Aihearkisto: Putkilokasvit

Heinien kuvaaminen ja tunnistaminen

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

tesma

’Kasvun ihme on toteutunut taas etelähämäläisessä luonnossa ja tällä kertaa ennätysvauhtia. Raparperi puutarhassa pukkasi vartta kymmenen senttiä päivässä eikä luonnon heinät paljon jääneet siitä varjoon. Kuvan tesma (Milium effusum) päätyi röyhylle jo toukokuun puolella, mitä en entuudestaan muista usein tapahtuneen. Ongelmaksi alkoi muodostua heinän kuvaaminen.’

Luonnossa heinät ovat joskus hyvinkin vaikea tunnistaa lajilleen, varsinkin jos ei ole pitkäaikaista kokemusta. Ystäväni kopioi minulle aikoinaan monisteen Steriilien heinien määrityskaava ja olen sitä yrittänyt käyttää kukkimattomissa heinissä vaihtelevalla menestyksellä. Onneksi heinät aina jossakin vaiheessa tekevät kukinnon ja niin pääsee penkomaan oikein kunnolla mikroskoopin kanssa kaleita ja helpeitä, heteitä ja emejä. Monelle heinien määrittäminen on kauhistus. Minulle kauhistus on niiden valokuvaaminen.

Sivuillani on luvattoman paljon onnettomia kuvia yleisitäkin kasveista, eritoten heinistä. Miten kuvaat pellossa kasvava heinä niin, ettei siirrä sitä kasvupaikaltaan, ei poista sen ympärillä olevaa kasvimassaa liian häiritsevästi, eikä tuhoa sen luontaista kasvutapaa? Näitä ongelmia mietin jatkuvasti heiniä katsellessani. Ylitse muiden on suurten lehtoheinien ryhmä: lehtotesma, korpinurmikka, hajuheinä ja korpisorsimo. Kaikki neljä muistuttavat suuresti toisiaan, kasavat melko samanlaisilla paikoilla, toiset ovat yleisiä toiset uhanalaisia, hajuheinä jopa rauhoitettu. Jokaisella on omat tuntomerkkinsä, joiden avulla ne tunnistaa: tesman röyhy on pysty, nurmikan korsi alhaalta litteä, hajuheinä tuoksuu ja sorsimo jää sitten näiden merkkien sulkeuduttua jäljelle. Kuvissa nämä tuntomerkit on vaikea saada näkyviin, ainakin haju.

Yläkuvan tesman kuvasin pari päivää sitten puronvarsilehdossa. Asetin kameran jalustalle siten, että auringonvalo osui heiniin, mutta tausta jäi tummaksi. Jos on lehtotesman aikaisemmin tunnistanut, tunnistaa sen kuvastakin. Ehkä tässä pääsee lähemmäksi onnistunutta kasvikuvaa. Toinen kuva on otettu lähempää, jotta röyhyn erilliset tähkylätkin erottuisivat.

tesma1 Jos kuvaa suurentaa, saa paremmin selvän heinän kasvutavasta. Aina ei kuitenkaan saa tällaisia olosuhteita aikaan ja silloin kuvasta tulee pelkkää heinäpeltoa ja syystäkin katsoja kysyy, missä on kohde. Olen yrittänyt parantaa tätä ottamalla lähikuvia kukasta tai siitä kohdasta kasvia, josta sen helpoimmin tunnistaa, mutta huonosti nämä muistuvat mieleen heinäpellon pientareella ja huonosti tulee kaivettua esiin juuri se tuntomerkki, josta sen tuntee. Niinpä kasvin tunnistaakseen siitä on joko kerättävä näyte tai otettava pala mukaan määritystä varten. Kokonaan toinen asia onkin sitten filosofinen kysymys siitä, niin kuin nuoret sanoo, että ’Mitä välii?’ Ihminenhän ne nimet on antanut, joskus onnistuneesti joskus ei. Onko sillä sitten väliä, jos heinä on nurmirölli tai nurmilauha?

Olen luonteeltani järjestelijä ja siksi sillä on väliä. Hyvä kuva kertoo kasvin habituksen lisäksi sen ekolokeron ja nimi asettaa sen paikalleen. Kun punavarpunen laulaa (nyt ikkunan takana) tai leppälintu heiluttaa pyrstöään (huusin nurkalla) tai kun pientareella huojuu nurmipuntarpää ja pellossa jököttää timotei, on kuin näkisi ystäviään. Jossakin mielessä hyvä kuva palvelee samalla tavalla.

Kukkamattoa ja sammalharvinaisuutta

Julkaistu , kirjoittanut
1

kukkamatto’Kävin tässä päivänä muutamana etsiskelemässä vanhoilta koivunkannoilta marrassammalia ja törmäsin suopellon kukkaloistoon. Ensin vain etsin niitä kantoja ja vasta sitten havahduin huomaamaan, missä kuljen. Joskus tuntuu upealta kulkea valkovuokkometsässä, joskus voikukkaniityllä tai loppukesän horsmikossa, harvoin saa kahlata orvokeissa. Tarkemmin kun katsoin kasvin lehtiä, huomasin, ettei se ihan tavallista orvokkia ollutkaan. Lehtien alapinta oli karvainen suonia pitkin ja joillakin jopa suonien väleistäkin. Tämähän kertoi sen, että kukkaketo muodostui pääasiassa viitaorvokista. Kaipa siellä kantalajejakin oli välissä, niin että risteymä pääsi syntymään. Valkoiset kukat kuuluivat sitten ketunleivälle, joka täytti kaikki aukkopaikat. Tällaista kenttää alueella oli niin kauas kuin saattoi nähdä. 

Alkukesä luo tällaisia yllätyksiä. Loppukesästä tämäkin paikka on kuin mikä tahansa muu ryteikkö, jossa nokkoset, horsmat ja vattu valtaavat alaa. Hakkuuaukeat ja suopellot ovat vihonviimeisiä kulkureittejä loppukesästä. Näin kesän alussa niillä viihtyy ja saa oikein kunnolla nauttiakin kauneudesta.

Löytyihän ne kannotkin lopulta ja muutamalla kasvoi myös haisumarrassammalta (Tayloria tenuis). Se on NT-laji, enkä sitä kovin usein ole täältä Etelä-Hämeestä tavannut. Muutama vuosi sitten syntyneiltä koivunkannoilta sen saattaa löytää, jos on hyvä tuuri.’

marrassammal

Pioneerilajit

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

pioneerilajit’Pari vuotta sitten talvella ruopattiin rantaa. Ison kaivinkoneen 20 m pitkällä kauhanvarrella kurkotettiin järvenpohjaan ja kaavittiin kaikki mahdollinen muta ja liete ylös rannalle kuivumaan. Uimapaikka parani huomattavasti, mutta ranta jäi muhkuraiseksi. Nyt tuo läjitysalue työntää vauhdilla uutta kasvustoa. Mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea sieltä nousee.’

Pioneerilajiksi kutsutaan eliötä, joka ensimmäisten joukossa saapuu uudelle elinalueelle ja asettuu sinne elämään. Usein puhutaan silloin kasveista, jotka valloittavat uutta kasvualuetta esim. metsäpalon tai -hakkuun jälkeen. Pioneerilajeille on tyypillistä voimakas siementuotanto tai sitten suvuton lisääntyminen rönsyjen tai juurenkappaleiden avulla Olosuhteet ovat usein muuttuneet sen verran radikaalisti, että alueen entiset kasvit ovat liian hitaita valloittamaan asuinaluettaan uudelleen ja niin kilpailu luo tilaisuuden nopeille ja usein aggressiivisille pioneerilajeille. Myöhemmin voimasuhteet voivat muuttua päälaelleen, jos esimerkiksi valaistusolosuhteet muuttuvat ja alkuperäiset lajit valtaavat menettämänsä kasvualueen uudelleen haltuunsa.

Hakkuuaukean pioneerilajeja ovat vadelma, maitohorsma, metsälauha, koivu tai yleensä lehtipuun taimet. Uudelle metsäautotielle ilmestyvät ensimmäisenä sora-autojen mukana kulkeutuneet piha- ja piennarkasvit, kuten piharatamo, -tatar ja -saunio, kylänurmikka, jänönsara. Nämä viihtyvät tiellä, jos sitä huolletaan lanaamalla, mutta jos se jätetään ’herran haltuun’ voimakkaammat kasvit tuhoavat ne ja metsä valloittaa tien uudelleen. Hakkuille on viime vuosina ilmaantunut uudenlaisia pioneerikasveja. Tahmavillakko ja kalliovillakko sekä huhtakurjanpolvi olivat epätavallisia lajeja vielä 1900-luvulla, mutta nykyään löytyvät lähes jokaiselta vähänkin suuremmalta hakkuuaukolta Etelä-Hämeestä.

Rannan ruoppaus loi puhtaan kasvualustan uusille lajeille. Nyt parin vuoden jälkeen sen ovat vallanneet vedestä nousseiden järviruo’on ja -kortteen lisäksi koivuntaimet. Kuvan mutapaakkujen kyljessä kasvaa myös sammalia. Jo viime kesänä löysin sammalpioneerejä: ojanukkasammalta, törrökarvasammalta, nuotiosammalta ja nuokkuvarstasammalta. Tänä vuonna odotan vielä uusia. Päärynäsammal jo löytyi, samoin jokin karhunsammallaji, jonka itiöpesäkkeiden kypsymistä vielä odottelen lajinmääritystä varten. Nämäkin lajit tulevat väistymään aikaa myöten voimakkaampien lajien tieltä, mutta löytänevät sitä ennen jonkin uuden muokatun alueen kasvupaikakseen. Näin se luonto huolehtii jäsenistään.

Talvi tuli

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

ruusu (1)

’Nyt maassa on jo toistakymmentä senttiä lunta, mutta tämä kuva on otettu juuri edellisenä päivänä ennen lumen tuloa. Ruusu kukkii, tai oikeastaan se on vasta nupulla. Kuva on kännykällä otettu, joten sen laatu on huono ja sommittelukin päin mäntyä, mutta dokumenttina paikallaan. Kasvien kasvukausi jatkui tänäkin vuonna aivan talven kynnykselle saakka. Nyt täällä Keski-Suomessa, jonne taas talveksi olen siirtynyt, varvutkin alkavat peittyä lumen alle ja innokkaimmat jo suihkivat suksillaan ruusunlehtien päällä.’

Vuosien saatossa olen sinnikkäästi tehnyt kukkakävelyitä kuukauden välein seuraten kasvien painumista talvilepoon. Niistä olen täällä blogissanikin kertonut. Vakioreitti maalla Hämeessä kulkee ensin pihan ympäri ja puutarhan kautta metsätielle, jota seuraan sata metriä pellon laitaan katsomaan rehupellon antia. Sitten kuljen kylään päin ja katson rannan ja pellonojan rikkakasvit. Lopuksi kierrän vielä pienen lenkin metsänreunaa ja vanhaa nurmettunutta ketoa saadakseni sieltäkin myöhäiskukkijat kokoon. Puolen tunnin aikana lajit löytyvät ja tulevat muistiin merkittyä.

Nyt tein viimeisen kävelyn pari päivää ennen kuun vaihtumista. Maa oli vielä sula, mutta pari aika kovaakin pakkasjaksoa ja lumisadetta olivat tehneet tehtävänsä ja hävittäneet kukat suuresta osasta pihakukkijoita. Lajimäärä jäi kovin vaatimattomaksi:

kylänurmikka, tarhaorvokki, vesiheinä, saunakukka, liuskapeippi, pihasaunio, niittyleinikki, heinätähtimö

Kylänurmikka on sitkeä heinä ja sen röyhyjä näkee keskitalvellakin, jos maa vain ei ole lumen peitossa. Nytkin jopa heteitä pilkisti tähkylöiden rakosista. Tarhaorvokki lienee yhtä sitkeä kuin monet jalostetut koristeorvokitkin, joiden siementaimi se on. Kukkapenkissä se kukkii läpi kesän ja nousee ehkä ensi vuonnakin samalta paikalta. Sen sijaan pelto-orvokkia en enää löytänyt, vaikka sen oletin sinnittelevän pitkään. Näin on ennen käynyt. Saunakukka oli yllätys, se täytyy myöntää. Sen kukat olivat ihan voimissaan, vaikka itse kasvi suikertelikin jo maata myöten. Niittyleinikki ei oikeastaan kukkinut enää, mutta sen latvassa oli keltaiset nuput, jotka kyllä eivät kehity enää mihinkään suuntaan, sitkeä sissi. Tähtimöt ovat aika sopeutuvia nekin. Pihatähtimö on kylänurmikan kaltainen myöhäiskukkija, mutta heinätähtimö yleensä tähän aikaan on jo kuivunut. Pihakasveista yritin löytää kukkivan tataren, mutta se oli hävinnyt lumen myötä. Sen sijaan ratamon kuivia siementähkiä oli vielä pystyssä, niissä vaan ei ollut kukkia ja jokunen pihasaunio kukki vielä latvaosastaan, vaikka alaosan olisi voinut sanoa jo kuolleen.

Viime vuonna lokakuun lopulla kukki 39 lajia, tänä vuonna 27. Vastaavat luvut marraskuun lopulta ovat 21 ja 8. Tästä voisi päätellä tänä vuonna talven tulleen aiemmin ja nopeammin. Olisi mukava saada kuulla vastaavia lukuja esimerkiksi Oulun korkeudelta tai vastaavasti Helsingistä. Taitaa vain olla tällaisia kaiken ylösmerkkaajia kovin vähän. Suosittelen kuitenkin.

Halava

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

halava

’ Hieraisin silmiäni, noin kuvaannollisesti, ajaessani pari päivää sitten Kuhmoisten ja Jämsän väliä. Tien reunassa kukki paju eli siinä oli selvät pajunkissat niin kuin keväällä. Pensas oli pari metriä korkea ja hyvin säännöllisen pensaan muotoinen. Kovassa vaudissa ja liikenteessä en sitä sen kummemmin päässyt katsastamaan, mutta ihan se näytti keväiseltä pajupensaalta kissoineen. Kuvan paju se ei ole, se on halava (Salix pentandra), joka myös tekee kissoja näin syksyllä.’

Pajut on haastava mutta mielenkiintoinen ryhmä kasveja. Lehdettöminä monet niistä ovat aivan mahdottomia määrittää eikä usein kukkatuntomerkeistäkään ole keväällä apua. Pajujen määrittäminen onnistuu parhaiten keskikesällä lehtien perusteella, eikä se silloinkaan ole aina helppoa. Pajut nimittäin risteytyvät keskenään ja joskus vielä uudelleen jonkin kolmannen lajin kanssa muodosten kummallisia kasvustoja, joista ei aina voi sanoa muuta kuin, että se on pajua. Joskus suolla tai Lapin tuntureilla joutuu nostamaan kätensä pystyyn: taito määrittämiseen ei riitä.

Pajujen ryhmässä muhiikin todellinen lajihautomo. Tutkimusten mukaan sieltä voidaan jossain vaiheessa tulevaisuutta määrittää tieteelle uusia pajulajeja. Ne ovat risteymäsyntyisiä, mutta vähitellen irtautuneet kantalajiensa vaikutuspiiristä ja muodostavat itsenäisiä, omin päin lisääntyviä kantoja ja kasvustoja.

Suomessa kasvaa tällä hetkellä n. 20 pajulajia. Sen lisäksi on joukko alalajeja ja koristekasveja. Kaikkihan eivät ole yleisiä eivätkä kasva samoilla paikoilla, mutta jo pelkästään kiilto-, aho-, mustuvapaju ja raita saavat risteytymällä keskenään aikaan pientareille melkoisen sekamelskan. Soilla ja kosteikoilla sitten mukaan tulevat vielä virpa- ja harmaapaju. Joskus pensastoja katsellessaan tulee mieleen, onko siellä ensimmäistäkään puhdasta pajulajia.

Kasvikartoituksessa tämä on enemmän kuin haasteellista. Joskus miettii pitkään, voiko ruutuun pistää lajia ollenkaan, kun löydetty yksilö on selväti risteymä. Yleensä jostain vierestä löytyy kuitenkin puhtaampikin verso, mutta aina ei näin käy ja silloin ruudusta saattaa jäädä jompi kumpi tai kumpikin kantalaji kokonaan merkitsemättä.

Kuvan paju on helppo tuntea jopa näin syksyllä ja lehdettömänä. Halava kukkii alkukesästä vasta lehtien puhjettua, tekee ja varistaa siemenensä syksyllä, mutta jättää tyhjät siemenkodat oksille talven ajaksi. Niinpä nyt maisemassa näkyvät ’pajunkissat’ ovat juuri halavan siemenkotia. Halava risteytyy esteettä vain koristepajujen, hopeapajun ja salavan, kanssa. Näitä risteymiä näkee joskus istutettuna enkä tiedä tekevätkö ne ollenkaan siemeniä. Niinpä halavan voi melkoisella varmuudella määrittää oikein juuri näin syksyllä.

Pilkahdus syksyyn

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

oravanmarja

’Syksy on edennyt jo yli puolivälin. Ainakin täällä Etelä-Hämeessä se on ollut valokuvaamisen kannalta kiusallinen. Useasti olen lähtenyt ottamaan kuvia ja katselemaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta koska en ole halunnut turmella kalustoa vesisateessa, olen palannut pikimmiten takaisin. Yritinpä kerran sateenvarjonkin kanssa, mutta se ei oikein istunut omaan mielenrauhaan. Niinpä ole lueskellut, parantanut maailmaa; omaani ja muiden. Tänään, vihdoin tänään, poutainen päivä ja vielä aurinkoakin. Tämä pieni punainen marjaterttu ilahdutti maisemassa.’

Miksikähän niin monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä? Oravanmarjan (Maianthemum bifolium) marjat ovat sieltä lievemmästä päästä, pieniä kun ovat, mutta saa niistäkin mahanväänteitä, jos ryhtyy kourakaupalla ahmimaan. En ole koettanut. Serkkunsa kielon (Convallaria majalis) marjat ovatkin sittn jo astetta vaativampia. Onpa joku ehtinyt tuomita koko kasvin talojen läheisyydestä, vaikka kansalliskukka onkin. On kuulema vaarallinen pikkulapsille. Saattaa olla, mutta sehän on koulutuskysymys. Ainakaan itse en tiedä yhtään lasta, joka sen jälkeen, kun on varoitettu, olisi mennyt niitä popsimaan. Ovat kaiken lisäksi aika pahan makuisia, sen verran olen marjan reunasta nyrhenyt, ihan koemielessä.

Liljakasvit ovat muutkin myrkyllisiä. Sudenmarja (Paris quadrifolia) lienee enimmin erehdyttävä. Tuskin kukaan pitää kielonmarjoja puolukkana, mutta sudenmarja menee mustikasta milloin vain, jos ei ole tarkkana. Sen suhteen varoittelisinkin lapsia oikein kunnolla. Sanotaan, ettei tarvitse montaakaan marjaa syödä, saadakseen mahanväänteitä. Myös kalliokielon (Polygonatum odoratum) marjat ovat myrkyllisiä, mutta tämä kasvi on ainakin täällä kovin harvalukuinen, niin ettei sen marjoja ainakaan jatkuvasti pääse popsimaan.

Lehtokasveista kuusama (Lonicera xylosteum) kypsyttää loppukesästä myös myrkyllisiä marjoja, nekin aika lieviä, mutta pikkulapselle saattavat olla vaarallisiakin. Sitä ei siis pidä sotkea viinimarjoihin eikä taikinanmarjaan, joka usein kasvaa sen seurassa. Paatsama (Rhamnus frangula) lienee sekin lievästi myrkyllinen eikä terttyseljankaan (Sambucus racemosa) marjoja enää suosiella edes seljanmarjaliköörin valmistamiseen.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden: näsiä (Daphne mezereum). Sen myrkky on tappavaa eikä sitä ole pelkästään marjoissa, vaan koko kasvi on myrkyllinen. Joskus olen hämmästellyt näsiän koristepensasarvoa, sillä olen nähnyt sen kasvavan hoidettuna puutarhassa. Sinällään kasvi on kaunis ja sen kukat kevään hieno airut, mutta ainakaan sellaiseen pihaan, missä on leikki-ikäisiä lapsia, en sitä istuttaisi. Jo kourallinen marjoja on lapselle tappava annos. Toisaalta senkin kohdalla taitaa paha maku estää pahemmat vauriot. Itse olen käyttänyt sitä rotanmyrkkynä ja sehän tehosi. Toisaalta olen ennenkin ihmetellyt ja ihmettelen taas, miksi linnut voivat rauhassa popsia sen marjoja, saamatta sen kummepia oireita.

Tällaisia ajatuksia nosti syksyn aurinkoinen hetki, siis aika myrkyllisiä. Olisivathan ne ajatukset voineet olla toisenlaisiakin. Tuo valonsäteen osuminen pienen oravanmarjan pallomaiseen hedelmään oli kuitenkin tämän päivän valon hetki.

Karpalon aikaan

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

karpalo

’Kävin tänään Luopioisten ja Padasjoen rajalla olevalla suurella suoalueella, Kurkisuolla. Se on Natura 2000- kohde ja siksi suurelta osin rauhoitettu. Onneksi, sillä se on laajalla alueella Etelä-Hämettä ainoa suurempi luonnontilainen suo. Lokakuun alku on aika , jolloin suolle on pakko päästä. Sen kertoo kuvakin.’

Tänä vuonna on marjoja tullut Etelä-Hämeessä lähes ennätystahtiin. Ensin mättäät peittyivät mustikoihin, sitten puolukoihin ja nyt on karpaloiden aika. Itse en pidä mustikoiden noukkimisesta kaikesta siitä propagandasta huolimatta, joka kertoo marjan terveellisyydestä ja käyttökelpoisuudesta. Niinpä mustikat jäivät paljolti metsään, vaikka niitä oli vielä syyskuullakin aivan kelvollisena noukittavaksi. Ehkä yksi syy on myös se, ettei mustikka oikein sovellu konepoimintaan. Puolukka onkin sitten eri asia. Taisin noukkia niitä iltojen ratoksi aivan yli tarpeen. Kun marjaa on paljon ja koneella noukkii, ei sangolliseen montaa kymmentä minuuttia mene. Niinpä tiinut ovat kellarissa täynnä herkkua talven varalle.

Karpalo on marja, joka monesti jää mättäille lintujen ravinnoksi. Kuitenkin se taitaa olla näistä meikäläisistä marjoista kestävin säilöttävä. Aikoinaan karpalot säilöttiin kokonaisina veden alle kellariin ja ne säilyivät hyvin seuraavaan suveen saakka. Myös harsopusseihin kuivaan tilaan niitä ripustettiin eikä vaurioita juurikaan tullut. Karpalot vain ovat hitaita noukkia, sillä konepoimintaa ei oikein voi tehdä ja jokainen marja on poimittava erikseen, usein moneen kertaan, kun se aina lipeää käsistä joustavien varsiensa vuoksi. Kuvan kaltaisia paikkoja on tänä vuonna ollut paljon ja niistä noukkiminenkin käy joutuisasti.

Moni pitää karpaloa liian kirpeänä marjana. Pelkältään syötynä se sitä varmaan onkin. Itse pistän karpaloita luonnonjugurtin joukkoon ja ripaus sokeria päälle. Silloin katrpalon kirpeys laimenee jugurtin pahmeyteen ja sokeri poistaa liiallisen ärhäkkyyden. Suosittelen! Aivan erinomaista on karpaloista puristettu mehu. Sitä vain pitää jonkin verran laimentaa eikä siinäkään sokeri ainakaan pahasta ole. Vanhastaan tiedetään karpalohyydykkeen kruunaavan monen liha-aterian. Hirvenmetsästys on menossa parhaillaan ja hirvipaistin koristeeksi ja kirpeydeksi kuuluvat ehdottomasti karpalot.

Jokohan tämä palopuhe riittää ja huomenna kaikki lukijat säntäävät lähimmälle suolle tätä herkkua hakemaan. Tänä vuonna kannattaa sitten ottaa pitkävartiset saappaat, sillä syksyn säät ovat saaneet monen suon tulvimaan. Karpalot löytyvät helpommin puiden juurilta ja mättäiltä, suon välipinnoilla ne ovat painuneet rahkan sisään eivätkä näy kovinkaan helposti ohikulkijalle.

Antoisia karpaloretkiä!

Kämmekän salaisuus

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


kammekka1’Olen pitkään, ainakin 30 vuotta, kuvannut ja ihmetellyt maariankämmekän monimuotoisuutta. Aikoinaan Luopioisten Kurkisuolla mittasin kukan kokoa, kannuksen pituutta, teriön osien suhdetta niin punakämmekällä kuin maariankämmekälläkin pääsemättä oikein minkäänlaiseen lopputulokseen. Sekavaa, perin sekavaa. Tänä kesänä suo on kasvanut väärällään kämmeköitä ja taas kerran sain todeta, että kukkien muoto, väri ja liuskaisuus vaihtelevat laidasta laitaan. En ole jaksanut uskoa, että täällä Hämeen sydämessä voisi kasvaa kalkkimaariankämmekkää (Dactylorhiza fuchsii), kunnes katseltuani kirjan kuvia ja omia kuviani oli todettava, että ääripäässä kukan liuskoittuminen muistuttaa kovasti kyseistä lajia. Kai se on uskottava. Olen nyt päivittänyt lajin Luopioisten kasvisto-sivuille ja merkinnyt ne paikat, joissa kuvan kaltaista kämmekkää kasvaa.’

Liuskakämmekät risteytyvät keskenään helposti ja osittain tästä syystä Kurkisuonkin kämmekät ovat niin monimuotoisia. Lisäksi vaihtelua tuntomerkeissä (kukan muoto ja väri) tapahtuu runsaasti lajin sisällä. Kurkisuolta löytyy nyt neljä lajia (puna-, maarian-, kaita- ja kalkkimaariankämmekkä). Luultavasti ne kaikki risteytyvat keskenään ja siksi suon kämmekkävaihtelu on niin monimuotoinen. Varmuudella olen vuosien kuluessa löytänyt ainakin punakämmekän ja maariankämmekän risteymän. Siinä kukan malli on toisen kuvan mukainen, epämääräinen ja jotenkin vääntynyt.

kammekka2-300x298Tämä risteymä on kuvattu tänä kesänä ja se oli kooltaan liki metrin korkuinen, kukkaterttukin oli 20 cm korkea. Osa alakukista oli jo kuihtunut, enkä ruvennut loppujakaan laskemaan, mutta paljon niitä oli, kaikki yhtä vääntyneitä ja vajaakuntoisia. Yhtä suuria risteymiä olen nähnyt suolla lähes joka vuosi.

Kaitakämmekkä (D. traunsteineri) on suolla äärimmäinen harvinaisuus. Tänä vuonna en varmuudella nähnyt sitä ollenkaan, tosin punakämmekätkin käydessäni olivat jo osin lakastuneet. Vuosittain sitä on löytynyt yhdeltä kohdalta alle puolentusinaa versoa, kaikki hyvin epämääräisiä ja muistuttavat nekin enemmän risteymää kuin oikeaa lajia. Koko niillä kuitenkin on pieni, alle 30 cm.

Tämä kesä on ollut hyvä kämmekkäkesä, johtuu varmaankin riittävästä kosteudesta. Kasvit ovat olleet reheviä ja kookkaita. Ne ovat kasvaneet suurina ryhminä ja hyvin elinvoimaisina. Monen kämmekän kukat ovat hehkuneet väriä ja säilyneet pitkään. Tämä viimeinen piirre saattaa kertoa sään viileydestä ja pölyttäjien viipymisestä.

Mikä sitten on maariankämmekän salaisuus? Ainakaan se ei minulle vieläkään vakuuttunut. Ääripäissä kukat ovat erilaisia, kasvit kokonaisuutena myös, mutta välimuodot sekoittavat pakkaa, saavat miettimään edelleen. DNA-testit kertovat totuuden ja niiden avulla lajit on saatu erilleen toisistaan, mutta eihän suolla voi testejä tehdä, siellä on uskottava silmiään. Pidetäänpä ne siis edelleen auki – jatkossakin.

Saarenmaa

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

saarenmaank.1

’Vietin muutaman juhannuksen jälkeisen päivän Viron Saarenmaalla kasvi- ja kuvausretkellä. Kohteena oli kuvan Saarenmaankämmekkä (Dactylorhiza osiliensis). Samalla tuli kuvailtua ja katsastettua saaren muitakin kämmeköitä. Kaiken kaikkiaan taisi löytyä pitkälti toistakymmen lajia ja lisäksi vielä variaatiot päälle. Länsi-Saarenmaa on kämmekkäseutua, paratiisia. Sieltä löytyy Viron monipuolisin valikoima.’

Dactylorhiza-suku on vaikea lajittaa. Lajit risteytyvät keskenään ja muodostavat sitten vähitellen kasvustoja, jotka näyttävät joka suolla erilaisilta. Punakämmekästä (D. incarnata) löytyy luunvärinen vahapunakämmekkä (var. ochroleuca) ja tummanpunainen verikämmekkä (var. cruenta). Kaitakämmeköistä (D. traunsteineri) löytyy sirppimäistä kämmekkää (D. russowii) ja rahkamättäiden rahkakämmekkää. Tavallisesta maariankämmekästä (D. maculata) erotetaan korpimuoto ja kalkkimuoto (ssp. fuchsii). Kun kaikki nämä sekoitetaan keskenään, on soppa valmis. Neljän päivän ajan tuijottelin kukkien alahuulen leveyttä ja liuskaisuutta, väriä ja tukilehtien muotoa, lehden täplien asemaa lehden ala- tai yläpinnalla. Kun sekaan sotketaan vielä nämä uutuudet, jotka edustavat toukokämmeköitä (D. majalis) ei voi kuin ihailla niitä, jotka pitävät nämä vielä järjestyksessä.

Saarenmaankämmekkä (D. osiliensis) erotettiin äskettäin toukokämmeköistä omaksi lajikseen. Sen seurana kasvoi Virossa omaksi lajikseen nimetty balttiantoukokämmekkä (D. baltica). Paikan päällä meille selvisi, että sitäkin oli jo edetty variaatiotasolle ja saatu oma paikallinen rotunsa Kuusniemenkämmekkä. Sen tieteellistä nimeä en vielä oppinut. Kun niitä kaikkia katseli tarkkaan, niin erot löytyivät, mutta olivat monesti hyvin pieniä. Hyväksyin ne, koska olen tottunut sammalmaailmassa erottelemaan lajeja solutasolla. Nyt riittivät sentään omat silmät ja joskus suurennuslasi.

saarenmaank.2Sille en kuitenkaan voinut mitään, että kun näitä minulle uusia kämmeköitä katseli, niin tuli taas mieleen muutaman vuoden takaiset katselmukset kotimaan kaitakämmeköistä. Silloin tuntui, että joka suolla oli oma rotunsa, joka erosi viereisen suon rodusta enemmän tai vähemmän selvästi. Silloin niitä nimettiin sirppikämmeköiksi ja rahkakämmeköiksi ja taisi olla vielä muitakin. Vanha Retkeilykasvio tuntee kuitenkin vain kaitakämmekän. Oppaamme kertoi meille, että nämä uudet lajit on tutkittu DNA-analyysillä ja todettu erilaisiksi. Voidaan siis nimetä lajeiksi, vai voidaanko?

Mikä on laji? Kirjoissa se selitetään eliöksi, joka pystyy lisääntymään ja saamaan itsensäkaltaisia jälkeläisiä. Kämmeköissä ensimmäinen pitää paikkansa, mutta jälkimmäinen ei aina. Risteymätkin muuttuvat usein lisääntymiskykyisiksi. Luulin, että DNA-tutkimukset selvittäisivät nämäkin ongelmat, mutta niin ei ole tainut käydä.

Kämmekät, hienosti sanottuna orkideat, ovat kauniita katsella ja etsiä. Niiden parissa vierähtää hetki jos toinenkin, eikä se aika mene hukkaan. Joka vuosi käyn tarkastamassa Luopioisten Kurkisuon kämmekät ja toteamassa, että sielläkin on muuntelua. Kaikki senkään suon kämmekät eivät sovi tiukkoihin lajiraameihin.

Syylälinnunherne

Julkaistu , kirjoittanut
4

syylalinnunherne

’Luonnonkukanpäivää vietettiin Hämeessä sateen merkeissä. Kolmen kilometrin lenkillä oli mukana parikymmentä innokasta kulkijaa. Sade sotki loppumatkan aika pahasti, mutta alkumatkasta ihailimme luonnon kukkaloistoa parhaimmillaan. Se vain todettiin, kuinka paljon kasvimaailma on muuttunut monenkin osanottajan lapsuudesta. Kissankäpälät ja kohokit, neilikat ja kuminat ovat kadonneet, tilalle ovat tulleet voimakkaat putkikasvit ja heinät. Kuvan linnunhernettä emme tällä retkellä nähneet. Sen löysin jo viikolla, vihdoinkin.’

Keväinen linnunherne (Lathyrus vernus) on hämäläisten lehtojen keväinen kaunistus. Sitä käyn katsomassa joka kevät parhaissa lehdoissa ja yritän poistaa puunoksia sen tieltä, jotta se saisi rauhassa levitä. Vanhastaan on tiedossa ollut suusanallinen ilmoitus, että täällä jossakin kasvaa myös toinen keväinen hernekasvi, syylälinnunherne (Lathyrus linifolius). Alueella pitkään vaikuttanut Urho Mäkirinta aikoinaan löysi kasvin ja tieto siitä kertoi, että kasvi löydettiin metsäalueelta Holjan ja Koivulahden väliltä. Tämä tapahtui joskus 1950-luvulla. Monet kasviharrastajat ovat vuosikymmenien kuluessa yrittäneet paikantaa uudelleen tuota löytöä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun ystäväni kanssa viime torstaina olimme menossa etsimään uhanalaista korpikaltiosammalta, sanoin, että täällä on pidettävä silmät auki linnunherneen vuoksi. Sammalta emme löytäneet, linnunherneen löysimme.

Syylälinnunherne on hieman pienempi sukulaistaan ja sen kaksilehdykkäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset. Siinä parhaat tuntiomerkit, kun tätä kasvia etsitään. Se kasvaa harvinaisena Lounais-Suomessa ja on täällä Hämeessä jo hyvin harvinainen. Niinpä sen kasvualue nytkin pienen puron varrella lehdossa oli vain parin neliön suuruinen. Siinä sitä kasvoi kukkivana puolentusinaa vartta. Kun metsä on saanut olla koskematon ja olosuhteet ovat pysyneet vakaina, kasvaa kasvi ja kukkiikin vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun se ensi kerran on löydetty. Hyttysten vuoksi ja retken jo käännyttyä lopuilleen emme tutkineet aluetta laajemmalti, joten kasvi saattaa kasvaa runsaanpanakin, se pitää vain tutkia paremmalla ajalla tarkemmin.

Näin on kasvikausi avattu uuden lajin myötä. Viime vuonna löytyi suuri joukko uusia lajeja, joten tältäkin vuodelta on vara odottaa samaa. Sammalpuolella niin on jo tapahtunutkin: kolme uutta lajia (rikkanokkasammal, lehtopalmikkosammal ja poronraatosammal) on päivitetty sammalsivuille.