Aihearkisto: Putkilokasvit

15: tupasvilla

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

Rytisuo

’Kuva on kovin kesäinen. Miksi siis viikon kasviksi huhtikuussa on valittu tällainen laji? Sen ymmärtää vasta, kun ajattelee, että yläkuvassa näkyvät ”kukat” ovatkin todellisuudessa hedelmystöjä ja varsinaiset kukat löytyvät tämän postauksen alaosassa olevasta kuvasta. Näitä kukintoja löytyy juuri nyt, kun menee kävelemään suolle, mikä on muutenkin suositeltavaa. Nyt kun suo on vielä jäässä, on siellä helppo kulkea ja ihailla suon keväistä kauneutta.’

Tupasvillalla (Eriophorum vaginatum) on tämän nimen lisäksi myös nimet suovilla ja yksitähkävilla. Kasvi viihtyy koko maassa karuilla soilla, lähinnä rämeillä. Todellakin jo huhtikuussa se työntää kukkavartensa esiin usein vielä routaisesta turpeesta lumen keskeltä. Sarakasveihin kuuluva tupasvilla on tuulipölytteinen, eihän suolla vielä tähän aikaan pörriäisiä liikkuisikaan. Sen siemenet kehittyvät kesään mennessä villaisen hedelmystön kätköissä ja tuuli toimii myös niiden levittäjänä sitten, kun ne ovat kypsyneet.

Tupasvillan erottaa helposti muista villoista. Etelä-Suomessa toinen yleinen villa on luhtavilla (Eriophorum angustifolium), jolla on aina verson latvassa useampia villatupsuja. Lapin villoista tupasvillan erottaa mätästävästä kasvutavasta ja puhtaanvalkeasta villatupsusta.

tupasvilla3

Villoja on aikoinaan käytetty tyynyntäytteenä, samoin kuin rehuna muun suokasvillisuuden joukossa. Vieläkin luonnontilaisina säilyneiltä soilta saattaa löytää lahoavia heinälatoja, joihin suoheinää säilöttiin eläimille rehuksi.

Nykyään tupasvillaa käytetään jonkin verran tekstiiliteollisuudessa. Tällöin otetaan talteen ei suinkaan villamaisia höytyjä vaan lehtituppia. Sadasta kilosta kasvuturpeesta seulottua ylijäämäjätettä saadaa noin kymmenen kiloa tupasvillakuitua. Tätä sitten sekoitetaan sidoskuituun (pellava, villa, silkki) 50/50 suhteessa. Saatua tuotetta voidaan sitten käyttää eristeinä, suodattimina, täytteinä, neuleina, huopana, hoitoalustoina, työvaatteina, pohjallisina yms. Tupasvillakuitu on antibakteerista ja sen on todettu sitovan hajuja ja likaa. Lisäksi turvekylvyissä kuidulla on todettu olevan vaikutuksia ihoallergioihin ja reumaan.

Tämänkin viikon kasvi on siis hyödyllinen. Sen käyttö unohtui keinokuitujen yleistyessä toisen maailmansodan jälkeen. Nykykäyttö on vähäistä varmaankin tuotteen erikoisuuden ja kalleuden vuoksi. Joka tapauksessa nyt kannattaa mennä suolle seuraamaan tupasvillan kasvua, se ainakin on ilmaista ja lisäksi saa raitista ilmaa ja unohtumattomia kokemuksia.

14: leskenlehti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

leskenlehti

’Pari viikkoa sitten näin ensimmäiset kevään kukat Satakunnassa. Viime viikolla niitä oli jo Keski-Suomessakin. Tarkoitan leskenlehtiä. Sehän on kevään airut ja niitä aina etsitään ensimmäisinä. Niitä lapset kantavat sisään innoissaan ja niistä lasketaan kevään alkavan. Tällä hetkellä ulkona höytyilee lunta, kylmä viima käy ohuen kevättakin läpi ja muuttolinnut katselevat takaisin etelän suuntaan. Kevät ottaa takapakkia, mutta onhan se edelleen monta viikkoa etuajassa. Kuitenkin, tämä ensimmäinen kukkakasvi olkoon tämän viikon kasvi.’

Leskenlehti (Tussilago farfara) on loppujen lopuksi harvinainen luonnonkasvi Suomessa. Sen alkuperäiset kasvupaikat ovat käyneet vähiin eikä sitä aivan eteläisessä osassa maata ole alkuperäisenä nähtykään pitkiin aikoihin. Pohjoisempaa löytyvät sen luonnonkasvupaikat: rehevät kosteat lehdot ja lähteiköt. Olen kartoitusalueeltani löytänyt parilta paikalta kasvustoja, joita olen yrittänyt ajatuksissani pitää alkuperäisinä, mutta en ole  asiasta ollenkaan varma. Kasvi on kuitenkin hyvin yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sen löytää tulokkaana rakennetusta ympäristöstä lähes kaikkialta: pelloilta, pientareilta, ojista, rannoilta, joutomailta. Sieltähän sen kukkia etsitäänkin aina keväällä. Voimakkaan juurakkonsa avulla se levittäytyy laajoiksi kasvustoiksi kaikille sopiville paikoille ja on lopulta paha rikkakasvi puutarhoissa ja viljelyksillä.

Kun näin keväällä ihailemme leskenlehden kukkia, saamme kesällä ihailla sen komeita lehtiä. Lehdet ilmestyvät vasta, kun kukka jo on kuihtunut. Lopulta jopa 20 cm leveä lehti on joskus vaikea yhdistää keltaiseen keväällä kukkivaan kukkaan. Lehdet ovat kuitenkin nuorena erinomaista salaattiainesta käytettynä pinaatin tapaan. Entisajan taitavat emännät käärivät leskenlehden sisään kääryleitä kaalin tapaan ja isännät täydensivät sillä kuivattuna niukkoja kessutarpeitaan. Koko kasvi on ollut rohdos parhaasta päästä. Rintateetä juotiin yskään ja köhään, lehtihauteita käytettiin kääreiksi tulehduksiin ja turvotuksiin.

Luonto-Liitto on jo liki 50 vuotta kerännyt kevätseurantatilastoja helpoista kevään lajeista. Leskenlehti on yksi näistä. Viimeisimmässä Luontolehdessä on tästä asiasta artikkeli ja ohjeet kevätseurannan tekemiseen. Kannattaa katsoa, jos vaikka aloittaisi tämänkaltaisen kevätseurannan. Siitä on hyötyä ja huvia niin itselle kuin muillekin. Suosittelen.

12: mustikka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

mustikka1’Nyt tietenkin voisi ajatella, etteikö mustikka voisi mieluummin olla viikon kasvina keskikesällä. Mutta ajattelin, että silloin on niin paljon muitakin mahdollisuuksia. Loppujen lopuksi mustikka on tällä hetkellä hyvin eksoottisen näköinen kasvi metsissämme. Tänä lumettomana talvena sitä on näkynyt kaiken aikaa ja jossain vaiheessa hiihtokin tuntui kuin mustikanvarvuilla tanssimiselta. Nyt kun lievä takatalvi toi vähäisen lumikerroksen taas metsiin, olen ihaillut mustikanvarpujen graafista kauneutta. Kesäisemmät kuvat siitä voi käydä katsomassa kasvistosivuilta.’

Mustikka (Vaccinium myrtillus) kuuluu kanervakasvien heimoon. Monimuotoisuutta siellä riittää, kun ajattelee, että samaan heimoon kuuluvat niin etelän puukanervat kuin pohjoisten soiden karpalotkin. Heimossa on myös paljon hyödyllisiä kasveja, etenkin mustikan sukulaisissa. Metsiemme tärkeimmät marjat mustikka, juolukka, puolukka ja karpalot kuuluvat tähän sukuun. mustikka2Paljon niitä kerätään, mutta edelleen syksyisin muistutetaan meitä siitä, kuinka paljon marjoja jää metsään mätänemään eli lintujen ravinnoksi. Marjankerääjien sukupolvi on ikääntynyt vai pitäisikö sanoa itääntynyt, kun poimijat tuotetaan nykyään Kauko-Idästä.

Tänäkin talvena on lehdissä olut runsaasti tietoa mustikan terveydellisistä vaikutuksista. Vanhastaanhan nämä on jo tiedetty, mutta välillä oli vaihe, jolloin ei näitä ominaisuuksia haluttu ymmärtää. Mustikkasopan voimalla hiihdettiin ja hoidettiin vatsavaivoja, lehtiä kiehautettiin teeksi ja käytettiin rohtona, joka sisälsi luonnoninsuliinia. Teetä ei kuitenkaan saisi nauttia liikaa, koska lehtien parkkiaineet myös rasittavat munuaisia eivätkä vain paranna. Nykyään mustikan terveellisyys siis taas tunnustetaan ja sen sisältämien vitamiinien (A, B, C) ja muiden ainesosien on todettu ihan oikeasti vaikuttavan moniin terveydellisiin asioihin: hämäränäköön, syöpiin, muistiin, jopa Altzheimerin tautiin, verenkiertoon ja kolesteroliin, tulehduksiin ja sokeritautiin. Monipuolinen marja kaikella tapaa, jota kannattaisi hyödyntää enemmänkin.

Tällä hetkellä mustikan särmikkäät varret ovat levossa, mutta kunhan lämpötila pysyvästi nousee nollan yläpuolelle, alkavat varret tuottaa ravintoa ja silmut turvota. Mustikka pudottaa lehtensä syksyllä ja kasvattaa keväällä kasvin kukkimisaikaan uudet hennonvihreät lehdet. Silloin kasvi onkin aivan eri näköinen kuin nyt. Onneksi mustikka on yksi yleisimmistä kasveistamme, joten sen tuntemisessa ei pitäisi olla mitään vaikeutta, kunhan katselee vain ympärilleen metsässä kulkiessaan.

11: järviruoko eli ryti

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruoko1

’Kevään ensimmäinen kuukausi on yleensä täällä Keski-Suomessa parasta hiihtoaikaa: hanget hohtavat lisääntyvää valoa, auringon lämpö kuumottaa kasvoja ja leuto kevättuuli vilvottaa hiestynyttä ihoa. Utopiaako – ei ennen – ehkä nykyään? Yläkuva on otettu reilu viikko sitten helmikuun lopulla Jyväsjärveltä. Retkiluistelijat viilettivät kirkasta jäänpintaa, lumet hupenivät olemattomien suksilatujen alta. Niinpä tämän viikon kasvi löytyikin rannalta. Ryti on yleinen, runsas ja näyttävä heinä, todellinen rantojen talventörröttäjä.’

Järviruoko eli ryti (Phragmites australis) esiintyy edelleen kansan suussa kaislana, vaikka tällöin kyseessä on aivan eri kasvi eli järvikaisla (Schoenoplectus lacustris), joka kuuluu sarakasveihin. Järviruoko on suurimpia heiniämme. Sen monivuotinen juurakko saattaa työntää vartta liki kolme metriä vuodessa. Maanpääliset versot kuihtuvat syksyllä ja uudet kasvavat vauhdilla kevään ja alkukesän aikana. Kasvi kukkii loppukesästä, jolloin sen tiheässä röyhymäisessä kukinnossa saattaa olla satoja siemeniä. Kasvin lehdet ovat kovat, leveät ja litteät.

Ruokoa tavataan koko maassa ja se on paikoin hyvin yleinen kasvi. Niinpä sitä on kautta aikojen käytetty myös hyödyksi. Vaikka sen varsi ja lehdetkin ovat kovat, on sitä syötetty karjalle muunlaisen heinän joukossa. Kesäaikaan karja söi mielellään rantojen kasveja, juuri järviruokoa, saroja ja kortteita. Etelämpänä järviruokoa on käytetty ja käytetään osin edelleenkin talojen kateaineena. Kaislakatto on yleinen esim. Saarenmaalla Virossa. Röyhykukintoja on osattu hyödyntää patjantäytteenä ja tyynyissä, varsista on punottu mattoja. Kadon sattuessa on maasta kaivettu ruo’on juurakoita ja niistä on jauhettu jauhoa, kevään ensiverost on keitetty parsan tapaan ravinnoksi. Tutkimusten mukaan järviruo’on ravintoarvot ovat paremmat kuin monen muun heinän ja siksi sitä onkin niitetty kesäisin karjanrehuksi. Nykyään tuskaillaan, kun järvenlahdet kasvavat umpeen, niitä ruopataan, niitetään ja kunnostetaan. Ennen sen työn teki karja ja mielellään.

Joskus järviruo’on löytää suolta, pellolta tai peräti metsästä. Tällöin se kertoo, että sillä paikalla on saattanut ennen olla järvi tai lampi ja heinä on jäänyt jäänteeksi paikalle kasvamaan. Ruoko ilmentää myös ravinteisuutta, sillä huonolla paikalla se ei kasva. Niinpä, jos suolta löytää järviruokoa, on syytä katsella ympärilleen. Suo ei ole enää pelkkää karua varvikkoa vaan sieltä voi löytää muitakin mesotrofiaa ilmentäviä kasveja. Silmät siis auki tämänkin viikon kasvin kohdalla, varsinkin kun se on helppo huomata ja tuntea.

ruoko2

10: leveäosmankäämi

Julkaistu , kirjoittanut
2

pamppu1’Maaliskuun ensimmäisen viikon kasvilaji on monille tuttu rantojen ja ojien laajoista kasvustoista. Näin keväällä sen viime kesän kukkapatukat repeilevät ja työntävät ilmoille satoja tuhansia lenninhaivenellisia siemeniä. Viime kesän kasvusto on kuivunut jo syksyllä, mutta juurakossa odottavat uudet silmut nousuaan heti kun kylmyys hellittää ja vesi sulaa sen juurien ympäriltä.’

Viikon kasvi on osmankäämi (Typha latifolia). Kuten tieteellinen nimi kertoo, ovat sen lehdet leveät ja oikea nimi onkin siksi leveäosmankäämi erotuksena sen harvinaisesta rinnakkaislajista kapeaosmankäämistä (Typha angustifolia). Molemmat kasvavat samanlaisilla paikoilla vesien äärellä. Leveälehtinen on vähemmän erikoistunut, joten sitä tapaa myös ojista ja mutahaudoista, joskus jopa kuivalta maalta ojanteista ja joutomailta.

Osmankäämiä on yritetty hyödyntää moneen otteeseen. Pisimmälle taisivat päästä saksalaiset, jotka vielä viime sodan aikaan valmistivat kasvin juurakoista ns. Typha-jauhoa puuron ja leivän tekoa varten, eikä se ollut edes pahanmakuista. On kerrottu, että tuotanto hehtaaria kohti oli kymmenen kertaa suurempi kuin esim. perunan. Kasvia on käytetty muullakin tavalla: kukinnoista tehtiin patjantäytettä ja eristyslevyä, siemenistä öljyä, lehdistä kateaineita, varresta ruokoa huonekaluihin jne. Siis varsin käyttökelpoinen kasvi. Miksihän sitä ei enää hyödynnetä, kun meilläkin sille sopivia kosteikkoja tuntuu aina vain tulevan lisää vesien rehevöityessä? Onkohan kukaan ajatellut käyttää sitä energiakasvina? Parempi se saattaisi olla kuin ruokohelpi.

Tämän viikon laji on ainakin helppo tuntea. Kun sen kerran on nähnyt ja nimennyt, ei enää erehdy. Tosin ystäväni lähettämä kuva kertoi, että Aamulehti julkaisi viime viikolla kuvan osmankäämin röyhyävästä pampusta päivän kuvana ja väitti sitä kääväksi puun kyljessä. Sattuuhan sitä. En kuitenkaan olisi uskonut, että kasvitietämys toimituksessa on mennyt noin alas peruskoulun myötä. Ennen kansa- ja oppikoulussa opeteltiin lajeja, sitten peruskoulun tultua siirryttiin suoraan latvaan ja käytiin läpi ekologiaa, vaikeita käsitteitä ja tutkimuksia unohtaen, että ne pohjaavat vankkaan lajituntemukseen. Olisiko jo vihdoin aika palata takaisin, ettei tarvitse kirjasta katsoa, että kuusella on lyhyet neulaset ja männyllä pitkät?

9: pihlaja-angervo

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

angervo1

’Jatkan tällä viikolla koristekarkulaisilla. Ne ovat nyt talven vähälumisuuden vuoksi hyvin näkyvissä. Lisäksi ne ovat mielenkiintoisia, koska niiden nykylevinneisyys ei ole tarkasti tiedossa. Monesti niistä sanotaan vain, että ne ovat karkulaisia, mutta kuinka laajalle ja missä määrin ne ovat levinneet, onkin jo toinen juttu. Yksi tällainen kasvi on viikon ykdeksän  valinta, pihlaja-angervo.’

Pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia) on alunperin tullut maahamme koristekasvina ja vanhastaan se on viihtynyt mökkien ja talojen seinustoilla Etelä- ja Keski-Suomessa aina napapiirille saakka. Näiltä paikoilta se sitten vuosien saatossa on levinnyt ympäristöönsä melko laajallekin ja kauas varsinaiselta istutuspaikaltaan. Sitä siirrettiin aikoinaan kylillä puutarhasta toiseen ja edelleen se saattaa ilmoittaa vanhan asuinpaikan metsässä. Niinpä sitä pidetään laajalti vakiintuneena tulokaskasvina maassamme. angervo2Nykyään sitä levittävät myös puutarharoskat, joita kaikista varoituksista huolimatta edelleenkin kuskataan asutuksen lähimetsiin.

Pihlaja-angervon tuntee helposti kauniista kermanvärisistä kukistaan, jotka muistuttavat mesiangervon kukintoja. Lehdet kuitenkin ovat nimensä mukaisesti pihlajan lehtien kaltaisia. Kukkimattomanakin sen tunnistaa lehdistään. Näin talvella lehdet ovat varisseet ja vain rangat törröttävät pystyssä. Kuivunut kukinto on kuitenkin tällöin hyvä tuntomerkki. Se säilyy pystyssä läpi talven ja peittyy kasvuston sekaan seuraavana keväänä, kun pensas alkaa työntää kiireellä uutta kasvua. Usein  kesälläkin näkee vielä vanhoja kukkavarsia uusien lomassa.

Etelä-Suomessa pihlaja-angervo saattaa suotuisissa olosuhteissa  muodostaa avoimille paikoille läpipääsemättömiä tiheiköitä. Varsinkin sähkölinjojen aluset ja vanhat hikevät niityt ovat sen suosiossa. Tällöin se voimakkaalla kasvullaan tukahduttaa pienemmät kasvit ja toimii tyypillisen vieraslajin mukaan vahingollisena alkuperäislajeille. Angervoryteikköjen hävittäminen on vaikeaa, koska se kasvattaa pienestäkin juurakonpalasta aina uuden verson. Myös katkotut versot juurtuvat helposti uudelleen. angervo3Kasvi lisääntyy meillä suurimmaksi osaksi kasvullisesti eli maarönsyjen ja juurtuvien oksien avulla.

Retkeilykasvion (4. painos, 1998) levinneisyyskartat ovat monien pihlaja-angervon kaltaisten kasvien osalta vanhentuneet ja siksi olisikin mielenkiintoista kartoittaa tällaisten lajien nykylevinneisyys. Nyt vallitseva vähäluminen talvi on hyvä hetki paneutua tämänkin kasvin kasvupaikkojen tarkkailuun. Kun kesällä kaikki on vihreää ja lehtimassaa on valtavasti, saattaa näinkin suuri ja voimakas kasvi jäädä huomaamatta. Talvella törröttäessään pensaikossa sen kyllä huomaa ja kasvuston laajuuden voi todeta pelkkien kukintohuiskiloidenkin avulla.

Talvikasveja

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

talvisää

’Viime päivät on pakkanen nipistellyt luontoa ja poskipäitäni oikein urakalla. Täällä etelässä ollaan sentään vielä inhimillisissä lukemissa, mutta pohjoisviiman kanssa sekin pakkanen tuntuu. Käy oikeastaan sääliksi metsän eläimiä, sillä kun lunta ei ole, joutuvat ne koville suojaa etsiessään. Saattaa moni menehtyä näillä ilmoilla.

Kasvimaailma selvinnee paremmin. Pitkä pimeä syysaika antoi niille riittävästi aikaa sopeutua talveen ja nyt ne vain köllöttelevät. Hyvin on asiat järjestetty. Kuvassa olevat puut peittyivät eilen paksun kuuran alle ja keskipäivän valossa maisema näytti kauniilta pasetellisävyissään. Havupuut odottavat lämpöasteita, että voivat alkaa ravinnontuotannon neulasissaan. Lehtipuiden oksilla silmut ovat valmiina kasvattamaan lehdet samaan työhön. Ilmastonmuutosta voitaisiin torjua tehokkaammin, jos vain olisi rajusti enemmän vihreitä kasveja imemässä hiilidioksidia ilmasta pois. Kun katselee ympärilleen, ei voi kuin tulla surulliseksi. Lehdissä ja tutkimuksissa toitotetaan, että puita on enemmän kuin koskaan. Liikkuessaan tuolla ulkona niitä ei vain tahdo huomata, kun ovat vielä niin pieniä hakkuuaukkojensa keskellä.

Alakuvaan sain läheisen lammen rannalta jouhisaran. Sen kuuraiset varret kaartuvat kauniisti rantamättäillä. Kuvatessani jäin miettimään, miten käy sarakasvien lehtien ja varsien talvella? Kasvattaako kasvi aina uudet lehdet, uudet varret ja vanhat maatuvat? Näin taitaa olla. Siis nuo nyt niin kauniit kuuralehdet ovatkin kuollutta kasvimateriaa ja painuvat lumen alla maata vasten, jotta uusista silmuista pääsevät uudet versot työntymään tilalle. Näinhän ruoho- ja heinäkasveilla valtaosalla tapahtuu. Puut, pensaat ja varvut säilyvät talven yli sellaisenaan ja jatkavat keväällä kasvua. Samalla tavalla käy sammalille. En jaksa olla ihmettelemättä, kuinka ne ovat sitkeitä. Siinä meille ihmisillekin esikuvaa.’

jouhisara

Jaloa puuta pilvin pimein

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tammi1

’Ulkona on pimeää ja kaikki näyttää samanlaiselta. Siksipä onkin aika käydä läpi kesän saalista. Ensinnä mieleen tulivat metsävaahtera (Acer platanoides) ja metsätammi (Quercus robur). Nuo kaksi jaloa lehtipuuta ovat askarruttaneet mieltäni jo pitkään. Molemmat ovat viime vuosien aikana yleistyneet räjähdysmäisesti täällä Hämeen sydämessä asutuksen läheisyydessä. Normaalisti nämä puut mielletään eteläisiksi parhaiden lehtojen ja rannikon lehtevien niittyjen asukkaiksi eikä suinkaan synkkien havumetsien lajeiksi. Näin on kuitenkin käynyt. 

Kun aikoinaan 70-luvulla aloitin systemaattisen kasvien tarkkailun, löysin lähimetsästä pienen vaahteran taimen, kaivoin sen ylös ja istutin keskelle pihaa. Eihän se siinä menestynyt, kuoli pois raukka. Meni vuosikymmen ennen kuin löytyi seuraava taimi. 1990-luvulla niitä sitten alkoi kasvaa lehdoissa, pensaikoissa, asutuksen liepeillä enemmänkin. Tänä kesänä laskin samalta paikalta, josta tuon pienen taimen löysin, yli viisikymmentä tainta pienistä puolen metrin vesoista yli viisimetrisiin. Saman olen huomannut muuallakin. Miksi näin? Taimethan ovat istutettujen pihapuiden siemenistä kasvaneet, mutta miksi niitä ei ollut aikaisemmin, sillä isot puut olivat pihoissa silloin niin kuin nytkin.

Toinen on sitten tammi. Ensimmäisen tammentaimen löysin Luopioisista vasta 2000-luvulla. Viime kesänä kartoitin kaksikymmentä ruutua ja tammi löytyi lähes jokaisesta eikä vain yksi, vaan useita. Laskin eräästä rinteestä yli kolmekymmentä tainta parin aarin alalta. Yleensä taimet ovat pieniä alle kaksikymmentäsenttisiä, mutta joukossa on hyvin usein kasvanut jo liki metrinenkin vänkkyräinen vesa. Luontolehden lokakuun numerossa (8/2013) kertoi Johanna Mehtola (Krääh, sanoo närhi, s. 16-17), kuinka närhet kuljettavat terhoja kymmenittäin lähimetsiin ja unohtavat ne sinne. Nämäkin taimet ovat niistä peräisin. Mutta näinhän on ollut ennenkin, eivät ne närhet tätä ole vasta nyt oppineet.

Miksi vaahtera ja tammi selviävät nyt taimiksi jopa puiksi, mutta ei viime vuosituhannella? Tiedetään, että pikkujyrsijät syövät taimia ja nyt niitä on muutaman vuoden ollut vähän. Voisiko se selittää invaasion? Epäilen, koska on näitä myyrävaihteluita ollut ennenkin. Juuri ilmestyneessä Luonnon Tutkija– lehdessä Helena Telkänranta kirjoittaa artikkelissa Jääkauden perintö Euroopan metsissä (LT 3/2013 s. 107-115), että tämä ilmiö on huomattu muuallakin jopa tieteellisissä tutkimuksissa (Kullman, L. 2008, ks. lehti). Lämpöä vaativat lehtipuut levisivät jääkauden jälkeen nopeasti pohjoiseen. Niinpä näitä puita kasvoi 8000 vuotta sitten satoja kilometrejä pohjoisempana kuin nykyään. Sitten ilmasto viileni ja puut kuolivat pohjoisilta alueilta. Tosin jäänteitä näistä on Suomessakin löydetty napapiiriä myöten. Niinpä tuntuu järkevältä soveltaa tätä tietoa nykypäivään ja ilmaston lämpenemiseen.

Joka tapauksessa, vaahterat ja tammet valtaavat metsiämme kiihtyvällä vauhdilla. Kertooko tämä ilmaston lämpenemisestä, vai mahtuuko tämäkin vielä normaalin vaihtelun piiriin? Sen varmaan tutkijat selvittävät jossain vaiheessa tarkemmin. – Muuten, kiersin pari viikkoa sitten Jyväskylässä metsää ja mikäs tulikaan vastaan, eikä vain yhtä vaan monta (kuva alla). Taitaapa olla niin, etteivät nämä jalot puut jää leviämään vain Etelä-Suomen metsiin, sillä Jyväskylää on perinteisesti pidetty osana Keski-Suomea. Katselkaapa tarkaan siellä Oulun korkeudella. Nyt tammet näkyvät selvästi, koska ne pudottavat lehtensä vasta keväällä.’

tammi2

Laskentaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

suo-ohdake’Nyttemmin jo tavaksi tullut luonnonkukkien syyslaskenta lokakuun viimeisenä päivänä ei oikeastaan tuottanut yllätyksiä. Saldo jäi hieman edellisistä vuosista ja se johtui kuun puolivälin kovista pakkasöistä. Pahimmillaan lämpötila laski täällä Hämeen sydämessäkin liki kymmeneen pakkasasteeseen maanpinnassa ja se palellutti kesäkukat tehokkaasti. Niinpä mesiangervo, harakankello, metsäkurjenpolvi ja virnat paleltuivat. Yllättävää oli, että peurankello sinnitteli kellarinkupeessa ohi pakkasten. Se sai varmaan lämpöä suojaisesta paikasta ja kiven varastoimasta lämmöstä. Ruusuruoho tuntuu olevan varsinainen mestari tänä vuonna. Ensimmäinen varsi kukki hiekkakasassa kesäkuun alussa ja vielä nytkin löytyi yksi toisin aika vaivainen kukka metsänlaidasta. Hanhikit olivat saaneet kukkaan vielä muutaman nupun kesällä niitetyistä ruusukkeista. Rikkaruohot, kuten pihatähtimö, nurmihärkki ja peltovillakko, tietenkin sinnittelivät oikein porukalla. Niidenhän tarkoitus on tuottaa mahdollisimman paljon siemeniä ja vallata maailma. Tosin aika outoa tämä on, sillä eihän yksikään siemen enää tänä syksynä kukasta valmistu, kun kaikki on kuuran peitossa ja kohta lumi peittää nekin alleen. Kova vain on yritys. Tässä tämän kerran lista:

tarhaorvokki, pelto-orvokki, lutukka, pihatähtimö, nurmihärkki, peltovillakko, heinätähtimö, huopakeltano, siankärsämö, pukinparta, peurankello, kylänurmikka, timotei, voikukka, syysmaitiainen, rentohaarikko, pihasaunio, saunakukka, puna-apila, ruusuruoho, hopeahanhikki, saksanhanhikki, pukinjuuri

eli 23 lajia, mikä on neljä vähemmän kuin viime vuonna. Tosin vuodesta 2011 jäätiin kauas, sillä silloin löytyi samaan aikaan vielä liki neljäkymmentä lajia. Seuraava laskenta on sitten marraskuun lopulla, jos jotain on vielä laskettavissa ja jos olen enää täällä laskemassa.

Kuvassa on suo-ohdakkeen ensimmäisen vuoden lehtiruusuke kuuran peitossa. Sitä ei vielä otettu laskentaan mukaan, koska se ei kuki. Kasvi on kaksivuotinen ja vasta ensi suvena tuosta ruusukkeesta nousee varsi kukkineen jopa kahden metrin korkeuteen.’

Syksyn viime lehti

Julkaistu , kirjoittanut
2

paatsama’Tunnetusti puiden lehdet putoavat eri aikaan. Syksyinen puhuri saattaa riisua puun kerralla paljaaksi, mutta jos näin ei käy, voi jokin lehti viivytellä hyvinkin sitkeästi puussa kiinni. Tällainen takertuja on usein paatsamanlehti. Metsässä näkee tähän aikaan  paljaita puita runsaasti ja sitten keskellä synkkää korpea sinnitteleekin kaunis kuultava vihertävänkeltainen lehti siippamaisen pensaan latvassa väristen ilmavirtausten mukana.

Paatsama on siisti ja hauska pensas. Se viihtyy ravinteisissa metsissä ja rannoilla. Sen kukat ovat mitättömän kokoiset eikä sitä juurikaan sen kukkiessa edes huomaa. Kesällä sen sileät lehdet kyllä kiinnittävät huomiota, mutta sekottuvat helposti tuomen, raidan tai jonkin muun pajun lehtiin.

Kun olen raivannut metsää, huomaan paatsaman yleensä liian myöhään. Haluaisin säästää tuon kauniin pensaan, mutta siinä se menee nurin muiden lehtipuiden kanssa ja vasta kannon keltaisesta väristä tunnistaa ystävänsä. Paatsama on nimittäin ennen ollut säästettävä hyötykasvi. Sen kuoresta ja marjoista on eritetty ulostuslääkettä ja lehdistä uutettu keltaista väriainetta. Onpa sen vartta hiillettykin ja saatu hienojakoista hiiltä ruudin valmistamiseen. Muistan joskus myös keränneeni sen varsia käyttöpuuksi, mutta keltainen väri puussa ei säily kuivana eikä puuaineskaan ole kovin vahvaa.

Paatsaman mustat marjat ovat lievästi myrkyllisiä niin kuin koko kasvikin, mutta metsän eläimille se kyllä kelpaa. Jostain syystä pensaaseen tulee yleensä kovin vähän marjoja kukintaan nähden. Siinä suhteessa se painii tuomen kanssa samassa sarjassa.

Nyt on metsässä viimeisten paatsamanlehtien aika. Bongataan ne!’