’Kun ulkotyöt jäävät vähemmälle, ehtii kirjojen pariin. Viimeisen kuukauden aikana olen kahlannut useampiakin rästiinjääneitä kirjoja läpi, mm. Vainonen: Lasin läpi, Juhani Aho: Juha ja epämääräinen kokoelma Lastuja, Hotakainen: Ihmisen osa ja pari Agatha Cristien salapoliisitarinaa. Tätä kirja lukiessani kahlasin läpi myös Poen Kootut kertomukset (suom. Jaana Kapari). Illalla uuneja lämmittäessä on hyvä lukea, ajatukset eivät harhaudu ahdistaviin asioihin, katse ei hakeudu jonninjoutaviin televisio-ohjelmiin eikä korviin kantaudu ikuinen maailman kohina. Lukiessa saavat myös omat ajatukset levätä päivän kiireiden jälkeen.’
Norjalaisen kirjailijan Nikolaj Frobeniuksen kahdeksas ja ainoa suomennettu romaani henkii kauhua ja pelkoa aitoon poelaiseen tyyliin. Kirja on rakennettu murhamysteeriksi, jossa keskiössä seikkailevat tunnettu kirjailija Edgar Allan Poe ja kirjallisuuskriitikko Rufus Griswold. Molemmat ovat todellisia henkilöitä amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Poea on sanottu novellin uudistajaksi, kauhukirjallisuuden isäksi, scifin luojaksi kuin myös pidetty salapoliisikirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden isänä. Griswold taas on ollut aikansa tunnetuimpia kirjallisuuskriitikoita, elämäkertakirjailija ja erilaisten antologioiden luoja. Frobeniuksen romaani on fiktiivinen kuvaus sen aikakauden (1800-luvun alun) elämästä sekä näiden kahden herran elämän yksityiskohtainen tarkastelu. Kirjan todenperäisyys perustuu todellisiin henkilöihin, tunnettuihin tapahtumiin ja Poen elämäkerrallisiin tietoihin. Teoksessa esiintyy kolmaskin päähenkilö, epämääräinen pieni harmaa mies, joka alkaa toteuttaa Poen tarinoita ja aiheuttaa valtavan pelon aallon koko Amerikan itärannikolla. Tämä osuus kertomuksesta lienee eniten fiktiota, mutta se rakentaa kirjasta samantyylisen kuin Poen omat tarinat ovat, luo kauhua ja pelkoa ympäristöön, mutta myös hämmentää, itse kirjailijaakin.
Kirjassa edetään ajallisesti Poen elämä lapsuudesta kuolemaan. Kirjailijan äiti menehtyy tuberkuloosiin pojan ollessa parin vuoden ikäinen eikä kasvatti-isä, rikas tupakkakauppias John Allan, ole juurikaan kiinnostunut ottolapsestaan. Lapsuudenystävän, pienen mulattipojan, Poe hylkää hautausmaalle ja siitä alkaa pelko. Kirjailija on naimisissa itseään paljon nuoremman serkkunsa Sissyn kanssa, joka hänkin sairastaa tuberkuloosia. Tästäkin muotoutuu kauhukertomus sairauden edetessä ja lopulta johtaessa nuoren vaimon kuolemaan. Tämän jälkeen Poe ei enää selviä ennalleen. Todellinen taistelu käydään kuitenkin viha-rakkauslinjalla kirjailijan ja kriitikon välillä. Griswold ottaa antologiaansa vain kolme Poen runoa ja se on haaste, johon Poe vastaa haukkumalla kriitikon pystyyn. Nokittelu jatkuu puolin ja toisin heidän elämänsä loppuun saakka. He eivät kuitenkaan pääse toisistaan eroon, sillä he tarvitsevat toisiaan päästäkseen maineeseen. Lopussa harmaa pikkumies, haamu menneisyydestä, saavuttaa voittonsa, mutta hän ei jää historiaan. Sinne ei myöskään jää Griswold, vaikka yrittääkin kaikin tavoin. Maailma muistaa vain suuruudet.
Tämä on kunnianhimoinen romaani, jonka työstämiseen kirjailija on nähnyt pajon vaivaa. Nautittavaa kirjassa onkin 1800-luvun alun kuvaaminen. Yksityiskohtaisesti kirjailija kertoo ihmisten tavoista ja tekemisistä. Muutamia juttuja kyllä mietin pitkään, olivatko ne silloin jo tiedossa, esim. molekyyli tai trikookangas. Ehkä oli, en tiedä. Harmaa haamu luo pelon kaupunkiin plagioimalla kirjallisuutta eli Poen tarinoita todellisuuteen. Pelon kasvot ovat harmaat, vanhat ja kauhua täynnä. Plagiointi tulee esiin toisellakin tavalla, kun Poe kritisoi aikakautensa suuria runoilijoita plagioinnista.
Kirja innoitti minua tutustumaan uudelleen Poen teoksiin. Jaana Kaparin hiljattain uudelleen suomentamat Kootut kertomukset antavat taustaa tälle kirjalle, jossa esiintyvät ainakin Poen läpimurtoruno Korppi sekä kauhutarinat Berenike, Rue Morguen murhat ja Pitkänomainen laatikko. Luin samalla kertaa useita muitakin tarinoita, mm. Tynnyrillinen amontilladoa ja Kultakuoriainen, jotka ovat puhtaita klassikoita. Poe onkin näiden kertomustensa vuoksi kiistatta yksi merkittävimmistä kirjailijoista maailmanhistoriassa. Siksi onkin hyvin arveluttavaa kirjoittaa hänestä fiktiivinen elämäkerta. Tätä kirjaa ei missään tapauksessa saa miettiä totena, se ei varmaankaan anna oikeaa kuvaa kirjailijasta. Poen elämän loppupuoli on mustaakin mustempi. Kun Sissy kuolee, ei Poe enää halua elää. Kirjan mukaan hän turvautuu yhä uudelleen juopotteluun ja lopulta siihen myös sortuu. Griswold kirjoittaa panettelevan negrologin ja sepitteellisen elämäkerran tuhotakseen Poen maineen, tässä kuitenkaan onnistumatta. Tästä tulee eittämättä mieleen toinen samalla tavalla kuvattu parivaljakko: Mozart ja Salieri. Tunnetussa Peter Safferin näytelmässä Amadeus käydään kamppailua keskinkertaisuuden ympärillä. Tässä kirjassa on samaa henkeä.
Onko kirja sitten hyvä? On ja ei. Hyvää siinä on kuvaus ja juonen asteettainen eteneminen kohti kauhua ja pelkoa, kohti loppua. Huonoa siinä on paikallaan polkeminen ja teennäinen salaperäisyys. Ehkä tarina olisi pysynyt parempana, jos keskiössä ei olisikaan olleet tunnetut henkilöt vaan aivan keksityt. Toisaalta nyt se ruokkii ihmisen pakonomaista tirkistelynhalua toisen elämään (vert. Kivi, Kärpästen kesyttäjä. Tästähän tämän hetken kirjallisuus ammentaa voimansa niin meillä kuin muuallakin.
Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot (Jeg skal vise dere frykten). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. Keltainen kirjasto. 385 s.
