’Taas tuli luettua tiiliskivi. Taidan pitää pitkistä tarinoista, onhan suosikkejani Tolkienin Tarun lisäksi Pohjantähti-trilogia ja Mobergin Maastamuuttajatkin. No, talvi-iltoina luulisi olevan aikaa lueskella, mutta tämä nykyinen elämänmeno tuo niin paljon muutakin mukavaa, ettei näille vanhoille kunnon tavoille tahdo jäädä aikaa. Tässä kuitenkin muutama ajatus, jospa joku muukin tarttuu kirjaan.’

Tämä teos on tarina kahden pienen ihmisen ystävyydestä ja sitoutumisesta toisiinsa, vakka he asuvat eri maissa, erilaisissa kulttuureissa ja aivan eri tavalla. Mutta kirja on myös kannanotto maailman nykyiseen menoon, globaaleihin päätöksiin, joissa yksilö jää sivuraiteille. Se pursuaa ihanteita ja sankaruutta, uskoa vaikuttamiseen, joka kuitenkin lopussa murskataan voimalla ja väkivallalla. Samalla kun globaali maailma taistelee terrorismin vastaisessa sodassa, pläjäytetään kirjan lopussa lukijan silmille koko kirjallisella raivolla kaikki se mikä valtaa pitävissä närästää.

Kirja kattaa yli 50 vuotta eurooppalaista politiikkaa kylmän sodan aikana, jolloin jokainen vakoili toistaan ja varsinkin rautaesiripun takana kaikki olivat tarkkailtavina eikä kukaan ollut turvassa. Siksi niin Ted Mundy kuin Sashakin ovat koko ajan tiukasti kiinni tekemisissään, virheisiin ei ole varaa edes yksityiselämässä. Heidän idealisminsa ovat erilaiset ja heidän elämänsä on täysin erilaista, mutta kaksoisagentteina he ovat samalla puolella, vaikka eivät sitä aina itsekään tiedä. He tapasivat Länsi-Berliinissä 60-luvun lopulla mielenosoitusten ja vaihtoehtoisen elämän kautta ja joutuivat mukaan politiikkaan aivan kuin vahingossa. Ystävyys ei ole helppoa, kun on jaettava periaatteessa kaikki jopa tyttöystävät, jotta aate etenee. Ted palaa diplomaattipostissa Englantiin ja värvätään pian mukaan tiedustelupalveluun hoitamaan postia itään. Samalla hän saa vähäpätöisen peiteviran British Councilin kulttuuriluotsina. Hän menee naimisiin, saa pojan ja elää aivan normaalia perhe-elämää Englannin maaseudulla. Edes hänen vaimonsa ei tiedä niiden monien pitkienkin ulkomaanmatkojen tarkoitusta, joilla hän ohjaa englantilaisia taiteilijoita itäisessä Euroopassa. Vaimo vain ihmettelee niiden tiheyttä ja sitä, ettei mies ylene tai halua yletä urallaan. Lopulta tämä kaikki johtaa eroon, kun vaimo alkaa tehdä omaa urajohteista politiikkaansa. Ted jää yksin, mutta jatkaa kaksoiselämäänsä. Sasha elää Länsi-Saksassa jatkuvan paineen alaisena Stasin agenttina. Hän saa tietoja Tediltä ja välittää tälle omia tietojaan milloin minkin peitetarinan kautta äärimmäisen kontrolloidusti. Tämänkaltainen ystävyys jatkuu aina Neuvostoliiton romahdukseen saakka. Saksojen yhdistyttä ei agentteja enää tarvita ja ystävyydessä seuraa tauko. Kunnes sitten 2000-luvulla Sasha yllättäen ottaa vielä kerran yhteyttä vanhojen muistojen merkeissä ja ehdottaa viimeistä ideologista keikkaa. Nyt asialla on liikemies Lähi-Idästä ja panoksena länsimaisen kapitalismin tuho ja kaupallisuuden torjuminen. Ideologia on valmis ja miehet ovat valmiit. Keikka törmää kuitenkin menneisyyteen ja seuraukset ovat ystävyksille katastrofaaliset.

Pieni rumpallityttö (1983) oli aikoinaan kirjailijan voimakas kannanotto ihmisten yhteisen elämän puolesta. Siinä englantilainen vakooja ja PLO:n agentti yrittävät yhdessä ratkoa Euroopan juutelais-palestiinalaista kriisiä. Kirja oli sensaatio. Monet muutkin Carrén teokset liikkuvat samassa aihepiirissä (esim. Uskollinen puutarhuri, 2002 ja Mies kylmästä, 1964). Tämä kirja jatkaa samaa linjaa. Sekin pohtii filosofisesti pienten ihmisten asemaa suurissa kuvioissa, ystävyyttä yli rajojen ja niiden vaikeutta. Luin Pienen rumpallitytön joskus 80-luvulla enkä muista siitä juurikaan mitään, joten ennakkoluuloja tähän tarttumisessa ei ollut. En kuitenkaan saanut tästä mitään suuria ajatuksia enkä suuria tunteita. Luin sitä hitaasti kappaleen kerrallaan ja mietin asioiden liittymäkohtia. Mutta samalla tavalla kuin agentit ovat salaperäisiä, oli kirjailijakin, eikä hän kirjoittanut asioita suoraan. Niinpä lukija joutui miettimään syy- ja seuraussuhteita tarkaan ja itsekin huomasin vasta kirjan loppupuolella monia asioita, jotka olisi pitänyt tietää jo alussa. Kirja oli siis vaikeasti lähestyttävissä ehkä niin kuin kaksoiselämää elävä henkilökin. Koko ajan ajatteli jotain muuta, yritti saada selville kumpaa elämää nyt elettiin tai tiesikö tuo saman, minkä minä tai oltiinko nyt sivilissä eikä noita asioiota pidäkään tietää, saatika huudella julki. Tällaisia hiljaisia vaikuttajia on keskuudessamme varmaan tänäänkin. Ei kai ole niinkään harvinaisuus, että edesmenneestä paljastuu kokonaan uudenlaisia piirteitä poismenon jälkeen. Kautta aikojen ihminen on ollut salaperäinen ja parhaat tarinatkin tuntuvat syntyvän kaksoiselämästä, se luo jännitettä.

Kokonaan toinen asia onkin sitten kirjan sanoma. Amerikanvastaisuus ja Bush-inho paljastuvat kirjan sivuilta, samoin kirjailijan tausta kylmän sodan ajan muistiinmerkitsijänä. Tällaisia kirjoja tarvitaan, jotta päättäjätkin pysyvät hereillä, jos he nyt sitten näitä ehtivät lukea tai ymmärtävät lukemaansa. Olen aika pessimistinen. Carré on ainakin onnistunut herättämään ajattelua ja se on jo nykykirjallisuudessa hieno ja hatunnoston arvoinen asia. Kirjan lukeminen olisi minulta vaatinut enemmän aktiivisuutta, mutta kyllä se tällaisenaankin iski syvälle. Varmaan pohdin sen viestiä vielä moneen kertaan vaikka pitkillä kevättalven hiihtolenkeillä.

John le Carré: Ylimmät ystävät (Absolute Friends), 2004. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi. 424 s.