta. Meillä Seitsemän veljestä lukeneilla jokaisella on oma kuvamme Kivestä ja vaikka jokainen kai tietääkin, että hän kuoli viinaan, niin sen kertominen näin realistisesti hätkähdyttää, pistää ajattelemaan. Kirja on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, sanoilla, sanonnoilla ja sanajärjestyksillä. Ensin se tuntui koomiselta ja jopa virheelliseltä, mutta kun siihen tottui, se alkoi tuntua ainoalta oikealta tavalta kertoa tarina. Ehkä itse olisin lyhennellyt sieltä täältä, karsinut toistoja ja tiivistänyt kohtauksia, nehän ovat kuitenkin suurelta osin keksittyjä. Toisaalta ne antavat syvyyttä ja kuvaavat myös sairaan mielen pyrkimystä ymmärtämiseen, houreita tajunnan rajamailta.

Kirjan toivottomuudessa loistaa myös valoa. Sitä tuo paitsi Agneksen muisto ja Charlotta, niin myös se valtava tulevaisuuden usko ja toivo, jota kirjailija pitää yllä. Yhä uudestaan hän haaveilee lähtevänsä ja menevänsä pehtoorinoppiin, hoitavansa sitten tilanhoitajana suurta taloa ja kirjoittavansa siinä ohessa tarinoitaan. Haaveen mahdottomuus tulee sitten karulla tavalla esiin seuraavassa kappaleessa, josta käy ilmi, ettei hänellä ole edes saappaita.

Mäkelä kuvaa kirjailijaa kaikesta traagisuudesta huolimatta lämmöllä ja rakkaudella. Hän kertoo realistisesti tapahtumat, mutta sijoittaa kirjailijan ajatuksiin myös ymmärtämystä ja toivoa. Päällimmäiseksi tahtoo kuitenkin jäädä kuvaus viinanhimosta ja sen mukanaan tuomasta hulluudesta. Kuin pieni poika Kivi hamuaa pullon suuta huulilleen ja virnistää päälle kuin parhaallekin kepposelle. Siihen hän menehtyy eikä häntä kukaan pysty auttamaan. Kirjan realistinen kuvaus tästä paheesta ei jätä tyhjäksi, mitä hän olisikaan pystynyt vielä kirjoittamaan.

Kirjaa oli nautinnollista lukea ja seurata Kiven elämän kulkua. Koko ajan piti pitää mielessä, ettei tämä mikään elämäkertakirja ole eikä pelkästään tästä saa totuudenmukaista kuvaa kansalliskirjailijamme elämästä, ei edes sen lopusta. Luettaessa oli muistettava, että tämä on fiktiota, vaikka hyvin totuudenmukaiselta Kiven kieli paikoin tuntuikin.

Hannu Mäkelä: Kivi (2010). Tammi. 423 s.

Aarnisammal

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

aarnisammal (1)

’Lumi on jo peittänyt… kukat ja sammalet laaksoissa ja muuallakin. Niinpä tällainen luonnon tonkija voikin asettua työpöytänsä ääreen penkomaan viime kesän saalista: havaintoja, näytteitä, kuvia. Niitä onkin kertynyt tuhatmäärin. Kuvan sammal oli minulle uusi mielenkiintoinen tuttavuus – eikä vähiten nimensä vuoksi.’

Aarnisammal ei ole suuren suuri eikä pienen pieni, vaan sopivan kokoinen koloonsa, jossa se kasvaa. Tuo sentin korkuinen hauskannäköinen sammal ei ole missään kovin yleinen eikä runsas, mutta se on saanut ihmiset miettimään. Sen luontaiset kasvupaikat ovat aarnialueilla, josta lienee sen nimikin peräisin ellei usko mytologioihin. Aarnialueen tuulenkaatojen juuripaakuista sitä kannattaa etsiä. Siellä se piileskelee kolojen pohjahiekoilla. Toinen kasvualue on kallionkoloissa syvällä kolon perällä varjossa ja suojassa. Tällainen kasvusto on kuvassakin.

Mistä tuo sammal sitten on saanut nimensä. Aarni on vanhan perinteen mukaan haltija, joka vahtii kulta-aarretta, aarnihautaa. Sinne peikot ovat haudaneet kultansa suojaan rosvoilta ja juhannusyönä uskottiin aarnivalkean syttyvän tällaisen aarrehaudan päälle. Mikä sitten oli peikonkultaa? Samaisten perinteiden mukaan kallionkoloissa ja onkaloissa hohti himmeää valoa, joka oli peikonkultaa ja jos tavallinen ihminen koski siihen, niin kulta hajosi tomuksi ja sormiinsa sai pelkkää hiekkaa.

Siis Peikonkulta hoti valoa. Sitä tekee myös aarnisammal. Tällä sammalella on ominaisuus, jota muilla sammalilla ei ole, sen alkeisvarsikko hohtaa tosiaan heikkoa valoa. Alkeisvarsikko on sammalen alku, joka syntyy itiön itämisestä ja tästä alkeisrihmasta kasvaa sitten sammalkasvi. Aarnisammalella tämä alkeisvarsikko on pitkäikäinen ja sillä on valoa tuottava ominaisuus. Se on kuitenkin niin pieni, ettei sitä voi ottaa käteensä, vaan se hajoaa ja sekoittuu tomuun eli sammuu. Näin peikkojen kulta kestää vain sen aikaa, kun se saa olla rauhassa onkalossaan.

Itse en ole koskaan nähnyt peikonkultaa, joten en osaa sanoa, pystyykö sen valossa lukemaan tai näkeekö sitä lainkaan. Olen myös ihmetellyt sen tarkoitusta. Yleensä luonnossa kaikella on tarkoituksensa. Kukat houkuttelevat väreillään ja tuoksullaan pölyttäjää, kiiltomato peräpäänsä valolla puolisoa. Mutta mitä houkuttelee aarnisammalen alkeisvarsikko valollaan? Se tiedetään, että valo ei ole kemiallinen reaktio niin kuin esimerkiksi mesisienen rihmaston vähäinen hohtaminen, vaan se johtuu alkeisvarsikon linssimäisistä soluista, jotka heijastavat tehokkaasti valoa. Jos joku tietää vastauksen tähän pohdintaan, niin kertokoon.

Onko siis aarni-haltija antanut nimen sammalelle, sammal aarnialueelle ja lopuksi se itse on asettunut sinne asumaan ja saanut oman nimensä? Näin voimme kiertää nimistökehää ympäri ja edelleen. Kyllä kielemme on rikas.

Aleksandra Suuri

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

alexandra’Taitaa olla tämän blogin ensimmäinen nuortenkirja-arviointi. Ei siksi, etten olisi niitä lukenut, vaan siksi etten juurikaan tee eroa nuorten tai aikuisten kirjoille. Minulle kirja on lukemista varten, oli se sitten osoitettu mille ryhmälle tahansa. Nyt kun Junior-Finlandiat lähestyvät, lienee paikallaan korjata tämäkin arviointipuute. Tässä on ainesta!’

Aleksandra on perheen ainoa lapsi, 17-vuotias lukiolainen. Vanhemmat ovat eronneet, Alex asuu isän ja isän uuden naisystävän Marjukan luona. Äiti asuu Lontoossa. Aleksandra on suosittu ystäväpiirissä, saa haluamansa, menestyy ja elää sen mukaisesti. Sitten perheeseen tulee vuodeksi hollantilainen vaihto-oppilas Tim. Aleksanda on haltioissaan: tästä tulee mahtava vuosi, mitä kaikkea hän pystyykään tekemään uuden ’veljen’ kanssa. Aluksi kaikki meneekin hienosti, ystävät ottavat Timin mukaan innokkaina, kaikki on uutta ja salaperäistä. Vähitellen Alexille alkaa kuitenkin valjeta, ettei kaikki olekaan niin ruusuista kuin miltä ensin alkuun näyttää. Tim ei ole kiinnostunut muusta kuin itsestään, juhlimisesta, tytöistä ja ruoasta. Alexille tärkeät asiat jäävät sivuraiteelle. Vähitellen ystävät alkavat kulkea Timin mukana ja lopulta Alex huomaa jääneensä varjoksi Timin taakse, hän pääsee mukaan vain kun Timkin tulee. Tim vie häneltä kaiken: kodin, vanhemmat, ystävät ja lopulta myös rakkaimman harrastuksen, draaman. Alex yrittää kaikkensa, jotta poika viihtyisi ja jotta tämä pärjäisi sekä koulussa että kotona, mutta kun toinen ei huomio asiaa millään lailla, niin seurauksena on väistämätön törmäys. Viimeinen niitti on, kun Tim valloittaa Alexin parhaan ystävän Darjan tyttöystäväkseen. Edellisten valloitusten viivat sängyntolpassa kertovat parin viikon suhteista eikä Alex haluaisi ystävänsä joutuvan haavoitetuksi. Hän antaa kuulua, mitä mieltä pojasta on. Tim ei tunnu tajuavan asiaa, menee hämilleen, muttei muuta tapojaan.

Vaihto-oppilasta ja hänen elämäänsä oudolla paikkakunnalla ei yleensä kuvata tältä kannalta. Useinhan koko prosessi saadaan näyttämään hienolta ja upealta. Vaihto-oppilasaika on kaikin puolin mahtavaa aikaa, jolloin ihmiset kasvavat sosiaalisesti ja jokainen oppii paljon toisistaan ja uusista kulttuureista. Ehkä näin on tässäkin, mutta vaikeimman kautta. Onko Alex syyllinen, onko hän kauhea? Helposti voisi lähteä mukaan ja sanoa, ettei hän tehnyt Timin oloa helpoksi, mutta itse en olisi tyttönä kestänyt moista ilkimystä paria päivää kauemmin, vaan antanut kuulua jo silloin. Alex yritti pitkään ja hartaasti lähes jouluun saakka eikä hän syyllistynyt mihinkään, paitsi ehkä pitkään pinnaan. Toisaalta se, että hän otti koko jutussa vastuunkantajan roolin, mikä ei hänelle kuulunut, se vei homman pieleen. Hänen olisi ehkä pitänyt antaa pojan kantaa seuraukset tavoistaan ja töppäilyistään itse. Ehkä Tim olisi sitä kautta oppinut enemmän kuin nyt, vaikka epäilenkin asiaa. Tim oli sosiaalinen, suosittu, valloittava, hurmaava, mutta täysin piittaamaton ja vastuuntunnoton.

Kirja on loistava kuvaus nuoren ihmisen muuttumisesta ja vastuun ottamisesta. Se, että Aleksandra koki kaiken menneen pieleen ei tarkoita sitä, että kaikki olisi mennyt pieleen. Jokaiselle jää tällaisista tapahtumista sekä haavoja että arpia, joiden kanssa sitten eletään. Pääasia taitaa olla, ettei niitä jää yksin prosessoimaan. Valitettavasti Alex jäi. Hän ei saanut apua keneltäkään ja oli itse liian vahva ja liian vastuullinen, hän yritti liikaa. Tämä prosessi on kehitelty taiten ja saatu tuntumaan hyvin todentuntuiselta.

Kirjassa on paljon loistavia aineksia: kieli, sanat, rakenteet, tuoreet vertaukset ja kuvaukset. Loistavaa oli myös kirjan loppu. Kun kaikki on valmista Lontoota varten ja sitten näyttää siltä kuin rakennelmat romahtaisivat, aukeaakin uusi portti ja siinä se on: nyt saa Aleksandra vuoronsa!

Laura Lähteenmäki: Aleksandra Suuri (2010) WSOY 180 s.

Alä kysy yöltä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

amos_oz’Ulkona lumi tuiskuaa, kaamos pimentää maiseman ja Lapin hiljaisuus täyttää mielen. Voisi olla kuin erämaassa. Sinällään olotila on kuin Oz:n kirjassa, jossa aavikon laidan kaupunki elää hiekan, pimeyden ja erämaan hiljaisuuden keskellä. Upea kirjallinen kokemus kontrastina paikalliset olosuhteet!’

Kirjan tarina on sijoitettu pieneen kaupunkiin Tel Kedariin Negevin autiomaan laidalle Israelissa. Kaupunki elää ilmaston ehdoilla, kuumuudessa, hiekassa, äänissä, hiljaisuudessa. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti kaupungin elämää, tarkasti ja moneen kertaa, kerroksittain. Tarinan keskiöön nousevat liki kuusikymppinen arkkitehti Theo ja hänen naisystävänsä viisitoista vuotta nuorempi kirjallisuudenopettaja Noa. Heidän kertomanaan vuoroin hän- vuoroin minä-muodossa tarina etenee. Mukana kulkevat kaupungin muut asukkaat, paikat ja tavat: nuori kiinteistövälittäjä Muki Peleg ja Linda, sokea puhelinvälittäjä, kampaajat, kenkäkauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa pommi-iskussa, pormestari ja hänen dementoitunut äitinsä, koulunuoret, siirtolaiset monelta suunnalta maailmaa ja kanta-asukkaat, tulijat ja menijät, kadut, kahvilat ja toimistot.

Nuori Immanuel Orvieto kuolee huumeisiin tai tapaturmaisesti, mutta se käynnistää tapahtumat, jotka saavat koko kaupungin liikkeelle. Pojan isä haluaa perustaa kaupunkiin narkomaaneille tarkoitetun hoitolaitoksen ja Noa astetaan sen komitean johtoon, joka tätä alkaa suunnitella. Theo on ensin asiaa vastaan, mutta kirjan loppua kohti huomataan, että se onkin hän, joka sitä eniten kannattaa. Kirja kuvaa Theon ja Noan suhdetta, tapoja, tottumuksia myös takaumien avulla valottaen heidän elämänsä kulkua ensin Israelissa, sitten Etelä-Amerikassa ja lopulta vihdoin taas Israelissa, Tel Kedarissa. Kummallakin on oma taustansa, oma mennyt elämänsä eikä niitä ole helppo sulattaa yhteen. Kun klinikkaa ei lopulta tule, on heillä hallussaan tyhjä suuri raunioasumus, josta voisi rakentaa uuden elämän, yhteisen, mutta onko heillä siihen halua, voimaa, ajatuksia, siitä tarina ei enää kerro.

Ja kaiken takana puhaltaa loppumaton autiomaan tuuli, kiiluvat syvän avaruuden tähdet ja hiipii hieno aavikon hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.

Kirja on kaunis kuvaus siitä, kuinka erilaiset ihmiset hakevat tukea toisistaan ja kuinka he eroistaan huolimatta saattavat löytää yhteisen sävelen vaikkakin vaikeuksien kautta. Kirjassa on valtava määrä erilaisia henkilöitä, yksilöitä, joilla jokaisella on omat taustansa, tarpeensa, toiveensa ja kuinka he kuitenkin muodostavat yhteisen kudelman, kaupungin, joka puutteistaan huolimatta elää ja nousee autiomaan hiekasta. Kirjan lopussa on luettelo näistä elämän sankareista ja kun sen lukee vasta tarinan jälkeen, huomaa kuinka osuvia nämä henkilöt tarinaan ovat ja kuinka kauniisti Oz on heidät siihen sitonut. Sieltä löytyy pormestarin dementoitunut äiti, joka on ainutlaatuinen omassa pienessä roolissaan yhden keskustelun aikana. Sielä löytyy poliisi, joka antoi suustasuuhun tekohengitystä auto-onnettomuudessa ja johti sen jälkeen taas liikennettä, mutta teki suuren vaikutuksen Noaan. Oikeastaan kirja on täynnä pieniä tarinoita, jotka kumpuavat itse suuresta tarinasta ja eivät ensin tunnu edes kuuluvan siihen, mutta muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden.

Oz on aikamme suuria kertojia ja en ollenkaan ihmettelisi, ellei hän jossakin vaiheessa vielä pokkaisi Nobelin palkintoa itselleen. Ainakin hänellä on hyvät edellytykset siihen.

Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt hyvää työtä. Tarina soljuu rauhallisesti eteenpäin kuin pyörre erämaassa. Ainoa ongelma siinä on se, ettei kirjaa ole käännetty suoraan alkuperäiskielestä. Se näkyy kirjan nimessäkin. Suomalainen nimi ei oikeastaan kuvaa mitään. Englantilainen nimi kertoo osan yhtä pientä tarinaa, mutta mitä se olisi hebreaksi. En tiedä.

Amos Oz: Älä kysy yöltä (2010/ 1994). Suom. (englannista) Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. 282 s.

Seitsemäntoista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

itkonen’Syksyn uutuus, kauan odottamani, edellisten innoittama, syysiltojen ilo. Niinkö tässä kävi? Tuliko lunta tupaan, menikö teksti kesän myötä? Enkö vain ymmärtänyt sanomaa?’

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäinen puoli kertoo tarinan nuoresta Henrikistä ja hänen elämästään 17-vuotiaana kotikaupungissaan ja toinen osa kertoo kirjailija Julius Ilosen vaikeuksista sen jälkeen, kun hän on julkaissut kyseisen kirjan.

Kirjan teksti liikkuu monella tasolla eikä aina tiedä, millä niistä ollaan. Varsinainen romaani kertoo siis Henrikistä ja hänen kesätyöstään suuren tavaratalon varastossa. Hän tutustuu siellä Veskuun, joka on häntä kymmenkunta vuotta vanhempi, mutta haluaa olla hänen ystävänsä. Henrik ei oikein tiedä, miten asiaan pitäisi suhtautua, kokemusta kun ei tällaisista asioista ole. Vesku kuitenkin hoitaa tarjoamiset, pääsyt ravintolaan, matkoille, jopa ulkomaille. Henrikiltä ei vaadita mitään, hän vain on ystävänä ja niinpä hän joutuukin usein pelastamaan sammuneen Veskun takaisin asunnolle. Taustalla vilahtelee myös muita kaupan työntekijöitä, mutta keskiössä on Henrikin ja Veskun suhde. Se kestää Henrikin ylioppilasjuhliin saakka. Sinne Vesku tulee kutsumatta ja tuo kalliin lahjan. Sen Henrik palauttaa.

Tämän tarinan rinnalla kulkee tarina Päivistä 20 vuotta myöhemmin, keski-ikäisestä eronneesta naisesta, joka ei tule toimeen poikansa Santun kanssa. Hän käy kirjoittajakurssia, jonka vetäjänä on Matti Nielikäinen. Tämä antaa Päiville luettavaksi Ilosen kirjan Seitsemäntoistavuotias. Päivi sattuu olemaan samassa kaupassa töissä, missä kirjan Henrik eli Julius Ilonen itse aikoinaan oli ja hän tuntee Harrin, joka kirjassa on nimeltään Vesku. Siitä alkaa soppa eli kuka on oikeassa, kuka valehtelee, kenellä on oikeus kertoa ja mitä. Tätä polemiikkia sitten käydään läpi kirjan toinen osa ja siihen osallistuvat niin Julius Ilonen kuin Päivi kuin Matti Nielikäinenkin.

Olen lukenut kaikki Itkosen romaanit ja nauttinut hänen kielenkäytöstään, tekstin sujuvuudesta ja siitä näennäisestä helppoudesta, jolla juoni etenee. Varsinkin kaksi ensimmäistä olivat minunlaiselleni lukijalle suoranaisia helmiä. Myöhempien aikojen pyhiä puhutteli loistavana esikoisena, josta aikoinaan kirjapäiväkirjaani kirjoittelin ylistäviä sanoja. Anna minun rakastaa enemmän iski sitten syvälle ja vaikka en pitänyt lukijan harhauttamisesta kirjan lopussa, niin pidin tätä kirjaa silloin yhtenä parhaimmista lukemistani teoksista. Kohti oli minulle pettymys, vaikka sitä sanotaan Itkosen parhaaksi, samoin novellikokoelma Huolimattomia unelmia. Jotenkin minulle tuli tunne, että tässä viimeisessä puristettiin kynää liikaa.

Nyt tämänsyksyinen teos on minusta keskeneräinen. Jokin saa sen tuntumaan huolimattomalta, vaikka virheitä sieltä ei löydykään. Siinä on hyvä idea ja se on tuotu esiin hienosti. Itse olen tuntenut samanlaisia kysymyksiä mielessäni, kun olen kirjoittanut: Kuka saa kirjoittaa, kenestä saa kirjoittaa, mitä jos joku tunnistaa? Useinhan kirjoittaja ottaa avukseen jo tapahtuneet ja yleensä hänelle itselleen tapahtuneet asiat. Niiden kertominen uudelleen onkin taito, jota miettii. Saanko tehdä tuosta roiston ja ottaa tuon henkilön luonteen tuolle henkilölle? Tunnistavatko oikeat itsensä tuosta henkilöstä, ja mitä sitten tapahtuu? Itkonen peilaa tässä varmasti omaa elämäänsä ja kun kirjassakin kirjailija peilaa omaansa ja Päivi taas omaansa ja mieleistään totuutta, alkaa lukijaparka mennä vähemmästäkin sekaisin. Niinpä voin todeta, etten pitänyt tästä kirjasta, vaikka yritän kaikella tapaa löytää sen jyvän ja sen sanoman, joka tässä varmaan on. Olisiko ollut tarvetta tehdä tästä yksinkertaisempi ja ymmärrettävämpi eli kirjoittaa teksti kokonaan uudelleen ja selkeämmäksi, vai onko tässä tehty vain pöytälaatikon siivous, kuten joku kriitikko kirjasta on huomauttanut. Tällaisenaan se tietenkin antaa haasteita, mutta kun väsyneenä iltalampun ääressä ottaa kirjan käteensä, ei ole kovin valmis pohtimaan liian monimutkaisia rakenteita eikä lauseita.

Kaipaan ensikirjojen Itkosta!

Itkonen, Juha: Seitsemäntoista. 2010. Otava. 383 s.

Kesän jälkeen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kesän jälkeen

’Se tuli taas – yllättäen! Eilisen lumipyryn jäljet ovat viipyneet tähän päivään saakka. Syksyinen lehtimatto on peittynyt loskan alle, vain taikinamarjan jo haalistuneet lehdet muistuttavat kesästä.’

Syksy on ollut kiireistä aikaa, sammalrintamallakin. Monet lajit olen käynyt etsimässä niin kauan kun vielä ehtii. Tein toissapäivänä pitkän retken Salminkalliolle Evinsalon porstuaan ja etsin kallion kiinnostavia sammalia. Useat tutut sivuutin jo helppoina tapauksina, mutta moni kummallisuus pisti edelleen kunnolla miettimään. Alla on kuva runkokarvesammalesta, pienestä maksasammalesta, jonka luulin löytäneeni jo keväällä Kuohijoen kalkkialueelta, mutta joka vasta nyt esitteli itsensä ja kokonsa kameralleni. Miksei kukaan sanonut minulle, että sen verso on alle millin levyinen?

karvesammal

Ehkä on syytä tehdä myös kesän kasveista jotain yhteenvetoa. Heinä-syyskuun aikana ehdin kiertää kuumuudesta huolimatta 26 kokonaista neliökilometriruutua ja muutamien osia sen päälle. Ruudut ovat pääasiassa Puutikkalan kylän ja Koivulahden väliseltä metsäalueelta. Sieltä ei löytynyt juurikaan kummoista kerrottavaa, melko karua seutua. Sen sijaan lehtoneidonvaipan yleisyys hämmästytti. Vielä viime viikolla merkitsin muistiin Jylhänniemestä kymmenien neidonvaippojen kasvustoja. Onko se yleistynyt vuosien saatossa vai eikö sitä vain ole aikaisemmin näiltä alueilta huomattu. Hienoa oli löytää myös kovaa kyytiä uhanalaistuvalle laskospoimulehdelle uusi kasvupaikka. Nyt sitä kasvoi muutaman neliön alueella Puutikkalan jätepisteen läheisyydessä.

Kesän aikana Luopioinen sai neljä uutta kasvilajia: masmalo Aitoosta, lännenisosorsimo Vahdermetsästä, nurmiajuruoho Haltialta ja kierumatara Rautajärveltä. Pitkään etsin Puutikkalasta sykeröpiippoa, joka on siellä suullisen tiedon mukaan kasvanut 90-luvulla, mutta en onnistunut kasvia tänä kesänä paikallistamaan. Pari muutakin tarkastettavaa lajia on ollut pakko jättää seuraaviin vuosiin.

Uhanalaiskartoituksiakin tuli tehtyä muutamien kasvien osalta. Hajuheinäkasvusto Ämmätsässä voi edelleen hyvin, vaikka onkin hieman supistunut viime tarkastuksen jälkeen. Kurkisuon harvinaisuudet löytyivät vain osittain: Punakämmekkä on laajentanut kasvualuettaan, kaitakämmekkä sinnittelee puolen tusinan entisen verson avulla, vaaleasara on vahvoilla ja levittäytynyt edelleen, suovalkkua en löytänyt ollenkaan, mutta se saattaa hyvinkin piilotella joinakin vuosina. Sen sijaan rimpivihvilästä olen huolissani. Sitä ei löytynyt ja entiset kasvupaikatkin näyttivät näin kuivana kesänä peräti huonoilta. Häyläsuon punakämmekkää ei myöskään havaittu, mutta se saattaa olla myöhäisen etsintäajankohdankin syytä.

Komea kesä antoi myös muhkean kuvasaaliin, josta aikoinaan talvella päivitysten yhteydessä siirrän satoa myös kasvisivuille.

neidonvaippa

’Lehtoneidonvaipan lumoa Suomen suvessa.’

Päivä suolla

Julkaistu , kirjoittanut
2

kurkisuo1

’Voiko suolla olosta nauttia? Jos asiaa kysyy satunnaiselta ohikulkijalta, saa melko varmasti kielteisen vastauksen, varsinkin jos taivaalta tulee tihkua, pilvet roikkuvat puidenlatvojen tasalla ja hirvikärpäset pörräävät korvissa. Tänään kuitenkin vietin useita tunteja Kurkisuolla ja nautin – nautin todella.’

Lueskelin muutama päivä sitten kesän Suomen Luontoa ja siellä olevaa professori Rauno Ruuhijärven haastattelua. Hän on tehnyt pitkän elämäntyön suomalaisen suoluonnon tutkijana ja puolestapuhujana, onnea vain 80-vuotiaalle. Hänen ja muiden tutkijoiden peruja ovat soiden luokittaminen, suojelu ja rauhoitusohjelmat. Osaltaan saa häntä siis kiittää myös siitä, että saatoin tänäänkin edelleen kulkea vapaasti Kurkisuolla ja nauttia sen luonnontilasta. Lehdessä hän ilmoitti yhdeksi mielisuokseen Padasjoen Kurkisuon. Samasta suostahan tässä on kyse. Itse kutsun sitä Luopioisten Kurkisuoksi tai kai nykyään pitäisi kutsua Pälkäneen Kurkisuoksi, mutta yhtä kaikki samasta suosta on kysymys. Vaikka nimet vaihtelevat, niin suo pysyy. Itse en Kurkisuolla muista koskaan tavanneeni ketään, vaikka yhteen aikaan miltei asuin siellä, kun tein suon tyypitystä ja kasvikartoitusta. Ihme, ettemme ole koskaan tavanneet. Nytkin näin kyllä saappaanjälkiä, mutta kulkija oli jo muualla.

Syksyinen suo tarjoaa raitista ilmaa, hiljaisuutta ja karpaloita. Pienen patikoinin jälkeen totesin karpalot vielä raaoiksi. Kyllä ne vanhat ihmiset ovat tienneet, kun sanoivat, ettei suolle karpalojahtiin kannata mennä ennen kuin ensipakkasten jälkeen. Noukin litran verran näytille, myöhemmin lisää. Kiersin kuitenkin, kun aikaa oli, koko suon. Oikeastaan nyt, kun isommat kasvit käyvät jo talvilepoon, olen innostunut sammalista ja niitähän suolla riittää. Koko suon pintaa peittää lähes yhtenäinen sammalmatto, pääasiassa erilaisia rahkasammalia. Niinpä tein pikaisen inventaarion, mitä sammalia Kurkisuolta löytyy. Tässä työpöydän ääressä täydensin sitten listaa omista kokoelmistani ja sain seuraavanlaisen tuloksen:

* lehtisammalia: suonihuopasammal, isonäkinsammal, kalvaskuirisammal, hetesirppisammal, luhtakuirisammal, rämekarhunsammal, nuokkuvarstasammal, metsäkulosammal, kangaskynsisammal, pörrökynsisammal, kantokynsisammal, kiiltolehväsammal, lehtokarhunsammal, korpikarhunsammal, luhtakarhunsammal, lahosammal, kerkkäkynsisammal, seinäsammal, kerrossammal, kivikynsisammal

* rahkasammalia: 19 erilaista lajia

* maksasammalia: suokinnassammal, rahkanäivesammal, luhtaliuskasammal,
silmäkerihmasammal, nevaruoppasammal

Varmaan vielä muitakin löytyy, mutta nämä nyt alkuun. Rahkasammalet ovat minusta veikeitä otuksia. Ne köllöttelevät milloin kuivissa mättäissä, milloin rimpivesissä ja näyttävät aluksi kaikki ihan samanlaisilta. Mutta kun niitä katsoo tarkemmin, löytyvät erot ja nekin voi määrittää omiksi lajeikseen. Tottumusta se kyllä vaatii. Pistänpä tähän mukaan kauniin keräpäärahkasammalen kuvan, koska se oli uusi tuttavuus tällä retkellä.

kerapaarahka

Suo on syksyllä täynnä mielenkiintoista katsottavaa: korppi huuteli metsäsaarekkeiden päällä, niittykirviset olivat muutolla, tikan nakutus kuului lahopuun tyveltä, liekö ollut pohjantikka kun piilotteli. Niin ja tietysti ne hirvikärpäset, eihän niitä ilman enää pysty olemaan. Mieluummin olisin katsellut hirviä kuin noukkinut kärpäsiä niskastani, mutta eihän onni ja autuus tule pelkistä hyvistä asioista tarvitaan vähän pippuriakin joukkoon. Onneksi tällä kertaa näitä mönkijöitä oli niukanlaisesti, vain muutamia kymmeniä.

Karpalot kypsyvät vähitellen. Viikonvaihteeksi on luvattu pakkasta, joten ensi viikolla saattaa saada jo kypsää saalista ja sitä riittää. Tuntuu, että tänä vuonna karpaloita on ennätysmäärä ja isoa, niin isoa etten pitkään aikaan ole sellaisia nähnytkään.

Poikakirja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

olli_jalonen’Tartuinpa syksyn uutuuteen ihan tuoreeltaan enkä pettynyt. Tätä kirjaa ei voinut päästää kädestään ennen loppua, sellaisia on nykyään harvassa. Jalosen uutuus vangitsee ainakin tällaisen lähes samanikäisen, mutta varmaan muitakin. Hänen kielensä on valloittavaa ja asiat soljuvat kuin kymi eteenpäin. Elämän haikeus, nuoruuden katoavaisuus, lapsuuden elämä henkivät kirjan jokaiselta sivuilta.’

Kirja on 60-luvulle sijoitettu nuoren murrosikää lähestyvän pojan kasvutarina. Tarina kerrotaan minä-muodossa historiallisessa preesenssissä ja lienee ainakin osittain omaelämäkerrallinen kertomus kirjailijan omasta lapsuudesta. Tapahtumapaikkana on Hämeenlinna. Tarinan kertojalla Ollilla on kolme vanhempaa sisarta ja yksi nuorempi. Anna-Liisa on jo lähes aikuinen ja kirjan lopussa hän muuttaakin pois kotoa. Kaksoset Outi ja Eini kasvavat rippikouluiässä naisiksi ja Pieni on Ollia vuotta nuorempi autistinen tyttö. Isä on pääkaupunkiseudulta kaupunkiin muuttanut kauppias ja äiti tekee satunnaisesti töitä munien pakkaajana. Perheellä on ystäväperhe, Kalliot, joiden kanssa seurustellaan ja käydään retkillä 60-luvun tyyliin. Heillä on Ollin ikäinen tyttö Eeva-Leena.

Ollin elämän täyttää suurelta osin koulu. Opettaja on sodan runtelema mies, joka haluaa tehdä 42 pojasta miehiä armeijamaisilla tavoilla. ”Mies on selkärankainen eikä lapamato.” Hän vaatii täydellisen hiljaisuuden ja tottelemisen, ei hyväksy kantelemista eikä vastaansanomista. Niistä seuraa rangaistus, joka ei ole aina ihan tavanomainen, yleensä se päättyy itkuun ja sitä kautta yleiseen nolaamiseen ja haukkumiseen. Oppilaat kuitenkin kunnioittavat opettajaansa, haluavat totella tätä vaikka hammasta purren ja kasvaa miehiksi.

Luokan kiusattu poika on Elefantti, jonka sairaalloinen lihavuus on kaikkien pilkan ja kiusan kohde, myös opettajan. Olli potee migreeniä ja kohtaus seuraa usein Elefantin kiusaamista. Hän ei sitä mielessään hyväksy. Lopulta kiusa saa katastrofimaisia piirteitä ja kun Elefantti ei enää pysty jaloillaan tulemaan kouluun, alkavat kiusan vaikutukset näkyä. Lopulta Olli näkee lehdestä, kuinka siinä kävi, mutta se on vasta myöhemmin, kun kaikki on jo ohi.

Lukuvuoden lopulla opettajan hermot pettävät ja hänet määrätään lomalle. Sijaiseksi tulee Putte-Possu, joka on täysin eri maata kuin opettaja. Kuri on olematon, asiat opetetaan toisin, lopulta ei ollenkaan. Pojat ottavat vallan luokassa. Joulun jälkeen opettaja palaa ja samalla kuri ja järjestys, mutta myös mielivaltainen kohtelu. Jälleen opetellaan asiat suomeksi, Olli tekee listojaan puruvintin kirjoituskoneella ja opettelee ulkoa asioita, joista joskus voi olla hyötyä: maita ja lippuja, eläinluokkia, historian tapahtumia, sanomalehtien uutisia.

Pojat kulkevat kaupungilla, kokevat seikkailuja keskenään ja tyttöjen kanssa, kokeilevat räjähteitä, tekevät kepposia. Samanaikaisesti Pieni muuttuu yhä sulkeutuneemmaksi, äiti suree, Olli miettii pääsyä sisarensa maailmaan. Mutta opettaja, hän ei selviä seuraavasta keväästä ja niin Olli saa taas selata lehtiä. Opettajan kuolema on hänelle askel aikuisuuteen. Siinä apuna on ystävyys Eeva-Leenan kanssa. Se ja koulun loppuminen tuovat asioihin jotain uutta pohdittavaa ja opettaja unohtuu.

Oli todella mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea Jalosen uutta kirjaa. Koska olen itse käynyt kouluni Hämeenlinnassa 60-luvulla, niin tunnistin kirjasta monta tapahtumaa, jotka herättivät silloin minunkin, maalaispojan, mielenkiinnon. Muistan Kuivansillan urheilukentän, jossa seurasin HPK-Lukko-ottelua, kaskelotin, eläinnäyttelyn, Rengon hyppyritien ja Ahveniston uimalan. Kirjan tapahtumat olisivat voineet sattua minullekin. Jokaisessa luokassa oli poika, joka oli menttänyt sormiaan omatekoisissa pommeissa, oli myös lihavia kiusattavia ja kauniita tyttöjä, joista oltiin kiinnostuneita. Kirjan pojan ikä vain jäi minulle epämääräiseksi. Opettaja oli kansakoulun opettaja, mutta poika vaikutti oppikouluikäiseltä. Tällaisia opettajia siihen aikaan oli muutamia, mutta olen niihin törmännyt myöhemminkin. Kuvaavaa on se, että näistä opettajista pidettiin kaikesta huolimatta, vaikka ulkopuolisesta se tuntuu täysin mahdottomalta. Sota ei ole ainoa syyllinen näiden miesten tunnevaurioon, kyllä kasvatuksellakin on oma taakkansa. Muistan myös keräilyt. Minäkin tutkin maita ja kaupunkeja, tein listoja ja keräsin rekkareita. Oliko se siihen aikaan yleinen tapa? Nykyään ei poikia tahdo saada enää kiinnostumaan samoista asioista.

Ehkä näistä syistä kirja tuli aivan iholle, kuten sanotaan ja sen hengen löysi itsestään. Tämä on tyypillinen sellainen kirja, jossa juoni jää lopulta sivurooliin tunnelman kustannuksella ja tunnelmaa tässä kirjassa on. Se aivan pursuaa 60-lukua ja sen aikaista elämää. Mitään omiin muistikuviini poikkeavaa en löytänyt ja kirja nostatti lukemattomia jo lähes unohtuneita muistoja pintaan. Niinpä minusta tämä kirja on onnistunut, se täyttää tehtävänsä laajemmassakin mielessä. Eivätkä ne vanhan opettajan lausahdukset kaikki olleet huonoja, sillä elämä on usein otettava sellaisena vastaan kuin sen saa.

”Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.”

Olli Jalonen: Poikakirja. Otava. 256 s.