Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2013

Syyslintuja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

höyhen

’Olen onneton lintujen valokuvaaja ja sain etsiä kuvatiedostoistani pitkään kelvollista lintukuvaa. Tänään metsässä aamulenkillä näin sekä metson että korpin ja närhenkin, mutta eihän niistä onnettomista kuvaa saa hämärän metsän siimeksessä. Niinpä tyydyin pieneen sulkaan, joka muutama viikko sitten lojui kivenkupeessa. Se lienee viirupöllön sulka tai ainakin jonkin pöllön, sillä niitä on pyörinyt tässä yhtenään, erilaisia.

Laskin aamusella muistivihostani marraskuun aikana liikkumallani alueella havaitut lajit. Tein eräänlaisen syyslintulaskennan, vaikka se onkin tyystin erilainen kuin lintuharrastajien talvilintulaskennat. Nyt en laskenut määriä ainoastaan lajeja enkä miltään tietyltä reitiltä. Lajeja kertyikin ilahduttava määrä, kokonaista 27 kpl seuraavan listan mukaan:

talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, korppi, hiiripöllö, viirupöllö, punatulkki, mustarastas, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, viherpeippo, laulujoutsen, pyy, teeri, varpuspöllö, sinisorsa, kanahaukka, hippiäinen, keltasirkku, töyhtötiainen, pyrstötiainen, hömötiainen, urpiainen, metso

Ilahduttavaa listassa ovat ainakin kanalinnut ja pöllöt. Niitä harvemmin pääsee näkemään ja tällä kertaa jopa useamman kerran. Naakka on lisääntynyt räjähdysmäisesti tällä vuosituhannella, samoin korppi, joka ei enää olekaan pelkkä erämaalintu. Eilenkin se söi jäniksenraatoa keskellä kylää kuin varis konsanaan. Varsinaisia muuttolintuja listassa ovat laulujoutsen ja mustarastas. Täällä Luopioisissa metsän keskellä joutsenet pysyvät jäidentuloon saakka, mustarastas saattaa sinnitellä kevääseen, mutta epäilen. Tiaiset ovat edelleen metsässä samoin punatulkku ja tuskin ne pihapiiriin tulevatkaan, jos täällä ei ole ruokintaa. Pihapiiriä hallitsevat tällä hetkellä viherpeipot. Pyrstötiainen veikeine ulkomuotoineen on aina iloinen näky ja se tuntuu lisääntyneen mukavasti. Niinpä voisi kuvitella, että samat lajit jatkavat elämistään läpi talven ja tervehtivät meitä tänne palaavia taas keväällä.’

Viitseliäisyys

Julkaistu , kirjoittanut
2

puu2’Olen seurannut muutaman vuoden ajan useitakin vastaavanlaisia blogeja kuin omani. Yleisenä huomiona näyttää olevan se, kuinka merkinnät harvenevat aina kun sää muuttuu. Kauniilla ilmalla kestää lyhyemmän ajan, ennen kuin kuvat ja tekstit löytävät perille, mutta viive siinäkin aluksi on. Synkemmällä syyssäällä tähän menee huomattavasti kauemmin. Tämä lienee aivan luonnollista, vai onko?

Olen valokuvannut luontoa ja muutakin vuosikymmeniä ja vaikka en ole koskaan erikoisemmin sanonut itseäni valokuvauksen harrastajaksi, valokuvaajasta puhumattakaan, olen pitänyt yllä kuvaamisen taitoa, sitä mikä vuosien saatossa on kehittynyt. Niinpä tavaksi tuli, että jonkinlainen kamera aina liikkui mukana retkillä, joskus jopa rasitteeksi saakka. Kävin mielessäni filosofista pohdintaa kuvien tarkoituksesta ja kuvauksesta ylipäänsä. Kuka niitä tarvitsee, kuka katsoo, mihin ne joutuu lopulta jne.? Varmaan tuttua aivotyötä muillekin. Nykyään en sitä enää niin ajattele. Sekin on varmaan digiajan tuoma muutos. Yksi sormen lipsahdus voi tuhota kaiken, joten kun haavoittuvuus on lisääntynyt, ovat kysymyksetkin väljentyneet. Kun alkusyksystä koneeni varmuuskopio hajosi, otti sydän yhden ylimääräisen muljauksen lisää ja kädet hikosivat, ahdistus nousi. Kun uusi kopio oli valmis, kaikki palasi omiin uomiinsa. Joku sanoi, että levyn tuhoutuminenhan on hyvä asia, se vähentää työtä. Ei tarvitse enää murehtia sekaisesta kuva-arkistosta. Varmaankin vitsi, mutta totta toinen puoli.

Mutta palaanpa siihen sään vaikutukseen kuvaamistapahtumassa. Kelopuun kuva tuli otettua vesisateessa, harmaana marraskuun aamuna, kun kaikkein mieluummin olisi jäänyt peiton alle uinumaan kuin lähtenyt koiran kanssa lenkille. Se kuitenkin vaati ja silloin oli mentävä. Kuva ei ole hienoista hienoin, sen tummuus kuvastaa paitsi syysharmautta niin myös ahdistusta metsiemme nykytilasta. Se on yksinäinen säästöpuu hakkuuaukealla, joka ei onneksi näy kuvassa. Kuitenkin pidän kuvasta. Se on viitseliäisyyden tuotos. Kun lähdin ja kun otin kameran mukaan ja kun viitsin suunnata sen kohti tuota puuta ja painaa vielä laukaisijaakin. Se antoi muiston hetkestä, joka säilyy tässä kuvassa. Itselle se merkitsee tätä muistikuvaa. Mitä se voisi merkitä muille? Tunnelmaa, ankeutta, kauneutta, viitseliäisyyttä… En tiedä.

Paljon enemmän pitäisi liikkua ulkona ns. huonolla säällä, sateessa, tuulessa, hämärässä, loskakelissä. Silloinkin löytyy kuvattavaa, silloinkin on jotain sanottavaa. Ehkäpä blogikirjoituksetkin tulisivat näin monipuolisemmiksi ja mielkkäämmiksi.’

Nyt se sitten…

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

insinööri3

’Nyt se sitten tuli meidänkin metsään, majava nimittäin. Viime keväänä kirjoitin löytämästäni kaadetusta puusta ja sen aiheuttajasta. Majava oli ollut silloin asialla. Silloinen puun kaato oli vanha, mutta yläkuvan jäljet ovat tuoreet. Siinä talttahammas on katkonut koivusta sopivankokoisia pätkiä kuljetettavaksi pesäänsä. Lastut ovat usean sentin pituisia ja levyisiä, eikä puremajälki puussakaan ole mitään hiiren jyrsintää. Kovasti on töitä tehty. Kun pölkyt sitten on saatu poikki, ne raahataan veteen. insinööri2Viereisessä kuvassa näkyy taustalla osa kanaalia, jonka majava on kaivanut ja jota pitkin puu kulkee, isokin runko. Jotta vettä kanavassa piisaisi, eläin tarvitsee padon. Pato on rakennettu puron poikki asettamalla ensin tuoreita pajunoksia ja rankoja ristikkäin penkasta penkkaan. Sen jälkeen rankojen väliin virran puolelle on aseteltu pienempiä oksia, puunkappaleita ja sammalta, turvettakin. Savea ja multaa majava on raahannut penkoista tilkkeeksi. Sitä mukaa kun vesi padon takana nousee, eläin korottaa patoa ja saa näin kuljetusreitit jatkumaan kauemmaksi metsään. Nyt sillä on vettä pölkkyjen, oksien ja rankojen uittamiseen. Kovinkaan pitkiä ojia majava ei joudu kaivamaan, jos se osaa kaataa puun oikeaan suuntaan ja nostaa veden oikealle korkeudelle ja tämän taidonhan se osaa,

Tässä kohtaa astuin minä mukaan kuvioon, sillä en halua metsän hukkuvan tulvaan. Jokusen puun nakertaja vielä voisikin ottaa, mutta vedenpaisumus tappaa liikaa ja majavallekin vääränlaista pihkapuuta. insinööri1Niinpä tarttuin padosta esiinpistäviin rankoihin ja aloitin purkamisen. Viereisessä kuvassa näkyy jo osittain purettu pato, sen takana olevat vesimassat ja padon korkeus, toista metriä. Tuhansia litroja vettä valui solkenaan alajuoksulle ja metsä alkoi kuivua, kun sain päälimmäiset kerrokset poistettua padosta. Majava ei tästä pitäisi ja tiedän, että tämä on vasta taistelun alkua. Huomenna saan mennä uudelleen padolle. Nyt varaan kuokan mukaani. Saan huhkia olan takaa saadakseni padon taas nurin, sillä sen minkä minä päivällä puran, sen majava yöllä rakentaa uudelleen.

Patohan ei ole majavan pesä. Pesä sijaitsee aivan muualla. Padolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin äsken kuvaamani kuljetusveden määrän takaaminen ja toiseksi pesän pitäminen sopivalla korkeudella vedenpinnasta. Kun pesään on ainoastaan vedenalainen kulkureitti, niin vedenpinnan on oltava tarpeeksi korkealla, että sisäänkäynti pysyy veden alla. Toisaalta vesi ei saa nousta pesään eli pesä on kuiva ja puhdas. Pesän alapuolinen pato säätelee vedenpinnan korkeuden millilleen oikeaan kohtaan. Kun nyt hävitin yläpuolisen padon, en tuhonnut pesää, mutta vaikeutin majavien ravinnon ja rakennuspuun saantia. Voi olla, että ne näkevät ensi talvena nälkää pesässään, mutta jos joku hajoittaa pesän alapuolisen padon, ne saattavat joutua petojen saaliiksi tai kuolla kylmään. Eläin on rauhoitettu, mutta miten ovat sen rakennelmat? Valtio korvaa majavan aiheuttamia tuhoja. Siitä huolimatta harva metsänomistaja antaa tahallaan majavan turmella metsänsä saadakseen sitten hakea korvauksia. Niinpä maaseudulla majavan padot hajotetaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.’

 

Sillanrakentajat

Julkaistu , kirjoittanut
4

sillanrakentajat’Ruotsalainen Jan Guillou on tuottelias kirjailija. Hänen teoksensa ovat lisäksi olleet menestyviä. Luin aikoinaan historiallisen ristiretkien aikaan ja valtakunnan syntyyn sijoittuvan neliosaisen kirjasarjan ja nautin siitä suuresti. Sivusihan se meidänkin varhaishistoriaamme. Nyt kirjailija on tarttunut viime vuosisadan murrokseen. Sarjan toinen osa on juuri ilmestynyt, mutta luin ensin tämän aloitusosan. Tuntui luontevalta myös hieman kommentoida kirjaa täällä blogissa.’

Kirja siis aloittaa Suuri vuosisata-kirjasarjan. Sen alku sijoittuu 1800-luvun loppuun, kun kolme kalastajanpoikaa, Lauritz, Oscar ja Sverre Lauritzen, jävät orvoiksi Norjassa lähellä Bergeniä. Heitä kuitenkin potkaisee onni isolla saappaalla ja heidät lähertetään köydenpunojan oppiin ja sitä kautta kouluun. Pojat tekevät jotain, mitä kukaan ei tajua, kokoavat viikinkiveneen pienoismallin vanhaan vajaan täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Tästä huomataan heidän tekninen lahjakkuutensa ja he pääsevät Saksaan Dresdenin tekniseen ylioistoon ja valmistuvat diplomi-insinööreiksi.

Maksaakseen takaisin koulutuksensa heidän on tarkoitus rakentaa rautatie Bergenistä Kristianiaan. Vain Lauritz palaa, sillä Oscar pakenee pieleen mennyttä rakkautta Afrikkaan ja Sverre ilahtuu englantilaisesta elämästä ja muuttaa sinne. Lauritz rakastuu myös, ylhäiseen aatelistyttöön Ingeborgiin ja lupaa hakea tämän luokseen, mutta päättää kuitenkin ensin maksaa kaikkien velan. Tiellä on myös tytön isä, joka ei anna tytärtään alempisäätyiselle.

Tämän jälkeen kirja kertoo vuoroon Lauritzin elämästä jäätiköillä siltojen ja tunneleiden parissa ja vuoroin Oscarin elämästä Saksan Itä-Afrikassa metsästämässä villieläimiä, rakentamassa rautateitä yli savannien. Kumpikin tekee siis koulutustaan vastaavaa työtä. Sverre on pyyhitty pois niin heidän kuin kirjankin sivuilta taipumustensa vuoksi. Lopulta Lauritz saa Ingeborginsa ja Oscar rikkautensa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tuhoaa lähes kaiken, niin Lauritzenin elämän Bergenissä kuin Oscarin uurastuksen Afrikassa. Hän jopa menettää ystävänsä ja perheensa sodassa.

Kirja on siis alku Lauritzenien suvusta kertovalle sarjalle. Sinällään tällaisessa kirjassa ei ole mitään uutta, mutta sen historiallinen tarina on mielenkiintoinen, sillä se on kerrottu tavallaan Saksan puolelta ympärysvaltoja vastaan. Elettiin vuoden 1914 kevättä eikä kirjassa oltu millään lailla puhuttu sodasta eikä vihamielisyyksistä. Sotaa pidettiin 1900-luvulla mahdottomana kaiken viisauden keskellä. Sitten Sarajevossa ammutaan historialliset laukaukset ja kaikki on yhtä hullunmyllyä. Kouluhistoria antaa kuvan, kuinka Saksa oli suuruuden tavoittelussaan syyllinen sotaan ja sen seurauksiin. Tämä kirja ei sitä käsitystä tue. Jotenkin se antaa saksalaisten sodasta ihannoivan kuvan: heillä sairaanhoito toimi, heillä mustat otettiin huomioon sotilaina, ketään ei jätetty, kaikki toimi järjestelmällisesti. Kun vastaavasti englantilaiset kuvataan inhottaviksi ja petomaisiksi, jotka työnsivät massoittain niin intialaisia kuin afrikkalaisiakin rintamalle tapettaviksi. Puhumattakaan belgialaisista ja Kongosta.

Oscar, jonka kokemuksia sodasta seurataan kirjassa tarkasti, toimi ensin vain metsästäjänä, rakentajana ja tiedustelijana, mutta menetettyään kotinsa englantilaisten pommituksissa ja perheensä belgialaisten etnisissä puhdistuksissa, muuttui sotilaaksi, joka vihasi näitä kansoja ja tappoi sadoittain niiden upseereita. Sodan syylliset ja hirveyksien tekijät löytyvät näistä kansoista, kun taas Saksa huolehti pilkuntarkasti omistaan niin mustista kuin valkoisistakin. Saksan Afrikan joukot eivät koskaan hävinneet, se olikin sodan ainoa rintama, jossa näin kävi.

Kirjasta huokuu jopa naiviuteen saakka päähenkilöiden erilaisuus muihin verrattuna. Tuntuu kuin heidät olisi siirretty sinne nykyajasta ajatuksineen ja toimineen. Toisten suvaitseminen ja tasa-arvo, humaani auttaminen ja huolenpito yli luokkarajojen ylittävät moninkerroin muiden ajatukset ja aiheuttavat konflikteja mennen tullen. Sverre oli homo ja sekin ymmärrettiin 1900-luvun alussa, vaikka välit menivätkin poikki ja asia unohdettiin. Jopa poikien äiti ymmärsi lastaan, vaikka vetosikin Raamatun opetuksiin asiasta. Hyvin nykyaikaista.

Kirja oli toisin paikoin junnaava, mutta kun se oli hyvin kirjoitettu, mitä ei taas voi sanoa suomennoksesta, sen jaksoi melko vaivatta pinnistellä loppuun. Kyllähän ne jatkoteoksetkin on luettava, että saa sarjasta kokonaiskuvan. Ehkä sitten osaa pistää tämänkin kirjan oikeaan lokeroon. Nyt se jätti paljon hämmentäviä ajatuksia.

Guillou, Jan: Sillanrakentajat. Suuri vuosisata 1 (suom. Taina Rönkkö). Like, 2012. 605 s.

Pientä kaunista

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

hopeahiirensammal

’Taidan tänä syksynä olla erikoistunut pieniin sammaliin. Tänään pyörin hetken Rautajärven urheilukentällä ja koukin mukaani kentän pinnalta ohutta sammalmattoa. Kotona sitten tiirailin skoopin läpi löytöjäni. Maailman yleisin sammal, kulosammal, siltä tietenkin löytyi, mutta yllätykseksi se ei ollut suinkaan kentän yleisin sammal. Paljon sillä oli pienen pientä rusohiirensammalta, jonka punaiset lehdet värjäsivät keskikenttää juoksuradan väriseksi. Se on kuitenkin tuttu ja tavallinen. Tavallinen on hopeahiirensammalkin, jonka kuva on yläpuolella, mutta sen itiöpesäkkeitä en ole täällä koskaan nähnyt, muualla kylläkin.

Sammal on hopeanvärinen nimensä mukaan. Tämä johtuu siitä, että lehtivihreähiukkaset puuttuvat lehden kärkipuoliskon soluista. Se on siis hämmästyttävän kaunis sammal. Vielä kun pesäkket ovat punasävyiset ja nuokkuvat kuin pienet pussit periensä päässä, sammal on todellakin perin viehättävä. Ainoa huono puoli koko komeudessa onkin sen koko, sillä se  ylsi kasvupaikallaan pesäkkeineenkin vain senttimetrin korkeuteen maanpinnasta. Ymmärrettävää onkin, että se kasvaa avoimilla paikoilla, kestää kyllä tallaamista, mutta ei suurten kasvien voimaa. Sammal on tyypillinen ihmisen toiminnasta hyötyvä pioneerilaji, se tulee ja menee ihmisen mukana.

Enpä sateisena ja hämäränä syyspäivänä osannut odottaa näin iloista kohtaamista. Eräänlaista tuurihan tähän aikaan pienten sammalten löytäminen on, mutta kun kulkee mahdollisimman erilaisissa paikoissa ja koluaa vain joka paikan, niin tekee näitä miellyttäviä löytöjä. Näin kävi eilenkin, kun kiersin pientä terveleppäluhtaa ihan kodin lähellä. Siellä oli muutama tervalepän kanto lahoavassa tilassa ja kun hämärästi huomasin sen kyljessä itiöpesäkkeellistä sammalta, otin siitä kämmenenkokoisen palan mukaani. Pöydän ääressä totesin löytäneeni taas paikkakunnalle uuden lajin, kantohohtosammalen. Sen tunnistaa noista oudonmallisista pesäkkeistään ja lehtien hieman hotavasta väristä. Kuvan olen ottanut vasta työpöydän ääressä, koska metsässä satoi ja valon määrä oli lähes nollassa. Saahan sitä kuvia näinkin, mutta paikanpäällä otetut olisivat tietenkin autenttisempia.

kantohohtosammal

Ei tämäkään sammal ole koolla pilattu, mutta sentään suurempi kuin edellinen. Toisaalta näitä tämännäköisiä sammalia on useita eikä niitä ole aina helppo erottaa toisistaan ainakaan hämärässä metsässä. Tuuria sitä tähänkin tarvittiin, mutta retkeily kannattaa, vaikka sitten vesisateessa.’

Syksyn synkkyys?

Julkaistu , kirjoittanut
2

Pyhänpää

’Näin syksyllä usein synkistellään ja aivan suotta. Podetaan kaamosmasennusta ja valon kaipuuta ja aivan suotta. Olen vähän sitä mieltä, että se on asennekysymys. Kyllähän se täytyy myöntää, että paljon mieluummin katselee maisemaa kesäisen aurinkoisena päivänä tai kuulaana keväisenä aamuna kuin marraskuun pimeydessä. Yllä oleva kuva on otettu muutama päivä sitten, kun ystäväni kanssa olin sammalretkellä Kuhmoisissa. Kuva on otettu Pyhävuorelta, Pyhänpäästä, Päijänteelle ja sen yli. Tämä vuori nimensä mukaan on ollut ihmisille pyhä. Siitä kertovat 1990-luvulla löydetyt kalliomaalauksetkin, joita Pekka Kivikäs löysi sieltä kahdestakin eri paikasta. Muistan olleeni kerran tilaisuudessa, jossa hän esitteli ja kertoi näistä kivikautista maalauksista. Tuo kuva voisi olla kesäkuvakin miksei myös syyskuva. Alhaalla selällä troolattiin kalaa ja harmaalokit kärkkyivät saalista verkonperältä. Aurinko paistoi, oli lämmin, hyvä olo. Emme me mitään erikoisia sammalia löytäneet, karuilta kallioilta, emme edes noita maalauksia, mutta hetki oli kaikkea muuta kuin synkkä ja pimeä.

Saana2

Tämä toinen kuva on otettu seuraavana päivän metsäautotieltä aamulenkillä. Koira juoksi innoissaan edestakaisin myyrän tai hiiren perässä, hävisi sitten sumuun ja putkahti vettävaluvana takaisin tielle. Tämä on enemmänkin kuva oikeasta syksystä, voisi sanoa ankeasta syksystä. Kuitenkin  pidän myös tämänlaisesta säästä ja maisemasta. Kuinka paljon siinä loppujen lopuksi on värejä, tunnelmaa, elämääkin. Sumu kietoo sisäänsä ja estää näkemästä Päijänteen toiselle puolelle. Kuusimetsä ääntelee tippuvan veden äänellä ja viirupöllö liitää äänettömästi puusta puuhun vierellämme. Koira sen ensin huomasikin ja näytti minulle. Kuljin ja nautin.

Molemmat kuvat kuuluvat syksyyn. Molemmista tilanteista voi todellakin nauttia. Joskus tuntuu, että syksyn hämäryys ja tihkusade virkistävät samalla tavalla kuin keväinen sadekuuro. Liekö elämä koskaan sitä parasta mahdollista. Olemme varmaan rakentuneet sen varaan, että aina pitää miettiä parempaa. Miettiä voi ja kaivatakin, mutta myös nauttia olevasta.’

Jaloa puuta pilvin pimein

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tammi1

’Ulkona on pimeää ja kaikki näyttää samanlaiselta. Siksipä onkin aika käydä läpi kesän saalista. Ensinnä mieleen tulivat metsävaahtera (Acer platanoides) ja metsätammi (Quercus robur). Nuo kaksi jaloa lehtipuuta ovat askarruttaneet mieltäni jo pitkään. Molemmat ovat viime vuosien aikana yleistyneet räjähdysmäisesti täällä Hämeen sydämessä asutuksen läheisyydessä. Normaalisti nämä puut mielletään eteläisiksi parhaiden lehtojen ja rannikon lehtevien niittyjen asukkaiksi eikä suinkaan synkkien havumetsien lajeiksi. Näin on kuitenkin käynyt. 

Kun aikoinaan 70-luvulla aloitin systemaattisen kasvien tarkkailun, löysin lähimetsästä pienen vaahteran taimen, kaivoin sen ylös ja istutin keskelle pihaa. Eihän se siinä menestynyt, kuoli pois raukka. Meni vuosikymmen ennen kuin löytyi seuraava taimi. 1990-luvulla niitä sitten alkoi kasvaa lehdoissa, pensaikoissa, asutuksen liepeillä enemmänkin. Tänä kesänä laskin samalta paikalta, josta tuon pienen taimen löysin, yli viisikymmentä tainta pienistä puolen metrin vesoista yli viisimetrisiin. Saman olen huomannut muuallakin. Miksi näin? Taimethan ovat istutettujen pihapuiden siemenistä kasvaneet, mutta miksi niitä ei ollut aikaisemmin, sillä isot puut olivat pihoissa silloin niin kuin nytkin.

Toinen on sitten tammi. Ensimmäisen tammentaimen löysin Luopioisista vasta 2000-luvulla. Viime kesänä kartoitin kaksikymmentä ruutua ja tammi löytyi lähes jokaisesta eikä vain yksi, vaan useita. Laskin eräästä rinteestä yli kolmekymmentä tainta parin aarin alalta. Yleensä taimet ovat pieniä alle kaksikymmentäsenttisiä, mutta joukossa on hyvin usein kasvanut jo liki metrinenkin vänkkyräinen vesa. Luontolehden lokakuun numerossa (8/2013) kertoi Johanna Mehtola (Krääh, sanoo närhi, s. 16-17), kuinka närhet kuljettavat terhoja kymmenittäin lähimetsiin ja unohtavat ne sinne. Nämäkin taimet ovat niistä peräisin. Mutta näinhän on ollut ennenkin, eivät ne närhet tätä ole vasta nyt oppineet.

Miksi vaahtera ja tammi selviävät nyt taimiksi jopa puiksi, mutta ei viime vuosituhannella? Tiedetään, että pikkujyrsijät syövät taimia ja nyt niitä on muutaman vuoden ollut vähän. Voisiko se selittää invaasion? Epäilen, koska on näitä myyrävaihteluita ollut ennenkin. Juuri ilmestyneessä Luonnon Tutkija– lehdessä Helena Telkänranta kirjoittaa artikkelissa Jääkauden perintö Euroopan metsissä (LT 3/2013 s. 107-115), että tämä ilmiö on huomattu muuallakin jopa tieteellisissä tutkimuksissa (Kullman, L. 2008, ks. lehti). Lämpöä vaativat lehtipuut levisivät jääkauden jälkeen nopeasti pohjoiseen. Niinpä näitä puita kasvoi 8000 vuotta sitten satoja kilometrejä pohjoisempana kuin nykyään. Sitten ilmasto viileni ja puut kuolivat pohjoisilta alueilta. Tosin jäänteitä näistä on Suomessakin löydetty napapiiriä myöten. Niinpä tuntuu järkevältä soveltaa tätä tietoa nykypäivään ja ilmaston lämpenemiseen.

Joka tapauksessa, vaahterat ja tammet valtaavat metsiämme kiihtyvällä vauhdilla. Kertooko tämä ilmaston lämpenemisestä, vai mahtuuko tämäkin vielä normaalin vaihtelun piiriin? Sen varmaan tutkijat selvittävät jossain vaiheessa tarkemmin. – Muuten, kiersin pari viikkoa sitten Jyväskylässä metsää ja mikäs tulikaan vastaan, eikä vain yhtä vaan monta (kuva alla). Taitaapa olla niin, etteivät nämä jalot puut jää leviämään vain Etelä-Suomen metsiin, sillä Jyväskylää on perinteisesti pidetty osana Keski-Suomea. Katselkaapa tarkaan siellä Oulun korkeudella. Nyt tammet näkyvät selvästi, koska ne pudottavat lehtensä vasta keväällä.’

tammi2

Pihtisammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pihtisammal3’Sunnuntai oli hyvä päivä vierailla taas kerran Laipan ulkoilualueella Hämeessä. Maastoon on merkitty pikospuin varustettuja polkuja, joita on hyvä kulkea. Metsät ovat pääosin talousmetsää, mutta joukkoon mahtuu myös vanhaa metsää. Sieltä löytyy pieniä järviä ja lampia, puroja ja soita, joten alue on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus retkeiltäväksi. Eilen keskityin pieniin sammaliin. Eihän niitä maastossa juurikaan erota ainakaan lajilleen, mutta kun keräsi paakun sieltä toisen täältä mielenkiintoisesta paikasta, niin pääsi ihan mukavaan lopputulokseen, varsinkin pihtisammalten osalta. Tässä muutama niistä kuvien kera. Kuvat on otettu mikroskoopin läpi n. 40 – 80- kertaisella suurennoksella, joten kyse on todella pienistä sammalista, Värit kuvissa eivät ole oikeita, sillä kuvaus vääristää niitä. Lajit ovat pääasiassa vihertäviä.’

Pihtisammalet (Cephalozia) ovat maksasammalia ja niitä on Suomessa 11 lajia, kaikki yhtä pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat rihmamaisia muiden sammalten seassa eläviä kosteiden paikkojen kasveja, joiden pituus jää yleensä alla parin sentin ja paksuus vain milliin tai sen alle. Siksi ne onkin aina määritettävä hyvällä lupilla tai mikroskoopilla.

Yläkuvassa on lajeista yleisin, saksipihtisammal (C. bicuspidata). Sen löytää helposti lahopuulta, suopoluilta, valuvetisiltä kallioilta ja karikkeen seasta. Se on monimuotoinen, mutta yleensä kuvan näköinen terävin lehtiliuskoin ja siksi helppo tuntea. Lisäksi lehdet ovat poikittain kiinni varressa. pihtisammal4

Toinen yleinen laji on rahkapihtisammal (C. lunulifolia). Sekin löytyi eilen nimensä mukaisesti rahkasuolta. Tämän lisäksi sen voi löytää myös kosteilta kallioilta ja lahopuulta, siis samanlaisilta paikoilta kuin edellisenkin. Ulkonäöltään se on erilainen. Tämän sammalen lehdet kiinnittyvät varteen vinottain ja ovat pyöreitä, lyhytliuskaisia. Melko helppoa vielä, kun vain on tarkkana.

Rahkapihtisammalen lähilaji onkin sitten uutena Luopioisiin löytynyt pohjanpihtisammal (C. pleniceps). Kuvistakin näkee jo, että lajit ovat hyvin samannäköiset.pihtisammal1 Nyt joudutaan jo mikroskooppityöhön sillä ainoa selvä ero näiden kahden välillä on lehtiliuskan uloimmassa solussa. Kun sitten katselee lajeja rinnakkain, niin eroja löytyy muitakin, mutta kaikki yhtä vähäisiä. Tämä laji löytyi Sadinlammen suolta rahkamättästä. Ei se mikään suuri harvinaisuus ole, vaikea vain löytää. Rahkasuot, rannat ja kalliot ovat tämän lajin kasvupaikkoja.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, löytyy vielä pari melko yleistä pihtisammallajia. Rämepihtisammal (C. loitlesbergeri) näyttää nopeasti katsottuna edellisten lajien muuntelulta, mutta on siinä omatkin tuntomerkkinsä.pihtisammal2 Ovathan nuo lehtiliuskat selvästi pidemmät ja terävämmät. Siellä onkin 2-3 yksittäistä solua jonona kärkeä muodostamassa. Hyvä tuntomerkki, kunhan ensi löytää tämän äärimmäisen pienen sammalen. Se saattaa olla niitä kaikkien pienimpiä vastaantulleita. Sekin löytyi Sadinlammen suolta aivan edellisen vierestä. Laji on puhtaammin suolaji kuin edelliset, mutta saattaa löytyä myös rannoilta.

Eipä lopeteta vielä, sillä suolta löytyi vielä yksi Hämeessä yleinen laji, kynsipihtisammal (C. connivens). Se on oikeastaan edelliselle rinnakkainen, mutta nyt lehtiliuskan päässä on vain 1-2 yksittäistä solua. Tämäkin sammal elelee soilla tai lahpuulla rahkasammalten seassa ja näyttää juuri samanlaiselta kuin edellisetkin.

pihtisammal5

Lisäksi Laipasta löytyi vielä hapsipihtisammal (C. leucantha), yleinen sekin, mutta niin onnettoman rihmamainen ja pienilehtinen, ettei siitä tahdo millään saada kunnollista kuvaa. Siksi sitä ei nyt ole tässäkään. Yritän vielä jossain välissä ottaa paremman kuvan kuin sammalsivuilla tällä hetkellä on. Tämä laji kasvaa samanlaisilla paikoilla ja on kyllä ihan omannäköisensä. Sen voi sekoittaa suuriin harvinaisuuksiin tai sitten pienikokoiseen saksipihtisammaleen.

Miksi näin pitkään kerroin yhdestä sammalsuvusta? Tämä ehkä kuvaa hyvin luonnon monimuotoisuutta. Suuri osa meistä ei tiedä näiden olemassaolosta yhtään mitään, ymmärrettävää jo pienen koonkin puolesta ja kasvupaikan. Kuitenkin jokainen näistä on oma lajinsa, kuten ihminenkin, ja ansaitsee siksi tulla huomioiduksi ja säilytetyksi. Suo on uhanalainen Etelä-Suomessa. Nämä eivät paljon tilaa vaadi, mutta luonnontilaisen elinympäristön kuitenkin. Hienoa, että ne ovat olemassa.

Jos joku haluaa lisätietoa, niin linkkien kautta pääsee sammalsivuille katsomaan ja lisäksi Suomen ympäristökeskus on julkaissut tänä vuonna erinomaisen oppaan näistä lajeista (Riitta Ryömä, Anna Oldén, Xiaolan He, Sanna Laaka-Lindberg: Suomen puutteellisesti tunnetut maksasammalsuvut. Suomen Ympäristö 7/ 2013). Sitä saa tilaamalla tai lataamalla verkosta.

 

Kummallinen löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Marraskuu

Julkaistu , kirjoittanut
2

marraskuu1

’Sana marras tarkoittaa kuollutta, eli marraskuu on kuollut kuukausi. Tänään on pyhäinpäivä, vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä. Se on ikivanha kirkollinen juhla, lienee juhlista vanhin ihan ajanlaskun alkuajoilta. Silloin muisteltiin pyhiä, jotka olivat tehneet jotain merkittävää toisten hyväksi tai puolesta. Monesti heistä tuli lopulta pyhimyksiä katolisen kirkon hierarkiaan. Nykyään pyhäinpäivä on juhla muiden seassa ja on sekin kaupallistettu Halloween-touhun kautta. Tuo nimihän tulee sanoista kaikkien pyhien ilta (all hallows eve).

Yllä oleva kuva kertoo paljon marraskuusta, on pimeää, märkää, synkkää. Ei yhtään ihme, että tähän aikaan liitettiin kaikkea salaperäistä, pahaa ja mystistä. Haamut ja noidat liikkuivat pimeän suojissa ja niitä piti olla hätistelemässä pois. Karjaa suojeltiin pahalta, ihmisiä peloteltiin ja elämää asetettiin vähitellen talvilepoon. Karhut ovat menneet jo talvipesiinsä, lepakot riippuvat pää alaspäin kattoparrussa ja siili on löytänyt, toivottavasti, turvallisen pesäkolon sekin. Ihminen käpertyy tulen ääreen, ottaa jotain luettavaa, tai käsityön käteensä ja viettää rauhaisaa hiljaiseloa. Vai onko tänään näin? Monessa kohdin on, mutta ihmisen kohdalla ei. Meille ei tahdo tuota lepohetkeä siunaantua, vaan puskemme eteenpäin pysähtymättä. Näin ei saisi olla, vaan kuitenkin on.

Kuvan pimeä metsä on myös turvallinen paikka. Kukaan ei näe sinne ja siellä saa olla rauhassa. Hyvin usein lähden kävelemään tuttua tietä pimeään metsään vain sen vuoksi, että saan olla pimeän sisällä rauhassa. Loppujen lopuksi tutulla tiellä jalat löytävät sokkonakin reittinsä ja katse kantaa juuri siihen saakka, mihin pitääkin. Metsä on hiljainen, kuin kuollut, mutta sitä se ei ole. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi kohdata näinkin synkällä ajalla metsän elämän, pöllön huuto, linnun räpistely, kettu tai hiiri on liikkeessä. Kaikki ei nuku maraskuunkaan yössä. Elämä jatkuu ja synkän metsänkin takaa löytyy valoa. Reilun kuukauden päästä käännytään kohti kesää!’

marraskuu2