Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Nastaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Omanin taivaan alla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


pihamaina 002’Syksyn kaamokseen monet hakevat apua etelänmatkalta. Lomailu ennen joulua lämpimissä maissa on lisääntynyt. Kun perjantaina palasin Suomen pimeään räntäsateeseen, ymmärsin asian. Jos se vain on mahdollista, niin sitä voi suositella piristeenä ja ajatusten selventäjänä. Tietenkin työssäolevilla se on kiinni lomista ja ainahan tuo matkaaminen kuluttaa niitä vähiä rahojakin, joita täällä pystymme hankkimaan.’

Oman on yksi rauhallisista arabimaista ja siksi turvallinen paikka matkata. Kun siellä vielä on runsas lintumaailma ja paljon eksoottista nähtävää, voi sitä suositella näiden alojen harrastajille. Tuttaville naureskelin meneväni etsimään sammalia, mutta täytyy rehellisyyden nimessä sanoa, ettei sen asian takia kannata sinne asti mennä. En nähnyt ainoatakaan sammalta enkä myöskään jäkälää koko matkalla. Putkilokasvitkin olivat pääsääntöisesti samoja kosmopoliittisia lajeja kuin Etelä-Euroopan maissakin tapaa. Maan omat kasvit olivat piikkisiä pensaita tai eräänlaisia mehikasveja, jotka pystyvät varastoimaan sadekauden vettä kuivaksi ajaksi. Suureksi osaksi maa on kivierämaata.

Mutta lintuja siellä on. Yläkuvassa komeilee pihamaina (Acridotheres tristis). Se oli ehkä yleisin varpuslintu alueella ja hyvin yleinen laajoilla alueilla Aasiassa. Pidetäänpä sitä häkkilintunakin sen nopean oppimiskyvyn ja ulkonäön vuoksi. En saanut sitä kuitenkaan matkan aikana oppimaan suomea. Omaa kieltään vain mongersi. Toinen yleinen lajiryhmä olivat bulbulit. Ne voisivat vastata meidän rastaita, ovat saman kokoisia ja elävät samanlaisissa elinympäristöissä. Ännikin on rastasmainen. Näin ainakin valkoposkibulbulin (Pycnonotus leucogenys), punaperäbulbulin (P. cafer) ja arabianbulbulin (P. xanthopygos).

valkoposkibulbuli 003Kuvan valkoposkibulbulit olivat erehdyttävästi talitintin näköisiä, suurempia ja eriäänisiä vain, eikähän niillä ollut keltaista rintaakaan, mutta kun ne viihtyivät samanlaisilla paikoillakin kuten ruokinnalla, niin niistä tuli erehdyttävästi kotoinen talitiainen mieleen.

Muuttolinnuista tapasin siellä monet kotoiset ystävät, esim. sinirinnan, kaikki viklot, rantasipin, kuovit, meriharakan ja monia sorsalintuja. Eivät ne varmaankaan samoja yksilöitä ole kuin täällä, mutta mistä sen aina tietää. En ole kovin hyvin perehtynyt rengastukseen enkä lintujen muuttoreitteihin. Yksi laji kuitenkin pisti silmään kauniina ja puhtaana, kun sen täällä kotimaassa yleensä keväällä näkee kovin resuisena. Tämä laji ei ollutkaan lintu vaan perhonen. Alakuvassa komeilee todennäköisesti ohdakeperhonen (Vanessa cardui). Sehän on tunnettu vaellustaidostaan. Kuivuus ajaa sen siivilleen etelän maissa keväällä ja se kulkeutuu ilmavirtausten mukana meille joskus hyvinkin runsain joukoin. Itse näin näitä perhosia viime kesän alussa kauhtuneina usean kerran pihassa ja pellon laidassa. Nyt tapasin saman lajin etelästä, jossa se lenteli autiomaassa keitaan kasvillisuuden seassa etsien ravintoa ihan erilaisista lajeista kuin meillä, taitaa olla jokin matarakasvi kysessä kuvassa.

ohdakeperhonen 004

Kaikenkaikkiaan viikon matkalla löytyi toista sataa lintulajia, joista minulle oli ainakin puolet täysin uusia eli eliksiä niin kuin bongaripiireissä sanotaan. Onneksi en ole bongari ja saatoin nauttia jokaisesta näkemästäni linnusta samalla tavalla, niin erittäin uhanalaisesta kalastajalinnusta Liwan kaupungin mangrovemetsässä kuin pihapuun tirskuttavista tuiki tavallisista varpusistakin.

Maan turvallisuus ja siisteys pistivät silmään kuin myös sen miehisyys. Kun arabi valkoisessa kauhtanassaan kulki neljän mustiin puetun vaimonsa kanssa tullissa, kaikkien päät kääntyivät ja ajatukset olisi ollut mukava saada kuuluville. Erilaista, perin erilaista kuin suomalainen elämä, suomalainen luonto, mutta kiehtovaa.

Tulee se talvi kasvimaailmaankin

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leppis

’Alkuviikon pakkasjakso hyydytti vihdoin kukkaloiston Hämeestäkin, ainakin meidän mäeltä. Tein tänään syksyn viimeisen kukkakävelyn ja totesin sekä laji- että yksilömäärien romahtaneen. Eilen maassa oli jäinen kohva ja paikoin lunta useampi sentti. Niinpä hennommat kasvit saivat tarpeekseen ja lähtivät talvilepoon tai autuaammille apajille. Raatoja näkyi, mutta kukkia ei. Kuvan leppis on muistutus siitä, että elämä jatkuu. Kuvasin sen noin kuukausi sitten edellisen kukkakävelyn aikaan. Nyt kuoriainenkin on painunut koloonsa värjöttelemään talven yli. Yritin katsella sitä samalta paikalta, mutta turhaan, on tainnut lentää turvaan tai sitten ison kiven juureen, kuten lorussa sanotaan.’

Toisen syyskukkakävelyn tein samalla reitillä kuin ensimmäisenkin ja merkitsin muistiin vain selvästi kukassa olevat kasvit. Niitä kertyi 21 lajia. Romahdusta edellisestä on siis tapahtunut. Tosin nyt löytyi kaksi uuttakin kasvia: timotei sinnitteli rehupellon laidassa aivan vihreäkukkaisena ja heteen pää pilkisti vielä suomujen takaa, toinen olikin sitten puutarhasta pientareelle karannut keltasauramo, jonka kukat olivat vasta puoliavoimet ja tuskin se täyteen kukkaan ehtiikään. Monet kukat olivat vain yhden kukkivan verson varassa, kuten syysmaitiainen ja voikukka. Eivät myöskään siankärsämö ja puna-apila olleet enää kovin hyvissä voimin. Sen sijaan rikat eivät oleet moksiskaan pakkasista: peipit kukkivat, kylänurmikka taitaa vielä kasvaakin, orvokit pudottelevat lehtiä mutteivät kukkia.

Seuraava lista on koottu Luopioisista (EH) 30.11. 2011 klo 10 – 11 tehdyn kävelyn aikana:

tarhaorvokki, pelto-orvokki, pihatähtimö, heinätähtimö, kylänurmikka, peltovillakko, saunakukka, ajuruoho (siirretty puutarhaa), voikukka, syysmaitiainen, lutukka, puna-apila, pihasaunio, timotei, raiheinä-risteymä, punapeippi, liuskapeippi, keltasauramo, peltohatikka, saksanhanhikki, siankärsämö

Huomasin, että edellisellä kerralla olen raiheinän pistänyt englanninraiheinäksi, mutta nyt tarkempi katsominen määritti sen kyllä rehupelloissa yleisenä kasvavaksi ristymäksi. Sen kasvun ymmärtää, koska se ei tee siementä eikä siksi sen kukassakaan ole toimivia sisuksia. Se voisi kasvaa talvellakin. Muutenkin nuo kukkivat kasvit saattaisivat kukkia pitkäänkin, koska pölyttävät hyönteiset puuttuvat. Ei käy enää leppäkerttu kirvajahdissa niiden lehdillä. Tuskin se muutenkaan niitä pölyttäisi, mutta kun pölyttäjät puuttuvat, jatkavat kasvit kukkimista. Muistan, kuinka aina amarylliksen kukasta poistettiin heteet ja saatiin kukka säilymään sillä tavalla kauniina pidempään. En tosin ole tutkinut, kuinka moni noista nyt kukkivista kasveista voisi turvautua itsepölytykseen. Sehän ajaa saman asian.

Tuskin teen enää seuraavaa kävelyä kuukauden kuluttua. Silloin on uuden vuoden aatto ja toivon mukaan maa valkoinen. Jos ennustajaa tarvittaisiin, niin lumettomissa olosuhteissa silloin voisivat kukkia vielä pelto-orvokki ja kylänurmikka. Muista en mene takuuseen.

Adventti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruskaa

’Adventtiaika oli lapsuudessa sitä jännittävää odotuksen aikaa, jolloin kaikki hauska oli vielä edessäpäin. Odotettiin, niin kuin adventtiaikaan kuuluukin, mutta odotuksen kohde oli silloinkin jo jokin muu kuin se alkuperäinen. Löysin ensipakkasten jälkeen ottamani kuvan pihan viimeisistä värikkäistä lehdistä, jotka vielä uhmaavat syksyn ruskeaa ja kuolemaa. Juhannusruusun punaiset lehdet komeilevat nurmikolla kilpaa vuorijalavan keltaisten lehtien kanssa. Kun aamulla avaa oven ja ensimmäisenä hämäryydestä sumuisen ja kostean ilman läpi siintävät värikkäät lehdet, tulee aamuun iloa kuin ystävän nähtyään. Joskus maalla tällainenkin ystävä on arvokas, kun naapurit ovat kaukana eikä ketään näe päiväkausiin. Koira ei näistä perustanut. Se nuuskaisi kerran ilmaa ja suuntasi sitten sumuun omille reiteilleen. Värisokea olento elää hajujen maailmassa ja niitä riittää syksyisessäkin maisemassa. Pihassa on yön aikana viivähtänyt ainakin kontiainen, sillä taas on noussut uusi keko nurmikolle. Rusakko on loikkinut talon nurkalla ja supikoira viivähtänyt puutarhan laidassa. Koira kiertää reittinsä ja palaa sitten takaisin asettuen värikkäiden lehtien päälle pitkälleen. Kyllä sekin niitä arvostaa, vaikka aivan eri tavalla kuin ihminen.’

Pelon kasvot

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


pelon kasvot’Kun ulkotyöt jäävät vähemmälle, ehtii kirjojen pariin. Viimeisen kuukauden aikana olen kahlannut useampiakin rästiinjääneitä kirjoja läpi, mm. Vainonen: Lasin läpi, Juhani Aho: Juha ja epämääräinen kokoelma Lastuja, Hotakainen: Ihmisen osa ja pari Agatha Cristien salapoliisitarinaa. Tätä kirja lukiessani kahlasin läpi myös Poen Kootut kertomukset (suom. Jaana Kapari). Illalla uuneja lämmittäessä on hyvä lukea, ajatukset eivät harhaudu ahdistaviin asioihin, katse ei hakeudu jonninjoutaviin televisio-ohjelmiin eikä korviin kantaudu ikuinen maailman kohina. Lukiessa saavat myös omat ajatukset levätä päivän kiireiden jälkeen.’

Norjalaisen kirjailijan Nikolaj Frobeniuksen kahdeksas ja ainoa suomennettu romaani henkii kauhua ja pelkoa aitoon poelaiseen tyyliin. Kirja on rakennettu murhamysteeriksi, jossa keskiössä seikkailevat tunnettu kirjailija Edgar Allan Poe ja kirjallisuuskriitikko Rufus Griswold. Molemmat ovat todellisia henkilöitä amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Poea on sanottu novellin uudistajaksi, kauhukirjallisuuden isäksi, scifin luojaksi kuin myös pidetty salapoliisikirjallisuuden ja fantasiakirjallisuuden isänä. Griswold taas on ollut aikansa tunnetuimpia kirjallisuuskriitikoita, elämäkertakirjailija ja erilaisten antologioiden luoja. Frobeniuksen romaani on fiktiivinen kuvaus sen aikakauden (1800-luvun alun) elämästä sekä näiden kahden herran elämän yksityiskohtainen tarkastelu. Kirjan todenperäisyys perustuu todellisiin henkilöihin, tunnettuihin tapahtumiin ja Poen elämäkerrallisiin tietoihin. Teoksessa esiintyy kolmaskin päähenkilö, epämääräinen pieni harmaa mies, joka alkaa toteuttaa Poen tarinoita ja aiheuttaa valtavan pelon aallon koko Amerikan itärannikolla. Tämä osuus kertomuksesta lienee eniten fiktiota, mutta se rakentaa kirjasta samantyylisen kuin Poen omat tarinat ovat, luo kauhua ja pelkoa ympäristöön, mutta myös hämmentää, itse kirjailijaakin.

Kirjassa edetään ajallisesti Poen elämä lapsuudesta kuolemaan. Kirjailijan äiti menehtyy tuberkuloosiin pojan ollessa parin vuoden ikäinen eikä kasvatti-isä, rikas tupakkakauppias John Allan, ole juurikaan kiinnostunut ottolapsestaan. Lapsuudenystävän, pienen mulattipojan, Poe hylkää hautausmaalle ja siitä alkaa pelko. Kirjailija on naimisissa itseään paljon nuoremman serkkunsa Sissyn kanssa, joka hänkin sairastaa tuberkuloosia. Tästäkin muotoutuu kauhukertomus sairauden edetessä ja lopulta johtaessa nuoren vaimon kuolemaan. Tämän jälkeen Poe ei enää selviä ennalleen. Todellinen taistelu käydään kuitenkin viha-rakkauslinjalla kirjailijan ja kriitikon välillä. Griswold ottaa antologiaansa vain kolme Poen runoa ja se on haaste, johon Poe vastaa haukkumalla kriitikon pystyyn. Nokittelu jatkuu puolin ja toisin heidän elämänsä loppuun saakka. He eivät kuitenkaan pääse toisistaan eroon, sillä he tarvitsevat toisiaan päästäkseen maineeseen. Lopussa harmaa pikkumies, haamu menneisyydestä, saavuttaa voittonsa, mutta hän ei jää historiaan. Sinne ei myöskään jää Griswold, vaikka yrittääkin kaikin tavoin. Maailma muistaa vain suuruudet.

Tämä on kunnianhimoinen romaani, jonka työstämiseen kirjailija on nähnyt pajon vaivaa. Nautittavaa kirjassa onkin 1800-luvun alun kuvaaminen. Yksityiskohtaisesti kirjailija kertoo ihmisten tavoista ja tekemisistä. Muutamia juttuja kyllä mietin pitkään, olivatko ne silloin jo tiedossa, esim. molekyyli tai trikookangas. Ehkä oli, en tiedä. Harmaa haamu luo pelon kaupunkiin plagioimalla kirjallisuutta eli Poen tarinoita todellisuuteen. Pelon kasvot ovat harmaat, vanhat ja kauhua täynnä. Plagiointi tulee esiin toisellakin tavalla, kun Poe kritisoi aikakautensa suuria runoilijoita plagioinnista.

Kirja innoitti minua tutustumaan uudelleen Poen teoksiin. Jaana Kaparin hiljattain uudelleen suomentamat Kootut kertomukset antavat taustaa tälle kirjalle, jossa esiintyvät ainakin Poen läpimurtoruno Korppi sekä kauhutarinat Berenike, Rue Morguen murhat ja Pitkänomainen laatikko. Luin samalla kertaa useita muitakin tarinoita, mm. Tynnyrillinen amontilladoa ja Kultakuoriainen, jotka ovat puhtaita klassikoita. Poe onkin näiden kertomustensa vuoksi kiistatta yksi merkittävimmistä kirjailijoista maailmanhistoriassa. Siksi onkin hyvin arveluttavaa kirjoittaa hänestä fiktiivinen elämäkerta. Tätä kirjaa ei missään tapauksessa saa miettiä totena, se ei varmaankaan anna oikeaa kuvaa kirjailijasta. Poen elämän loppupuoli on mustaakin mustempi. Kun Sissy kuolee, ei Poe enää halua elää. Kirjan mukaan hän turvautuu yhä uudelleen juopotteluun ja lopulta siihen myös sortuu. Griswold kirjoittaa panettelevan negrologin ja sepitteellisen elämäkerran tuhotakseen Poen maineen, tässä kuitenkaan onnistumatta. Tästä tulee eittämättä mieleen toinen samalla tavalla kuvattu parivaljakko: Mozart ja Salieri. Tunnetussa Peter Safferin näytelmässä Amadeus käydään kamppailua keskinkertaisuuden ympärillä. Tässä kirjassa on samaa henkeä.

Onko kirja sitten hyvä? On ja ei. Hyvää siinä on kuvaus ja juonen asteettainen eteneminen kohti kauhua ja pelkoa, kohti loppua. Huonoa siinä on paikallaan polkeminen ja teennäinen salaperäisyys. Ehkä tarina olisi pysynyt parempana, jos keskiössä ei olisikaan olleet tunnetut henkilöt vaan aivan keksityt. Toisaalta nyt se ruokkii ihmisen pakonomaista tirkistelynhalua toisen elämään (vert. Kivi, Kärpästen kesyttäjä. Tästähän tämän hetken kirjallisuus ammentaa voimansa niin meillä kuin muuallakin.

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot (Jeg skal vise dere frykten). Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi. Keltainen kirjasto. 385 s.

Ensi lumi

Julkaistu , kirjoittanut
1


Kasvit

’Viime yönä satoi Hämeessä ensilumen. Maa peittyi ohueen verhomaiseen vaippaan. Päivän mittaan se suli pois, mutta lumen muisto jäi ilmaan väreilemään. Talvi henkäisi huurunsa. Kuvan syksyiset mustikanvarvut parin viikon takaa omistan äidilleni. Saatoin hänet tänään yhdessä suvun ja ystävien kanssa viimeiselle matkalle. Mustikka on kuva hänelle ja hänestä, uutterasta ja tunnollisesta ihmisestä. Elo tämän jälkeen on uusi, erilainen, odottava. Lohdun luo kaikki se, mitä voi löytää ja mistä voi riemuita. Usko tulevaan, luottamus nykyisyyteen ja muistot menneestä, ne antavat elämälle uuden mahdollisuuden.’

Onnea!

Julkaistu , kirjoittanut
1


poronjäkälä

’Onnentoivotukset työryhmälle palleroporonjäkäläkimpulla! Nyt valinta meni oikeaan paikkaan Tieto-Finlandia-kisassa.

Kun Suomen jäkäläopas (toim. Soili Stenroos, Teuvo Ahti, Katileena Lohtander, Leena Myllys) keväällä ilmestyi, oli se merkkitapaus maamme jäkälätutkimuksessa. Edellinen makrojäkälät kattavasti kuvaava kirja ilmestyi 1960-luvulla, kun entinen opettajani Rainar Hakulinen julkaisi Jäkäläkasvionsa. Se on nykyään jo auttamattomasti vanhentunut, vaikka monesti sitä edelleen selään ja sen määrityskaavoja käytän apunani. Tämä uusikaan opus ei poista sitä tosiasiaa, että jäkälät eivät aina ole niin helppoja määrittää lajilleen, ei edes tämän kirjan avulla. Nyt kun olen sitä kesäkauden käyttänyt, olen monesti huomannut, että asiasta täytyisi tietää enemmän, jotta päätyisi edes kohtuudella oikeaan lajiin. Se taito kehittyy vain yrityksen kautta ja erehdyksiä tulee kokeneemmillekin. Itse olen nauttinut kirjasta valtavasti ja tuntuu, että koko ajan sieltä löytää uutta ja mielenkiintoista. Olen kuullut, että tekijöiltä on tulossa rupijäkäliä selventävä kirja tulevaisuudessa. Se on varmaan paljon suurempi haaste kuin tämä kirja, sillä ensinnäkin lajeja on kolminkertainen määrä ja monet hyvin pieniä, vain mikroskoopilla selvitettävissä tai kemikaaleilla. Varmaankin siinä on tehtävä aika selvä karsinta lajimäärässä tai järkäle kasvaa kohtuuttoman suureksi. Tätäkään teosta ei repussaan metsään kanssa. Helpompi on kantaa jäkälät kotiin ja tutkia ne kaikessa rauhassa työpöydän ääressä.

Palkittu kirja auttaa toivon mukaan uusia harrastajia alkuun ja jäkäläharrastus saadaan taas nousuun. Ainakin minä innostuin uudelleen vuosien jälkeen keräämään ja kuvaamaan näkemiäni lajeja. Ehkä jossain vaiheessa saan Luopioisten kasvisto-sivuille myös jäkäläsivut. Olen niitä pikkuhiljaa työstänyt, mutta paljon on vielä kesken, enkä lupaa mitään ainakaan tämän vuoden puolella ja ensi vuodesta kukaan ei tiedä mitään.

Punastuvaisia

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

viherlevä

’Nykyään, kun metsät ovat täynnä autoteitä ja hiekkakuopat rehottavat hoitamattomina, törmää tämän tästä kuvan kaltaisiin kiviin. Ovatko ne lisääntyneet vai kiinnittyykö niihin vain huomio? Onhan se aika värikäs näky näin syksyllä, tuollainen kivikko. Jotenkin tuntuu, ettei niitä ennen ollut.’

Tämä ilmiö on havaittavissa sellaisilla paikoilla, missä maata on käsitelty ja kiviä käännelty eli hiekkakuopissa, metsäteiden varsilla, pientareilla ja joutomailla. Varsinkin kuivilla kankailla näitä tapaa yhtenään. Kyseessä on viherlevän (Trentepohlia iolithus) kasvusto. Levä tarttuu kiven pintaan tiukasti. Sitä ei saa siitä lähtemään edes hankaamalla puhumattakaan, että sade huuhtoisi sen mennessään. Levä kuuluu todellakin viherleviin, vaikka on punamullan punainen. Paahteisilla paikoilla se tuntuu olevan erityisen punainen. Levää tavataan juuri vähän aikaa sitten käännetyiltä kiviltä, joille ei vielä ole tarttunut mitään muuta. Aikoinaan sitten jäkälät, erityisesti erilaiset kivellä viihtyvät rupijäkälät, syrjäyttävät sen ja levä häviää, vai onko se juuri näiden jäkälien leväosakas. Joskushan niiden näkee kasvavan sekaisin kiven päällä, punaisen levän ja rupijäkälän. Levä on selvä pioneerilaji. Yleensä tällaiset lajit ovat myös kosmopoliitteja. Miten lienee tämän levän laita?

Miksi tämä levä on sitten runsastunut? Onko niin, että aikaisemmin siihen ei kiinntetty huomiota? Vai onko maiseman mylläys lisääntynyt niin paljon, että levälle paljastuu aina uusia kasvupaikkoja? Vai johtuuko se ilmansaasteista tai happamoitumisesta, tai ilmastonmuutoksesta? Mediassa emeritusprofessori Esteri Ohenoja mietti äskettäin samoja kysymyksiä, mutta vastauksia ei hänkään antanut. Tässäpä taas tutkijoille työsarkaa.

Kuva on otettu muutama päivä sitten Luopioisten Laipanmaalta Lintukankaalta, mutta samanlaisia värikiviä löytyy muualtakin, vaikka juuri tuolla niitä näyttää olevan erityisen runsaasti vanhan hiekkakuopan reunoilla.

Outoja otuksia

Julkaistu , kirjoittanut
6

lehmuspikari

’Kun eilen kiertelin lehtoa ja etsin jotain mielenkiintoista, löysin sitä myös roppakaupalla. Syksy on siitä mukavaa aikaa, etteä silloin valon vähäisyydestä huolimatta kohtaa monenlaisia muotoja, jotka kesän runsaudessa ja ylenpalttisuudessa jäävät huomaamatta. Nämäkin kaksi pientä mutta valloittavaa olisin kesällä ohittanut, mutta syksyllä, kun muuta on vähän, ne pomppaavat havaintomaailmaan. Mitä ne sitten lienevät, siitä minulla ei ole harmaintakaan aavistusta?’

outo2

Ensimmäisen kuvan töppöjälkainen veijari oli vajaan sentin korkuinen ja hyvin runsas puolilahonneen kaltevan lehtipuun rungolla kuoren päällä. Puu taisi olla haapa tai lehmus. Se oli sen verran jo lahonnut, ettei lajista ihan päässyt varmuuteen. Koko vaihteli muutamasta millistä senttiin, mutta missään valkoinen nuppi ei ollut auennut sienen lakiksi tai sammalen itiöpesäkkeeksi. Jotenkin se tuntuu sieneltä, mutta ainakaan minun kirjoistani ei tuollaista löytynyt. Kertokoon, ken tietää!

Toinen kuva on otettu ravinteiselta kalliolta, jossa nuo paperinohuet maljamaiset eliöt kasvoivat lähinnä kerrossammaleen kiinnittyneinä. Mieleeni tuli maljakas, mutta jotain outoa niissä kuitenkin oli: ei mitään sienimäistä rakennetta, ei kuitumaisia verkostoja eikä itiöitä. Oikein mikroskoopilla näitä ’paperihattuja’ katselin, mutten päässyt selvyyteen. Ohutta ja hentoa, kuultavaa, läpimitaltaan parista millistä senttiin. Taas olisi mukava tietää, mitä on löytänyt?

Tällä kerttaa siis kaksi arvoitusta. Otan vastaan arvauksia, tietoa tai luuloa. Minun tehtäväni on sitten miettiä, uskoako vai ei. Tällä hetkellä pidän molempia sieninä, kunnes toisin todistetaan.

Haisu kukkii

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kurjenpolvi

’Tuntuu, että tästä syksystä tulee kokoelma myöhäiskukkijoita ja niiden esittelyä, mutta mikäs siinä, kauniita kukkia. Tänään kiertelin lehtoa etsien herttaista lovisammalta (Lophozia obtusa), mutta en tainnut sitä löytää, löysinpä monta muuta mielenkiintoista juttua, joista ehkä näytteitä vielä myöhemmin. Mutta se mukavin kohtaaminen tapahtui kuvan kukan kanssa. Tuoreita ja vihreita lehtiä näkyi kyllä kaikkialla, mutta että kukkakin, se oli yllätys. Taitavat nämä kurjenpolvet olla aika karaistunutta porukkaa.’

Haisukurjenpolvi (Geranium robertianum) kasvaa maamme eteläpuoliskolla kivikkoisissa lehdoissa, lehtokallioilla ja puronvarsilla. Missään se ei ole kovin yleinen ja on aina mukava löytää sen uusi kasvupaikka. Minusta se ehkä kurjenpolvista eniten muistuttaa tunnettua sukulaistaan pelargoniaa, joka ainakin ennen vanhaan kukki jokaisella mökin ikkunalla, laulettiinhan siitä laulujakin.

Haisukurjenpolvi on yksivuotinen tai talven yli kaksivuotinen. Se kertoo sen sitkeydestä näin syksyllä. Kasvin on saatava tehtyä paljon siemeniä turvatakseen jatkuvuuden. Viimeiseen asti se kukkii ja sinkoaa siemeniään kivikkoon. Niinpä seuraavana kesänä heinäkuun lopulta kivikko kukkii pienillä violeteilla kukilla pakkasiin asti. Rannikolla aurinkoisilla paikoilla kasvi punastuu ja sen pienet tuppaat kallionraoissa saattavat olla kauttaaltaan kirkkaanpunaisia.

Nimensä kasvi on saanut hajusta, jota se erittää, varsinkin jos sattuu hieraisemaan sormiensa välissä sen lehteä. Haju on epämiellyttävä ja aikoinaan, kun vein porukoita metsiin pelottelinkin sen avulla, muka ihanilla ’odööreilla’. Moni nyrpisti nenäänsä. Samaa hajua on lehtopähkämössäkin. Meillä kasvilla ei ihme ja kumma ole kansanomaisia nimityksiä, vaikka esimerkiksi Lönnrot totesi kasvin olevan kissanpissan hajuinen. Hän osasi kertoa myös, että kasvia on käytetty karkoittamaan luteita rakennuksista ja sen keitinvedellä on parannettu haavoja. Jotkut ovat käyttäneet sitä myös liinavaatteiden välissä, mutta itse kyllä mieluummin käyttäisin siihen tarkoitukseen maarianheinää tai hajuheinää. Ehkä kurjenpolvella on torjuttu koita tällä tavalla.

Joka tapauksessa haisukurjenpolvi on mukava metsän koristus vielä näinkin myöhään syksyllä. Harmi, että se on harvinainen eikä sitä saa ihailla juuri Keski-Suomea kauempana.