Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Pihtisammalet

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pihtisammal3’Sunnuntai oli hyvä päivä vierailla taas kerran Laipan ulkoilualueella Hämeessä. Maastoon on merkitty pikospuin varustettuja polkuja, joita on hyvä kulkea. Metsät ovat pääosin talousmetsää, mutta joukkoon mahtuu myös vanhaa metsää. Sieltä löytyy pieniä järviä ja lampia, puroja ja soita, joten alue on hyvinkin monipuolinen kokonaisuus retkeiltäväksi. Eilen keskityin pieniin sammaliin. Eihän niitä maastossa juurikaan erota ainakaan lajilleen, mutta kun keräsi paakun sieltä toisen täältä mielenkiintoisesta paikasta, niin pääsi ihan mukavaan lopputulokseen, varsinkin pihtisammalten osalta. Tässä muutama niistä kuvien kera. Kuvat on otettu mikroskoopin läpi n. 40 – 80- kertaisella suurennoksella, joten kyse on todella pienistä sammalista, Värit kuvissa eivät ole oikeita, sillä kuvaus vääristää niitä. Lajit ovat pääasiassa vihertäviä.’

Pihtisammalet (Cephalozia) ovat maksasammalia ja niitä on Suomessa 11 lajia, kaikki yhtä pieniä ja vaatimattomia. Ne ovat rihmamaisia muiden sammalten seassa eläviä kosteiden paikkojen kasveja, joiden pituus jää yleensä alla parin sentin ja paksuus vain milliin tai sen alle. Siksi ne onkin aina määritettävä hyvällä lupilla tai mikroskoopilla.

Yläkuvassa on lajeista yleisin, saksipihtisammal (C. bicuspidata). Sen löytää helposti lahopuulta, suopoluilta, valuvetisiltä kallioilta ja karikkeen seasta. Se on monimuotoinen, mutta yleensä kuvan näköinen terävin lehtiliuskoin ja siksi helppo tuntea. Lisäksi lehdet ovat poikittain kiinni varressa. pihtisammal4

Toinen yleinen laji on rahkapihtisammal (C. lunulifolia). Sekin löytyi eilen nimensä mukaisesti rahkasuolta. Tämän lisäksi sen voi löytää myös kosteilta kallioilta ja lahopuulta, siis samanlaisilta paikoilta kuin edellisenkin. Ulkonäöltään se on erilainen. Tämän sammalen lehdet kiinnittyvät varteen vinottain ja ovat pyöreitä, lyhytliuskaisia. Melko helppoa vielä, kun vain on tarkkana.

Rahkapihtisammalen lähilaji onkin sitten uutena Luopioisiin löytynyt pohjanpihtisammal (C. pleniceps). Kuvistakin näkee jo, että lajit ovat hyvin samannäköiset.pihtisammal1 Nyt joudutaan jo mikroskooppityöhön sillä ainoa selvä ero näiden kahden välillä on lehtiliuskan uloimmassa solussa. Kun sitten katselee lajeja rinnakkain, niin eroja löytyy muitakin, mutta kaikki yhtä vähäisiä. Tämä laji löytyi Sadinlammen suolta rahkamättästä. Ei se mikään suuri harvinaisuus ole, vaikea vain löytää. Rahkasuot, rannat ja kalliot ovat tämän lajin kasvupaikkoja.

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, löytyy vielä pari melko yleistä pihtisammallajia. Rämepihtisammal (C. loitlesbergeri) näyttää nopeasti katsottuna edellisten lajien muuntelulta, mutta on siinä omatkin tuntomerkkinsä.pihtisammal2 Ovathan nuo lehtiliuskat selvästi pidemmät ja terävämmät. Siellä onkin 2-3 yksittäistä solua jonona kärkeä muodostamassa. Hyvä tuntomerkki, kunhan ensi löytää tämän äärimmäisen pienen sammalen. Se saattaa olla niitä kaikkien pienimpiä vastaantulleita. Sekin löytyi Sadinlammen suolta aivan edellisen vierestä. Laji on puhtaammin suolaji kuin edelliset, mutta saattaa löytyä myös rannoilta.

Eipä lopeteta vielä, sillä suolta löytyi vielä yksi Hämeessä yleinen laji, kynsipihtisammal (C. connivens). Se on oikeastaan edelliselle rinnakkainen, mutta nyt lehtiliuskan päässä on vain 1-2 yksittäistä solua. Tämäkin sammal elelee soilla tai lahpuulla rahkasammalten seassa ja näyttää juuri samanlaiselta kuin edellisetkin.

pihtisammal5

Lisäksi Laipasta löytyi vielä hapsipihtisammal (C. leucantha), yleinen sekin, mutta niin onnettoman rihmamainen ja pienilehtinen, ettei siitä tahdo millään saada kunnollista kuvaa. Siksi sitä ei nyt ole tässäkään. Yritän vielä jossain välissä ottaa paremman kuvan kuin sammalsivuilla tällä hetkellä on. Tämä laji kasvaa samanlaisilla paikoilla ja on kyllä ihan omannäköisensä. Sen voi sekoittaa suuriin harvinaisuuksiin tai sitten pienikokoiseen saksipihtisammaleen.

Miksi näin pitkään kerroin yhdestä sammalsuvusta? Tämä ehkä kuvaa hyvin luonnon monimuotoisuutta. Suuri osa meistä ei tiedä näiden olemassaolosta yhtään mitään, ymmärrettävää jo pienen koonkin puolesta ja kasvupaikan. Kuitenkin jokainen näistä on oma lajinsa, kuten ihminenkin, ja ansaitsee siksi tulla huomioiduksi ja säilytetyksi. Suo on uhanalainen Etelä-Suomessa. Nämä eivät paljon tilaa vaadi, mutta luonnontilaisen elinympäristön kuitenkin. Hienoa, että ne ovat olemassa.

Jos joku haluaa lisätietoa, niin linkkien kautta pääsee sammalsivuille katsomaan ja lisäksi Suomen ympäristökeskus on julkaissut tänä vuonna erinomaisen oppaan näistä lajeista (Riitta Ryömä, Anna Oldén, Xiaolan He, Sanna Laaka-Lindberg: Suomen puutteellisesti tunnetut maksasammalsuvut. Suomen Ympäristö 7/ 2013). Sitä saa tilaamalla tai lataamalla verkosta.

 

Kummallinen löytö

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

torvijkl3’Kävin eilen lyhyellä kasviretkellä pyhäinpäivän kunniaksi. Paikka oli vanha tuttu Leppäjärvi täällä sydänmailla kolmen maakunnan risteyksessä. Matkaa retkipaikalta ei ole kilometriäkään Kanta-Hämeeseen eikä Päijät-Hämeeseenkään. Itse paikka on kuitenkin Pirkanmaata. Olin alkukesästä löytänyt järven rantasuolta muutaman uuden tai harvinaisen sammallajin Luopioisiin (lettokuirisammal, lehtolaakasammal, korpihohtosammal, hetekuirisammal) ja niinpä lähdin katsomaan, josko löytyisi vielä lisää, rehevä suo kun on harvinaisuus täällä etelässä. Jotain löytyikin, mutta siitä olen vielä hiljaa, jospa sen joku minulle ehtisi määrittää tai varmistaa oman määritykseni, etten taas kerran hätiköisi. Kuitenkin, lopulta koko retken huomion vei ylläolevassa kuvassa esiintyvä laji. Ensin hämärässä metsässä en tiennyt edes mihin ryhmään se kuuluu, onko se kasvi, sieni, levä vai jokin täysin outo otus. Työpöydän ääressä se sitten lajittui: norjantorvijäkälä (Cladonia norvegica), eli se on siis sieniin kuuluva jäkälä.’

Torvijäkälät ovat aika vaikeita määrittää lajilleen, niin tämäkin, mutta usein siinä on yksi hyvä tuntomerkki, sehän minutkin herätti sen huomaamaan, nimittäin nuo punaiset laikut sen pinnalla. Torvijäkälä muodostuu alustan pinnalla kasvavasta lehtimäisestä sekovarresta ja pystystä usein pikarimaisesta podetiosta. Tällä lajilla sekovarsi on hienoliuskainen ja vihreä. Sen reunat ovat usein soreidiset ja se pysyy matkassa mukana koko jäkälän kasvukauden. Podetiot ovat vaatimattomia alle kaksisenttisiä vaaleanvihreitä tappeja, joihin ei muodostu minkäänlaista pikaria, kotelomaljatkin ovat harvinaisia. Tuossa kuvassa näkyy yksi tällainen tappimainen podetio keskellä kuvaa.

Niin ja sitten tuo punainen väri. Sitä esiintyy vain tällä lajilla sekovarren pinnalla ja sen aiheuttaa pieni punkki, jonka ärsytyksen seurauksena jäkälän pinta punastuu, näin kertoo Suomen jäkäläopas. Ilman tuota värireaktiota tämä jäkälä on hyvin vaikea huomata ja määrittää lajilleen. Se sotkeutuu helposti toisiin lähes samannäköisiin lajeihin. Väri on siis hyvä tuntomerkki.

Norjantorvijäkälä on suuri harvinaisuus, silmälläpidettävä laji. En ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Sen luontaisia kasvupaikkoja ovat vanhat korpimetsät. Sieltä sen saattaa löytää pitkälle lahonneen kuusen rungolta kosteasta ja suojaisasta paikasta. Kooltaa se ei ole suuruudella pilattu, sillä tuokin kuvan kasvusto oli vain sentin kokoinen. Samanlaisia siinä rungolla oli muutama.

Vaikka syksy kääntyy jo lopuilleen ja kohta talvi työntyy päälle, kannattaa vielä lähteä retkille etsimään uutta ja mielenkiintoista. Norjantorvijäkälä on juuri tällainen etsimisen arvoinen laji ja kun sen nyt oppi tuntemaan ja tietää mistä sitä voi etsiä, niin se saattaa tulla jossain vaiheessa uudelleenkin vastaan – niin kuin vanha ystävä.

Marraskuu

Julkaistu , kirjoittanut
2

marraskuu1

’Sana marras tarkoittaa kuollutta, eli marraskuu on kuollut kuukausi. Tänään on pyhäinpäivä, vanhalta nimeltään pyhäinmiestenpäivä. Se on ikivanha kirkollinen juhla, lienee juhlista vanhin ihan ajanlaskun alkuajoilta. Silloin muisteltiin pyhiä, jotka olivat tehneet jotain merkittävää toisten hyväksi tai puolesta. Monesti heistä tuli lopulta pyhimyksiä katolisen kirkon hierarkiaan. Nykyään pyhäinpäivä on juhla muiden seassa ja on sekin kaupallistettu Halloween-touhun kautta. Tuo nimihän tulee sanoista kaikkien pyhien ilta (all hallows eve).

Yllä oleva kuva kertoo paljon marraskuusta, on pimeää, märkää, synkkää. Ei yhtään ihme, että tähän aikaan liitettiin kaikkea salaperäistä, pahaa ja mystistä. Haamut ja noidat liikkuivat pimeän suojissa ja niitä piti olla hätistelemässä pois. Karjaa suojeltiin pahalta, ihmisiä peloteltiin ja elämää asetettiin vähitellen talvilepoon. Karhut ovat menneet jo talvipesiinsä, lepakot riippuvat pää alaspäin kattoparrussa ja siili on löytänyt, toivottavasti, turvallisen pesäkolon sekin. Ihminen käpertyy tulen ääreen, ottaa jotain luettavaa, tai käsityön käteensä ja viettää rauhaisaa hiljaiseloa. Vai onko tänään näin? Monessa kohdin on, mutta ihmisen kohdalla ei. Meille ei tahdo tuota lepohetkeä siunaantua, vaan puskemme eteenpäin pysähtymättä. Näin ei saisi olla, vaan kuitenkin on.

Kuvan pimeä metsä on myös turvallinen paikka. Kukaan ei näe sinne ja siellä saa olla rauhassa. Hyvin usein lähden kävelemään tuttua tietä pimeään metsään vain sen vuoksi, että saan olla pimeän sisällä rauhassa. Loppujen lopuksi tutulla tiellä jalat löytävät sokkonakin reittinsä ja katse kantaa juuri siihen saakka, mihin pitääkin. Metsä on hiljainen, kuin kuollut, mutta sitä se ei ole. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi kohdata näinkin synkällä ajalla metsän elämän, pöllön huuto, linnun räpistely, kettu tai hiiri on liikkeessä. Kaikki ei nuku maraskuunkaan yössä. Elämä jatkuu ja synkän metsänkin takaa löytyy valoa. Reilun kuukauden päästä käännytään kohti kesää!’

marraskuu2

Laskentaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

suo-ohdake’Nyttemmin jo tavaksi tullut luonnonkukkien syyslaskenta lokakuun viimeisenä päivänä ei oikeastaan tuottanut yllätyksiä. Saldo jäi hieman edellisistä vuosista ja se johtui kuun puolivälin kovista pakkasöistä. Pahimmillaan lämpötila laski täällä Hämeen sydämessäkin liki kymmeneen pakkasasteeseen maanpinnassa ja se palellutti kesäkukat tehokkaasti. Niinpä mesiangervo, harakankello, metsäkurjenpolvi ja virnat paleltuivat. Yllättävää oli, että peurankello sinnitteli kellarinkupeessa ohi pakkasten. Se sai varmaan lämpöä suojaisesta paikasta ja kiven varastoimasta lämmöstä. Ruusuruoho tuntuu olevan varsinainen mestari tänä vuonna. Ensimmäinen varsi kukki hiekkakasassa kesäkuun alussa ja vielä nytkin löytyi yksi toisin aika vaivainen kukka metsänlaidasta. Hanhikit olivat saaneet kukkaan vielä muutaman nupun kesällä niitetyistä ruusukkeista. Rikkaruohot, kuten pihatähtimö, nurmihärkki ja peltovillakko, tietenkin sinnittelivät oikein porukalla. Niidenhän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon siemeniä ja vallata maailma. Tosin aika outoa tämä on, sillä eihän yksikään siemen enää tänä syksynä kukasta valmistu, kun kaikki on kuuran peitossa ja kohta lumi peittää nekin alleen. Kova vain on yritys. Tässä tämän kerran lista:

tarhaorvokki, pelto-orvokki, lutukka, pihatähtimö, nurmihärkki, peltovillakko, heinätähtimö, huopakeltano, siankärsämö, pukinparta, peurankello, kylänurmikka, timotei, voikukka, syysmaitiainen, rentohaarikko, pihasaunio, saunakukka, puna-apila, ruusuruoho, hopeahanhikki, saksanhanhikki, pukinjuuri

eli 23 lajia, mikä on neljä vähemmän kuin viime vuonna. Tosin vuodesta 2011 jäätiin kauas, sillä silloin löytyi samaan aikaan vielä liki neljäkymmentä lajia. Seuraava laskenta on sitten marraskuun lopulla, jos jotain on vielä laskettavissa ja jos olen enää täällä laskemassa.

Kuvassa on suo-ohdakkeen ensimmäisen vuoden lehtiruusuke kuuran peitossa. Sitä ei vielä otettu laskentaan mukaan, koska se ei kuki. Kasvi on kaksivuotinen ja vasta ensi suvena tuosta ruusukkeesta nousee varsi kukkineen jopa kahden metrin korkeuteen.’

Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista

Julkaistu , kirjoittanut
2

Auschwitz’Pimeinä iltoina, kun ei jaksa tuijottaa mikroskooppiin, on syytä tuijotella hyvään kirjaan. Göran Rosenbergin kirja on huonoa iltalukemista, sillä se aiheuttaa painajaisia, mutta hyvää hämärälukemista, koska se on hyvin kirjoitettu. Auschwitzin kuvauksia on ilmestynyt useita, mutta yleensä ne päättyvät tuhoon, niin kuin kuuden miljoonan ihmisen kohdalla tapahtui. Tämä kirja kertookin tarinan siitä, kuinka sieltä on päästy pois ja mitä se on kokijalleen aiheuttanut.’

On vuosi 1947 Ruotsissa. Yksinäinen mies astuu junasta asemalaiturille voidakseen aloittaa uuden elämän uudessa maassa. Hän saapuu Auschwitzista. Hän on selvinnyt hengissä helvetistä ja Ruotsi on ottanut hänet vastaan, sijoittanut pieneen kaupunkiin ja auttanut elämän alkuun. Sinne saapuu myös Hala ja he avioiutuvat. Sinne syntyy myös Göran, kirjailija, joka kertoo tässä kirjassa isänsä tarinan. Heidän piti vain pysähtyä matkallaan, mutta pysähdys venyy elämäksi.

Dokumenttiromaani kertoo yhden tarinan siitä kuinka päästiin pois Auschwitzista. Sinne pääsyhän on kaikille selvä: juna vei lastauslaiturin viereen ja härkävaunut purkivat sisältönsä valittavaksi. Osa meni suoraan kaasukammioihin, osa valittiin työhön. Göranin isä pääsee töihin kuorma-autojen akseleita valmistavalle orjatyömaalle. Sota lähenee loppuaan, natsit ovat hävinneet, mutta yrittävät vielä kaikin keinoin hävittää jälkiään. Göranin isä pistetään täpötäyteen junaan, joka kulkee tuhoamisleiriltä toiselle, kunnes heidät hylätään piikkilankojen sisään Pohjois-Saksaan sairaina, nälkäisinä, kuolleina. Sieltä hänet pelastetaan. Elämä uudessa maassa uusien töiden, ihmisten, olosuhteiden kanssa ei ole helppoa. Se ei ole helppoa muillekaan, mutta keskitysleirien runtelema mies ei ole kyllin vahva kestämään tällaisia muutoksia. Menneisyys ja sen varjot ajavat hänet masennukseen ja tuhoon.

Göran Rosenberg sai kirjastaan August-palkinnon vuonna 2012, se vastaa meidän Finlandia-palkintoamme. Kirjaa kehuttiin naapurimaassa kristallinkirkkaaksi proosaksi, hyvin henkilökohtaiseksi dokumentiksi ja lämminsydämiseksi mestarilliseksi lapsuudenkuvaukseksi. Kaikkea tätä kirja onkin, mutta se on paljon muutakin. Natsien keskitysleirikuvauksena se on hieman erilainen kuin edeltäjänsä, sillä se kuvaa niitä muistojen, dokumenttien ja takaumien kautta, joita pieni poika löytää. Hirveyksillä ei mässäillä mutta julmuuksia ei myöskään vähätellä.

Kun kertoo oman isänsä tarinaa, tulee kerrontaan pakostakin hyvin henkilökohtaista. Tarina suodattuu pienen pojan ajatusten kautta, pojan joka ei vielä tiedä eikä tajua kaikkea kokemaansa ja kuulemaansa. Miksi isä on sitä ja miksi isä on tätä? Hän kyselee, hän ihmettelee, hän yrittää löytää isän, siinä kuitenkaan onnistumatta. Isä on pahasti vaurioitunut eikä löydä itsekään itseään ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kirjassa jää sivurooliin kirjailijan äiti, joka myös matkasi pois Auschwitzista samantapaisten ja yhtä kauheiden kohtaloiden kautta. Hän on vahvempi ja kestää.

Kirjan dokumenttimaisuus tulee ilmi tilastoissa, lehtiartikkeleissa, haastatteluissa, valokuvissa. Kirjailija etsii tietoja isästään, etsii sen ajan elämää. Hän tekee löytöjä pieninä palasina ja niistä lopulta muotoutuu kuva isästä kuin palapeli, taitavasti koottu palapeli. Kirja on hyvin henkilökohtainen, se on hyvin kirjoitettu ja se ei jätä kylmäksi. Ehkä joitain kohtia olisi voinut tiivistää, mutta hyvä näin. Taas on koettu ihmisen julmuus ihmistä kohtaan, vallan luoma häikäilemättömyys ja käskyvallan sokeus. Ei koskaan enää – miksi se sitten jatkuu?

Rosenberg, Göran: Lyhyt pysähdys matkalla Auschwitzista (suom. Ulla Lempinen). Atena, 2013. 337 s.

Keuhkojäkälä

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

keuhkojkl’Kävin tänään syysretkellä ystäväni kanssa Pälkäneen Hausalossa. Se sijaitsee Roineen ja Mallasveden välissä ja on tunnetusti hyvän kasvisaaren maineessa. Ajankohta ei tietenkään ollut kovin otollinen hienojen havaintojen tekoon putkilokasvien osalta (pesäjuuri kuitenkin löytyi). Siitä huolimatta tuo saaren länsiosan luonnonsuojelualueen hienous yllätti. Maan peitti paksu kerros syksyn karistamia lehtiä, joista näki, että pääosa lehtipuista on haapoja, lehmuksia ja raitoja. Joukossa kasvoi myös jokunen vaahtera ja hieskoivukin. Kiersimme alueen ympäri ihaillen luonnontilaisen lehdon syksyistä kauneutta. Erityisen komeita olivat muutamalla raidalla kasvavat raidankeuhkojäkälät, joista tässä on pari kuvaa. Enpä muista missään muualla nähneeni noin reheviä kasvustoja ja hyväkuntoisia. Tämä silmälläpidettävä jäkälä tahtoo kadota talousmetsistä ja roskapuun viha hävittää sen myös talojen lähimetsistä. Kuitenkin tuota komeampaa jäkälää saa hakea. Suurimmat kasvustot kattoivat puun koko rungon monen metrin matkalta ja näkyivät jo kauas puiden välistä. Keuhkojäkälä on harvinaistunut juuri metsien siivouksen vuoksi. keuhkojkl (1)Katselin pari vuotta sitten Jyväskylässä, kun paikallinen puistotoimi sahasi komeaa raitaa poikki kahdesta metristä usean metrin päässä pururadasta ja kun asiaa kysyin, niin vastaus oli tyly, melkein siihen malliin, että mitäs se sinulle kuuluu. Siellä se torso seisoo edelleen kaiken kansan ihailtavana hyödyttömänä lahoavana tappina ja aivan turhaan. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että tällainen tarpeeton tappaminen on typerää? Metsänomistajat edelleen kaatavat surutta maahan haapaa ja tappelevat sen jälkeen yhä kasvavien juurivesaikoiden kanssa. Samalla kun antaisi suurten haapojen olla, saisi metsäänsä tikkojen ja muiden lintujen armeijan hävittämään kaarnakuoriaisia ja muita tuholaisia luonnollisesti. Nyt saa sitten ihmetellä, miksi puut kuolevat pystyyn ja ötökät sen kun surraavat. Toisaalta ihmettelen myös tämänhetkistä ötökkävihaakin. Muistan lapsena käyneeni katsomassa mäntypistiäismetsää, jossa toukat söivät kaikki neulaset männyistä ja nostivat päätään aina kun sormella niitä osoitti. Silloin oli niiden joukkoesiintymisen aika. Nyt on kirjanpainajan. Aika tasaa molemmat.’

Kruunu

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kruunu2

’Näin syksyllä, kun ruskan värit alkavat hiipua ja ankea ruskea eri vivahteissaan hiipii kaiken ylle, huomaa helpoimmin kääpämäisten sienten väriloiston. Monesti myös kosteus korostaa niiden värejä. Helposti ajattelee, että kaikki puissa kasvavat sienet ovat kääpiä, mutta ainakin itse vasta muutama vuosi sitten tajusin, että siellä elää paljon muitakin sieniryhmiä, kuten orvakat, nahakat ja vuotikat. Lajeja näissä ryhmissä on satoja ja niiden toisistaan erottaminen vaatii asiantuntemusta. Yhteistä näille kantasienille kääpiin verrattuna on se, ettei lakin alla ole pillejä, ei myöspään helttoja tai piikkejä. Alapinta on usein nahkamaisen sitkeä ja sileä. Värityskin muistuttaa nahkaa. Monet niistä ovat lisäksi kokonaan tai puoliksi resupinaattisia eli puun pinnanmyötäisesti kasvavia sieniä.

Yläkuvan kääväkäs lienee karvanahakka (Stereum hirsutum), joka on hyvin yleinen lehtipuun valkolahottaja. Se ilmaantuu nopeasti ulos varastoituun puutavaraan ja aloittaa välittömästi työnsä eli puun selluloosan hajoittamisen. Näissä sieniryhmissä on myös vahingollisia sieniä, jotka saattavat lahottaa eläviäkin puita. Sienihän on oikeastaan rihmaa ja lisääntyäkseen suvullisesti se muodostaa rihmasta itiöemiä eli niitä lakkimaisia tai koukeroisia palleroita, joita me kutsumme sieniksi. Näissä itiöemissä sitten muodostuvat itiöt, jotka toimivat sienen suvullisina leviämiseliminä. Harvoilla sienillä itiöemät ovat monivuotisia kuten suurella osalla kääväkkäistä.

kruunu1Kun olin ottanut ylläolevan kuvan, käänsin raitapölkyn pystyyn ja huomasin sienen valloittaneen koko pölkynpään. Karvanahakka oli muodostanut pölkylle kruunun. Monesti kääväkäs levittäytyykin koko puulle ja muuttaa sen nopeassa tahdissa puruksi ja maaksi jälleen. Oikeastaan sienet ovat hyödyllisiä eliöitä, sillä ilman niitä metsät olisivat täynnä lahoamatonta puuta ja jätettä. Valtaosan tuosta hajottamistyöstä tekevät juuri lahottajasienet. Samalla niiden luoma alusta pitää yllä uskomattoman monimuotoista elämää: matoja, hyönteisiä, alkueläimiä yms.

Täytyypä jatkossa kuvata muitakin kääväkkäitä, vaikka vain niiden kauniin syysvärin vuoksi, niin ja miksei niiden hauskojen nimienkin vuoksi. Kirjasta löysin nimittäin nahakoiden, orvakoiden ja vuotikoiden lisäksi myös kesiköitä, pehmiköitä, punakoita, nahkoja, kuorikoita, kelmukoita, torvakoita, rypyköitä, vanukoita, rosokan, silokoita, härmäköitä ja niin – tietenkään ei saa unohtaa myöskään kääpiä.’

Ei hassumpi pöllö

Julkaistu , kirjoittanut
2

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1

Syksyn viime lehti

Julkaistu , kirjoittanut
2

paatsama’Tunnetusti puiden lehdet putoavat eri aikaan. Syksyinen puhuri saattaa riisua puun kerralla paljaaksi, mutta jos näin ei käy, voi jokin lehti viivytellä hyvinkin sitkeästi puussa kiinni. Tällainen takertuja on usein paatsamanlehti. Metsässä näkee tähän aikaan  paljaita puita runsaasti ja sitten keskellä synkkää korpea sinnitteleekin kaunis kuultava vihertävänkeltainen lehti siippamaisen pensaan latvassa väristen ilmavirtausten mukana.

Paatsama on siisti ja hauska pensas. Se viihtyy ravinteisissa metsissä ja rannoilla. Sen kukat ovat mitättömän kokoiset eikä sitä juurikaan sen kukkiessa edes huomaa. Kesällä sen sileät lehdet kyllä kiinnittävät huomiota, mutta sekottuvat helposti tuomen, raidan tai jonkin muun pajun lehtiin.

Kun olen raivannut metsää, huomaan paatsaman yleensä liian myöhään. Haluaisin säästää tuon kauniin pensaan, mutta siinä se menee nurin muiden lehtipuiden kanssa ja vasta kannon keltaisesta väristä tunnistaa ystävänsä. Paatsama on nimittäin ennen ollut säästettävä hyötykasvi. Sen kuoresta ja marjoista on eritetty ulostuslääkettä ja lehdistä uutettu keltaista väriainetta. Onpa sen vartta hiillettykin ja saatu hienojakoista hiiltä ruudin valmistamiseen. Muistan joskus myös keränneeni sen varsia käyttöpuuksi, mutta keltainen väri puussa ei säily kuivana eikä puuaineskaan ole kovin vahvaa.

Paatsaman mustat marjat ovat lievästi myrkyllisiä niin kuin koko kasvikin, mutta metsän eläimille se kyllä kelpaa. Jostain syystä pensaaseen tulee yleensä kovin vähän marjoja kukintaan nähden. Siinä suhteessa se painii tuomen kanssa samassa sarjassa.

Nyt on metsässä viimeisten paatsamanlehtien aika. Bongataan ne!’

Myöhäissyksyyn

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

syys3

’Lumi peitti jo kukat laaksosessa, mutta suli sitten pois ja nyt on taas lähes terminen kesä. Eilen vuorokauden keskilämpötila maksimin ja minimin keskiarvona laskien oli yli kymmenen plusastetta. Tällainen sää nostattaa sumua aamutuimaan. Yläkuva ei ole eilen otettu, mutta se kertoo sään laadusta parin viikon takaa lokakuun alusta aamupäivältä. Alla on kuva tältä hetkeltä lokakuun lopulta, myös aamulla otettu. Siinä näkyy nousevan auringon punerrus. Jos taivas kirkastuu, sumu haihtuu ja aurinko kuivattaa maisemaa. Koskaan se ei kuitenkaan tule täysin kuivaksi enää myöhäissyksyllä. Kosteus jää viipymään varjokohtiin, se kimaltaa kolojen hämähäkinseiteissä ja kiiltää kynnöksellä. 

syys4

Elämme toisaalta pysähtynyttä aikaa toisaalta suurta muutosta. Sato on korjattu, maat käännetty, marraskuun tunnelmaa viipyy jo kuolevassa kasvillisuudessa. Takanapäin on kesän vehreys ja valo, jotka näkyvät juhannusviikolla neljän aikaan otetussa aamusumuisessa kuvassa.

kesä2

Edessäpäin on helmikuun hankien tuoma häikäisevä kirkkaus ja kuulaus. Niitä olen yrittänyt vangita talvikuvaan helmikuun puolivälissä iltapäivällä.

talvi2

Kuvat on kaikki otettu samaan suuntaan melko samalta paikalta eri vuodenaikoina. Joskus 70-luvulla olin niin viitseliäs, että seisotin kameraa jalustalla ja otin kesäisen vuorokauden kuvat parin tunnin välein samasta maisemasta, mutta olen ne kuvat johonkin hukannut. Saisikohan joskus vielä itsestään irti tehdä sama uudelleen näin digiaikana. Muistan, kuinka hämmästyttävän paljon maisema voi muuttua parin tunnin aikana.

Nyt odotamme pysähtyneessä syksyn elossa ensin joulun valoja ja sitten taivaan valoja. Vielä pari kuukautta pimenee, sitten mennään taas kohti uutta kasvukautta. Kohta alkaa olla aika tehdä yhteenveto tämän kauden löydöistä, keruuksista ja havainnoista.’