’Lähestymme vuoden pimeimpiä aikoja, aikoja joista tässäkin kirjassa kerrotaan. Kansalliskirjailijamme kuoli Sylvesterin yönä vuonna 1872. Luin kirjan nauttien sen kivimäisestä kielestä ja upeasta poljennosta, joka oli kuin pitkää romaanin mittaista proosarunoa. Luin ja huokailin, luin hiljaa itsekseni, luin hiljaa ääneen, luin kovalla paatoksella enkä lopulta tiennyt, luinko A. Kiveä vai H. Mäkelää. Uskomaton kokemus!’
Kirja kertoo fiktiivisesti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven viimeisestä päivästä. Hän on siirtynyt veljensä Albertin holhoukseen Lapinlahden sairaalasta pieneen mökkiin veljen ja tämän vaimon Karoliinan komennon alle, pientä yhteiskunnallista korvausta vastaan. Sairaalan diagnoosina on juoppohulluus ja se ilmenee Kiven jatkuvana viinanhimona tänä viimeisenäkin päivänä. Aleksis ei pysty enää puhumaan, hän vain mölisee. Hän ei enää pysty kontrolloimaan itseään, hän elää vain kuin unen hetkeä, vaikka haaveileekin tulevaisuudesta. Hän tekee kaikkensa löytääkseen veljen viinakätköt ja saadakseen putelin tai olutnassakan käsiinsä. Hän ei pysty huolehtimaan omasta elämästään, ei ruumiistaan, ei hengestäänkään. Ainoastaan hänen ajatuksensa toimivat, vaikka ruumis riutuu, ja näistä ajatuksista kirja rakentuu.
Teksti on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, omilla sanoilla. Pitkässä monologissa käydään kerroksittain läpi hänen elämänsä kulku lapssudesta nuoruuteen, opiskeluun, köyhyyteen ja lopulta nykyhetkeen. Ajatuksissa vilahtavat keskeisinä Charlotta, jonka luona Kivi eli parhaan aikansa, mutta myös Lappviikki, jonne hänet teljettiin saamaan vesihoitoa hulluuteensa. Kirjassa esiintyvät hellä ja rakas äiti, kolme veljeä ja nuorena kuollut sisar Agnes. Tämä on Kiven ajatuksissa enkeli, joka kutsuu ja kannustaa veljeään viimeisenäkin päivän.
Ajatuksissaan hän kohtaa myös kirjansa. Hän pohtii runojaan, luo niitä uudelleen, etsii sanoja. Lea oli näytelmä, joka menestyi, mutta josta ei juuri rahaa tullut. Nummisuutarit oli hänestä hauska eikä hän ymmärtänyt sen saamaa kritiikkiä. Lopulta Veljekset, jotka olivat hänelle hyvin rakkaat, tuhosi hänet lopullisesti. Kivi palaa aina vähän päästä veljeksiin, jotka Ahlqvist teilasi pahanpäiväisesti. Kiven ajatuksissa tämä on itse piru, jonka kohtuuton kritiikki vei hänen maineensa ja kunniansa, tuhosi häneltä terveyden ja syöksi hänet parantolaan. Kirja loppuu voimien loppumiseen veljen puolilämpimässä saunassa Sylvesterin yönä – yksin.
Kirja on pitkälti fiktiivistä tajunnanvirtaa kirjailijan elämän lopusta. Sen kuvaaminen näin on haastavaa, mutta Mäkelällä on siitä kokemusta jo Mestarin ajoilta. Meillä Seitsemän veljestä lukeneilla jokaisella on oma kuvamme Kivestä ja vaikka jokainen kai tietääkin, että hän kuoli viinaan, niin sen kertominen näin realistisesti hätkähdyttää, pistää ajattelemaan. Kirja on kirjoitettu Kiven omalla tyylillä, sanoilla, sanonnoilla ja sanajärjestyksillä. Ensin se tuntui koomiselta ja jopa virheelliseltä, mutta kun siihen tottui, se alkoi tuntua ainoalta oikealta tavalta kertoa tarina. Ehkä itse olisin lyhennellyt sieltä täältä, karsinut toistoja ja tiivistänyt kohtauksia, nehän ovat kuitenkin suurelta osin keksittyjä. Toisaalta ne antavat syvyyttä ja kuvaavat myös sairaan mielen pyrkimystä ymmärtämiseen, houreita tajunnan rajamailta.
Kirjan toivottomuudessa loistaa myös valoa. Sitä tuo paitsi Agneksen muisto ja Charlotta, niin myös se valtava tulevaisuuden usko ja toivo, jota kirjailija pitää yllä. Yhä uudestaan hän haaveilee lähtevänsä ja menevänsä pehtoorinoppiin, hoitavansa sitten tilanhoitajana suurta taloa ja kirjoittavansa siinä ohessa tarinoitaan. Haaveen mahdottomuus tulee sitten karulla tavalla esiin seuraavassa kappaleessa, josta käy ilmi, ettei hänellä ole edes saappaita.
Mäkelä kuvaa kirjailijaa kaikesta traagisuudesta huolimatta lämmöllä ja rakkaudella. Hän kertoo realistisesti tapahtumat, mutta sijoittaa kirjailijan ajatuksiin myös ymmärtämystä ja toivoa. Päällimmäiseksi tahtoo kuitenkin jäädä kuvaus viinanhimosta ja sen mukanaan tuomasta hulluudesta. Kuin pieni poika Kivi hamuaa pullon suuta huulilleen ja virnistää päälle kuin parhaallekin kepposelle. Siihen hän menehtyy eikä häntä kukaan pysty auttamaan. Kirjan realistinen kuvaus tästä paheesta ei jätä tyhjäksi, mitä hän olisikaan pystynyt vielä kirjoittamaan.
Kirjaa oli nautinnollista lukea ja seurata Kiven elämän kulkua. Koko ajan piti pitää mielessä, ettei tämä mikään elämäkertakirja ole eikä pelkästään tästä saa totuudenmukaista kuvaa kansalliskirjailijamme elämästä, ei edes sen lopusta. Luettaessa oli muistettava, että tämä on fiktiota, vaikka hyvin totuudenmukaiselta Kiven kieli paikoin tuntuikin.
Hannu Mäkelä: Kivi (2010). Tammi. 423 s.
