’Joulunajan lukemiskokemus ei jättänyt kylmäksi, se lämmitti kuin kuuma toti, mutta jätti kohmeloisen olon sijasta närästyksen. Wahlström jatkaa linjaansa Finlandia-ehdokkuuden arvoisesti ja kansa ostaa. Missä me menemme?’
Jarmo Papinniemi, Parnasson päätoimittaja, ennustaa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2010) että keksittyjen juttujen valtakausi kirjallisuudessa on ohi. Nyt kirjailijat kirjoittavat tekstiin sisälle itsensä tai kirjan synnyn. Enää ei pelkkä kuvitelma riitä, rinnalle halutaan kosketus tosielämään. Tämän olen minäkin huomannut (esim. Mäkelä: Kivi ja Mestari, Simon: Koneen ruhtinas), mutta myös paljon sitä miettinyt ja hieman empien odotan Donnerin subjektiivista dokumenttia Mannerheimistä.
Jos ajatellaan tätä kirjaa, niin onko oikein kirjoittaa juttuja jo kuolleesta henkilöstä, joka ei voi enää puolustautua, ja mustamaalata häntä ja hänen kunniaansa fiktiivisillä tarinoilla, jotka lähestyvät keltaisen lehdistön tyyliä? Tokihan tutkimus on esittänyt tällaisiakin olettamuksia Runebergin elämästä, mutta aikaisemmat elämäkerturit ovat ne hienotunteisesti sivuuttaneet ja luoneet Runebergille ehkä ansaitsemattoman laajan sädekehän päänsä ympärille. Kyllähän hän oli sen ajan kotityranni ja kiusaajakin, mutta nyt nämä olettamukset ryöpsäytetään 1800-luvun henkilöiden sanomina kirjan lehdille ja taataan sillä kirjan myynti iltapäivälehtien tapaan. Ja niinpä jokainen arvonsa tunteva kulttuurihenkilö haluaa tällaista lukea ja tästä tietää! Ei minua totta vie kiinnosta, oliko Runeberg äpärä tai kuinka monta flammaa hänellä yhtäaikaa oli, tai harjoittiko hän kaveripiirissä lapsena onaniaa. Minua kiinnostaa tietää, minkälaisissa runoja hän kirjoitti, ketkä olivat niissä esikuvina ja miten hän ne kirjoitti. Jos ihminen nousee kansallisrunoilijaksi, niin ei hän sinne nouse pelkän Maamme-laulun perusteella.
Kärpäsenkesyttäjä on fiktiivinen elämäkertakuvaus kansallisrunoilijamme Runebergin elämästä. Liikkelle lähdetään hänen vanhuudestaan, kun hän tarkkailee ympäristöään katupeilin avulla pyörätuolista, johon halvaus on hänet sitonut. Kirja etenee vanhuudesta lapsuuteen, niin että lopussa ollaan pietarsaarelaisen kapteeni Runebergin asunossa, jossa köyhyys ja puute vallitsevat. Kirjassa puheenvuoron saavat kansallisrunoilijan lisäksi myös Fredrika-rouva, Cygnaeus, Stenbäck, Nervander, kirjailijan sukulaiset ja tuttavat, flammat ja palvelijat. Lisäksi kertojina toimivat monet hänen pyytämänsä ja rääkkäämänsä eläimet. Näistä pienistä fiktiivisistä katkelmista muodostuu kirjailijan elämäkerta, joka ei kaikin osin ole kaunista luettavaa. Runeberg paljastuu kertojien kautta despootiksi, ilkimykseksi, sadistiseksi eläinten rääkkääjäksi, luonnehäiriöiseksi alistajaksi. Hänen elämänsä ja tuotantonsa kuvataan vain pääpiirteissään ikään kuin se olisi jo lukijalle tuttu ja aivan kuin nämä pienet katkelmat vain värittäisivät jo tunnettua tarinaa. Tarinat antavat täten uuden vivahteen hänen runoilleen, flammoille sepitetyille rakkausruonoille, Maamme-laululle, Vänrikki Stoolin tarinoille, jotka olivat osaltaan luomassa Suomen kansallistunnetta. Runeberg perustaa ystävineen Lauantaiseuran ja tuhoaa sen, perustaa Suomen Kirjallisuuden Seuran, vaikka itse kirjoittaakin ruotsiksi. Elämäkerta huipentuu lapsuuteen, jossa häneltä riisutaan jopa isä ja hänet alistetaan äpäräksi synnistä syntyneeksi.
Toki kirjassa on hyvääkin, valtaosin. Esimerkiksi 1800-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus Venäjän-vallan alla on avartava, samoin sen ajan julkisuuden henkilöiden toimet. Myös kuvaus suomalaisuudesta, kansasta ja sen toimista, joita Runeberg tarkkailee, antavat taustaa hänen teoksilleen. Wahlströmin kirja on hyvin kirjoitettu, ilmeikäs ja eläytyvä, hyvin käännetty, niin kuin Runebergin runotkin. Kuitenkin sitä on vaikea lukea, kun ei aina tiedä kertojaa, ei aikaa, ei taustoja tai saa arvata ne todellisten henkilöiden fiktiivisistä vuoropuheluista. Papinniemen kanssa olen samaa mieltä, että täysin keksitty aikuisten satukirjallisuus on aikansa elänyt, sillä nyt netin aikakaudella voidaan hyvin helposti etsiä historian tai teoksen aihealueen yksityiskohdat paikoilleen, mutta en näe kirjallisuuden tulevaisuutta myöskään tämän kirjan kaltaisena. Tietenkin saatan olla vain se vähäinen promille, joka ajattelee tällä tavalla.
Toinen tänä syksynä ilmestynyt vastaava teos on Hannu Mäkelän Kivi (arvio aikaisemmin myös tässä blogissa), mutta se eroaa tästä kirjasta siinä, että Mäkelä kertoo tarinan vain yhdestä näkökulmasta, Aleksis Kiven pään sisällä olevasta hulluuden houreesta ja on siksi kirja helpommin luettavissa ja ymmärrettävissä, vaikka raskas luettava onkin.
Kärpäsenkesyttäjä kannattaa kuitenkin lukea jo senkin vuoksi, että voi ottaa kantaa siihen, missä tällä hetkellä kirjallisuudessa mennään.
Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä (2010). Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula. Schildts. 315 s.
