Kirjoittajan arkistot:tuomo

Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Metsänhoitoa 2

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

haapa2

’Näin keväällä taitaa olla erityisen herkkä huomaamaan metsässä tapahtuneet muutokset: teiden varteen on kertynyt hakattua puuta, uusia metsäautoteita on rakennettu, aukkoja on syntynyt. Vieläkö maamme elää metsästä, niin kuin menneinä vuosina sanottiin? Tarvitsemmeko uusia aukkoja, uusia teitä, entä uusia pinoja?’

Kuva voisi olla mistä vain näin keväällä. Ensi kuljin sen ohi ja menin katselemään sen takana olevaa suopainannetta siinä toivossa, että löytäisin jonkin mielenkiitoisen sammalen. Sitten pysähdyin ja tuijotin hetken pinoa. Ei voi olla totta: haapaa, koko pino haapaa! Luulin tämän jo jääneen taakse, kun niin paljon on puhuttu haavan arvosta metsässä. Yhä edelleen se näyttää olevan roskapuuta, arvotonta kasvattaa.

Haapa on arvotonta, kun se on kasassa ja odottaa jatkokäsittelyä. Nykymetsäteollisuus ei sitä enää tarvitse eikä siitä juuri mitään maksetakaan, jos huolitaan ollenkaan. Yleensä yhtiön hakkuun jäljiltä haavat jäävät metsänomistajan kasaan, polttopuuksi. Siksi onkin niin kummallista, miksi niitä vihataan ja edelleen tuhotaan. Haapahan on pinossa arvoton, mutta metsässä pystyssä sen arvokkain puu. Jos ei oteta huomioon sen kauneutta tai lehtien havinaa, niin sen seuralaiset ainakin pitää ottaa huomioon. Linnuista tikat, pöllöt, tiaiset, siepot ja muut kolopesijät saavat siitä suojan, liito-orava pesii sen uumeniin, samoin monet hyönteiset, jalokuoriaiset, jäärät, perhostoukat. Mikään muu puu metsässä ei pidä yllä sellaista biodiversiteettiä kuin haapa.

Kokonaan toinen luku haavan arvosta on sen epifyyttisammalet ja -jäkälät. Itse olen viime vuosina usein todennut, kuinka rikas on haavan emäksinen runko ja kuinka kaunis. Sen peittävät erilaiset jäkälät miltei kokonaan ja myös sammalet viihtyvät mielellään sen pinnalla varsinkin puun tyvellä. Uhanalaisluokitusten mukaisia lajeja elää juuri haavalla paljon suurempi osa kuin muilla puulajeilla. Tänäkin keväänä olen löytänyt haavalta useita uhis-luokan jäkäliä, mm. raidankeuhkojäkälä, karstajäkälä, samettikesijäkälä, tyviruskeinen ja muutamat munuaisjäkälät. Sammalista juuri äsken löysin haavalta riippusammalen ja sekin luetaan vaarantuneiden sammalien joukkoon maassamme. Ilman haapaa maastamme hävinneiden lajien lista olisi paljon nykyistä pidempi.

haapa

Tässä kuvassa haavat on jätetty kasvamaan. Tuuli on niitä runnellut hakkuuaukon laidassa, mutta pystyynjääneillä on edessään vielä monta vuotta rikasta yhteisöelämää seuratessaan uuden metsän kasvua. Näkyypä lähihaavan rungolla komeilevan vielä raidankeuhkojäkäläkin. Se saattaa säilyä aukkovaiheen yli ja kun kuuset taas alkavat varjostaa haavanrunkoa, voi jäkälä hyvin.

Siinäkään mielessä en ymmärrä haapojen kaatoa, sillä niillä on tapana kasvattaa armoton juurivesaikko kantonsa ympärille. Kanto pitää myrkyttää täsmälleen oikeaan aikaan keväällä, ettei vesaikko valloita taimikkoa ja se vaatii tarkkuutta. Muuten saa raivata kuusitaimikon päältä jatkuvasti vesaikkoa pois, jotta kuusentaimet voisivat varttua rahalliseksi arvometsäksi.

Näin on – haapa on arvopuu, josta ei enää tehdä tulitikkuja eikä saunanlauteita. Lämpökäsitelty haapa ei sekään ole saanut kovin suurta suosiota, tervaleppä on sen ohittanut. Siksipä haavan ainoa oikea paikka onkin olla rikastuttamassa metsiämme ja silloinkin elävänä, elävän eliöyhteisön osana.

Metsänhoitoa 1

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


kuusi1’Kevät on metsänistutuksen aikaa. Viimepäivät ovat menneet tässä työskentelyssä. Uusi metsä alkaa nousta vanhan tilalle, mutta ei ilman vaivaa.’

Metsälaki velvoittaa maanomistajan istuttamaan, kylvämään tai muulla tavalla uudistamaan aiheuttamansa metsän häviämisen. Kun nykyään lähes valtaosaltaan metsä kaadetaan aukoksi, niin sitä ei saa jättää sen jälkeen oman onnensa nojaan, vaan se on uudistettava. Kuusen paakkutaimet ovat helpoin tapa suoriutua velvoitteesta. Kuvassa on kaksivuotiaita paakkutaimia valmiina laatikossa odottamassa pudottamista putken läpi maahan. Olen usein ihmetellyt sitä shokkia, mikä taimille tulee, kun ne joutuvat usein hyvinkin kuivaan ja paahteiseen maahan turvallisen ja suotuisan taimitarhakasvatuksen jälkeen.

Istutuksen jälkeen taimi joutuu taistelemaan olemassaolostaan. Ensin sen juuret saavat kosteutta istutuksen mukana tulleesta juuripaakusta, mutta kun se loppuu, on taimen löydettävä vettä itse tai se kuivuu. Hakkuuaukolla on paahteista ja kuivaa. Taimi nököttää ilman suojaa ja varjostusta usein hyvinkin monta viikkoa. Vasta aivan loppukesästä se voi saada jonkin verran suoja ympärillä kasvavista heinistä. Sen jälkeen alkaakin taistelu juuri heiniä vastaan.

kuusi2Kun olen kierrellyt kasviretkilläni metsissä, olen nähnyt paljon puutteellisesti hoidettuja taimikoita. Monesti me olemme valmiit ottamaan metsästä sen hyödyn, minkä sieltä saamme hakkaamalla aukkoja, mutta emme ole valmiita maksamaan sitä vaivaa, jonka taimikonhoito tuo. Tuo pieni kaksivuotinen taimi ei pärjää aukolla ilman hoitoa. Sen pahimpia uhkia ovat muut kasvit, jotka kasvavat sitä nopeammin. Kuusen taimi kasvaa aluksi vain muutaman sentin vuodessa, se juroo ja ottaa vauhtia. Myöhemmin vuosikasvain voi olla useita kymmeniä senttejä. Kuusi on varjokasvi ja sietää varjostusta hyvinkin paljon, mutta jos koivunoksat hakkaavat tuulessa sen latvaa tai heinät ja lumi kaatavat sen talvella maahan, sen kasvu kärsii ja se saattaa tukehtua. Niinpä taimikko on käytävä läpi parikin kertaa joka vuosi, syksyin keväin. Silloin on poistettava häiritsevät lehtipuut ja tallottava liian liki tuppaavat heinät. Tämä usein unohtuu ja sen jälkeen taimikko onkin surkeaa katsottavaa.

Pienen taimen uhkana ovat myös jyrsijät. Viime talvi oli jo lievä myyrätalvi, mutta tulevasta on odotettavissa pahempi. Lumen sulettua kiersin muutamia taimikoita ja peltomyyrän paljaaksi kaluamia kuusentaimia löytyi kasapäin. Nämä eivät enää toivu, vaan paikalle on istutettava uusia taimia. Toisaalla näkyi metsämyyrän katkomia latvuksia ja oksia. Näitä tuhoja ei ensin huomaakaan, mutta kun kumartuu tarkastamaan taimen pihkaista latvaa, huomaa, ettei siinä ole silmua enää ollekaan. Taimi toipuu ottamalla uuden latvan, mutta kasvu hidastuu. Onneksi hirvet eivät koske kuusentaimiin. Metsäkauris lienee uusi tuholainen kuusitaimikoille, mutta ainakin toistaiseksi se on vielä harvinainen Etelä-Suomen asukas.

Puu on ystävämme ja ystävästä on pidettävä huolta. Työstä tämä ystävyys saattaa käydä silloin, kun näitä istutettuja on tuhansia. Hehtaarin aukolle istutetaan n. 2000 tainta ja jokaisesta olisi pidettävä huoli. Kun kerran ottaa hyödyn, on syytä ottaa haittakin. On ilo silmälle katsella hyvin hoidettua taimikkoa.

Jos pitää metsänhoitoa vaivana, niin ainahan voi ajatella, että niin istutus kuin taimikonhoitokin käyvät hyvästä kuntolenkistä. Tällöin huvi ja hyöty tulevat samalla kertaa!

Riippusammal

Julkaistu , kirjoittanut
3

riippusammal

’Tuo nyt näyttää miltä tahansa sammalelta, joita metsä on väärällään. Tällaisen kommentin jälkeen intiaanitanssi laantuu, hymy väreilee vielä suupielessä, mutta katse hakee jo ulospääsyä. Vaikeaa on olla oikealla tavalla iloinen, riemuita löydöstään, jos se ei saa vastakaikua.’

Kun muutama vuosi sitten höyrähdin sammaliin ja aloin etsiä niitä tosissaan, oli haavena löytää Luopioisiin myös valtakunnallisesti vaarantunut haapariippusammal (Neckera pennata). Muistan, kuinka retkillä kiersin haapoja kuin kissa kuumaa puuroa, tuijottelin tyvelle ja latvaan, etsin, kuitenkaan löytämättä. Olin varma, että jossain sekin sammal piilottelee, se pitää vain kaivaa esiin.

Olin katsellut haapariippusammalta muilla paikkakunnilla aarnialueiden harvinaisena komistuksena, joka missään ei ole yleinen eikä runsas, mutta jonka aina silloin tällöin saa bongattua. Niinpä jatkoin sinnikkäästi haapojen tuijottelua. Tämä palkittiin reilu viikko sitten, kun vihdoinkin löysin etsimäni. Sammalta kasvoi vaivaiset kaksi pientä versoa laajassa pyöreässä kujasammal-kasvustossa suuren haavan rungolla silmänkorkeudella. Haapa taas kasvoi varjoisassa ja kosteassa lehdossa. Kauhukseni vain huomasin, että metsänomistaja oli jostain syystä juuri viime talvena erikoistunut kaatamaan haapoja samalta alueelta. Kuinkahan monelta haavanrungolta kasvi näin katosi. Onneksi sentään yksi säilyi, vaikkakin uhanalaisena ja niukkana.

riippusammal2

Miten se sitten eroaa kaikista niistä muista samanlaisista sammalista. Yläkuvasta näkyy jo, että se kasvaa hyllymäisesti ja suurentamalla tämän toisen kuvan näkee sen lehden muodon ja poikittaisesti aaltopoimuisen rakenteen. Millään muulla haavan rungolla elävällä sammalella ei ole samanlaista ulkonäköä. Tietenkin sen etsiminen vaatii vaivaa ja tarkkuutta. Yksi pieni alle senttinen verso jää niin helposti huomaamatta, mutta jos se kasvaa kasvustona haavan tyvellä, niin sen kyllä huomaa jo kauas. Silloin pitää vain varoa muita samanlaisella paikalla kasvavia sammalia: metsäliekosammalta ja jopa kerrossammalta.

Haapariippusammal on kuitenkin omanlaisensa ja sitä kannattaa etsiä. Sen löytyminen, jos nyt ei herätä ihan intiaanitanssia, niin saa ainakin sen onnellisen hymynkareen suupieleen. Onnistuinpas!

Kaiku

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa

kaiku1

’Keväinen metsä on avara. Lehdettömät puut antavat kuulaan läpinäkyvän vaikutelman kuin kulkisi veden sisällä. Äänet kantavat keväisessä metsässä aivan eri tavalla kuin keskikesän tukkoisessa maisemassa. Kiersin jäkälien perässä jyrkkärinteisen Ruokovuoren rinteitä ja törmäsin… niin mihin? Mikä tuo on? Mielikuvitusta sen kohtaaminen ainakin lisäsi.’

Pienenä usein tehty kysymys kuuluu: Kuka metsässä huutaa? Itsekin olen niin ihmetellyt. Tuntui jännältä huutaa ja kuunnella vastausta. Aikuiset kertoivat Kaiusta ehkä jopa isolla alkukirjaimella ja pieni mietti Kaiun ulkonäköä ja äänen syntyä. Taiteilijat ovat Kaiun ikuistaneet: säveltäjät säveltäneet sen äänen musiikkiinsa, maalarit antaneet sen hahmon kankaalle. Itselleni Kaiku oli ja on metsän olento; samalla tavalla kuin näkki kuuluu veteen ja hiisi vuorten synkimpiin onkaloihin, Kaiku kuuluu metsään ja asuu siellä, vaikka sitä ei koskaan näykään, kuuluu vain.

Aikuisena arvoitus on ratkennut. Mutta siitä huolimatta, kun keväisessä metsässä kaikuu tikan pärryytys tai oma kutsuhuuto kantautuu takaisin, ajattelee, kuka kumma siellä huutaa. Silloin elää kuin lapsuuden satua uudelleen.

Siksipä kohdatessani koivun kyljen rosoisen pakurisienen runteleman haavan en voinut olla näkemättä siinä suuta, Kaiun suuta, varsinkin kun käänsi päänsä vinoon ja antoi mielikuvituksen laukata. Täällä se asuu, täältä se vastaa, kun sille huutaa. Vai mitä? Voi oikein nähdä, kuinka ääni kumpuaa sen raollaan olevien kasteen kostuttamien huulten välistä.

kaiku2

Lapsuuden ongelma on ratkennut. Puhukoot aikuiset mitä haluavat, minä tiedän, mistä ääni tulee metsässä, olen nähnyt sen, olen kokeillut sitä. Ruokovuori antaa sille oivallisen näyttämön, keväinen metsä tunnelman … ja satu on valmis.

Tikanpaja

Julkaistu , kirjoittanut
1

tikanpaja

’Näin keväällä lumen alta paljastuu monenlaisia kiinnostavia talven töitä. Tein eilen retken kallioiselle mäelle etsimään jotain uutta. Löysin kauniin maiseman, pienen pieniä sammalia ja upean tikanpajan.’

Mäellä kasvoi käkkyräinen mänty ja sen vieressä toinen, jo aikoja sitten keloutunut vanhus. Tikka on jo vuosia sitten löytänyt kelon rungosta kolon, johon käpy sopii. Ensin se on hakannut siinä männynkäpyjä ja nyt kun kolo on suurentunut, ohilaukauksienko seurauksena, ovat vuorostaan kuusenkävyt saaneet menettää siinä siemenensä. Mittasin kuorikasan paksuutta ympäristöön verraten. Keolla oli korkeutta reilusti yli puoli metriä ja se peittin alleen monta neliömetriä. Käpysuomut olivat siististi kasassa keon toisessa laidassa ja toisessa repsottivat rikkihakatut kävyt, jopa kelon runkokin oli roskaa täynnä, niin ahkeraan siinä on taottu.

Alueella lentelee useitakin tikkalajeja. Palokärki huuteli aamulla, kun tarkastin taimikoiden kuntoa talven jälkeen, harmaapäätikka kuikutteli lehdossa talon lähettyvillä, pikkutikka on valinnut reviirikseen pienen järven rantakoivikon ja käpytikkoja lentelee joka puolella. Tämän tarkkailun perusteella päätyisin pajan suhteen käpytikkaan, jo nimensäkin vuoksi.

Paljon on täytynyt tapahtua mäellä takomista, jotta tulos on tuota luokkaa. Mieleen vain nousi tikan pään kestävyys. Omaa päätä alkaa särkeä tai pakottaa jo pienenkin tällin jälkeen, eikä tulisi mieleenkään hakata päätään seinään jatkuvasti. Onko tikalla jokin erikoinen iskunvaimennus pääkopassaan, etteivät aivot ja muut arat elimet vaurioidu jatkuvassa hakkaamisessa? Sen muistan lukeneeni jo koulupoikana, että tikan kieli kiertyy pään ympäri ja on siksi tavallista pidempi, kun se sujahtaa linnun hakkaamaan onkaloon toukkajahtiin.

Tikanpajoja on paljon talven jäljiltä, kelojen alla, sähkötolppien juurella, jopa pellonpientareillakin, sillä vuosi taisi olla aika hyvä käpyvuosi. Sen kertoo tikkojen määräkin. Rummutukset saavat mielen herkitymään kevätkuulaana aamuna, kun kävelee pihan yli haistelemaan säitä, eivätkä ne ole maalla mitään valotolppien peltien päristyksiä.

Pientä kauneutta

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


karve1

’Olen tänä keväänä kierrellyt kallioita etsien mielenkiintoisia lajeja. Kevät on valoa tulvillaan, aurinkoisina päivinä liikaakin. Tällöin on kuitenkin hyvä kuvata, myös sen vuoksi, että heinät eivät ole vielä kasvaneet eikä puissa ole lehtiä. Olen huomannut, että jäkälät ja sammalet saattavat olla hyvinkin kauniita, mutta niiden eteen on polvistuttava ja katsottava läheltä. Suosittelen!’

Monet karvejäkälät kasvavat ruusukkeisesti. Yläkuvan jäkälä on halkaisijaltaan noin sentin luokkaa ja kasvaa vanhan tiilinavetan seinällä, siitä taustan punainen väri. Laji ei ehkä ole ollenkaan karve, vaan lienee jokin laakajäkälä, joka saa ravinnelisää laastista ja kasvaa luonnostaan kalkkipitoisella kivellä. Monet ruusukkeiset jäkälät ovat niin toistensa näköisiä, ettei niitä erota ilman tarkkaa vertailua tai kemiallisia reagensseja.

Kivipinnoilla voi löytää muitakin mielenkiintoisia jäkälien muodostamia kuvioita. Alla on kuva karttajäkälästä. Sen kuvasin pystysuoralta kalliopinnalta viime syksynä. Kosteus antaa sille aivan oman sävynsä, joka ei valokuvassa pääse aina oikeuksiinsa. Luonnossa kalliopinnan muiden sävyjen kanssa se muodostaa kuitenkin hyvin koristeellisen pinnan.

karve2

Karttajäkäliä löytyy Suomesta yli neljäkymmentä erilaista lajia. Yleisin taitaa olla keltakarttajäkälä (Rhizocarpon geographicum), jonka voi bongata kalliopinnalta pienen etsimisen jälkeen ja se on yleensä helppo tunnistaa. Sen läiskät ovat usein pyöreitä ja sulautuessaan toisiinsa se muodostaa kalliolle laajojakin keltamustia väriläiskiä. Karttajäkälien ikää on vaikea arvioida, sillä ne voivat olla hyvinkin iäkkäitä. Ettei vain olisi niin, että omat esi-isämme olisi katselleet samoja jäkäliä jo silloin, kun maalasivat punamullalla kallioihin maalauksiaan.

Todellisia jäkäläjalokiviä esiintyy rannikon kallioilla tai Lapin tuntureilla. Sieltä korutaiteilija voisi löytää upeita malleja riipuksiin ja rintaneuloihin tai ehkäpä he ovat sellaisia jo löytäneetkin ja tuotteissaan toteuttaneet. Muistan ainakin lasitaiteilijoiden kuvanneen vaaseissa ja juomalaseissa jään haurasta kauneutta, miksei siis myös jäkälien loistoa.

Myrkkyä

Julkaistu , kirjoittanut
1

näsiä1

’Kevään myötä kasvimaailma alkaa nostaa päätään hangen alta. Viime pyhänä katselin jo näsiän turvonneita kukkasilmuja Hämeessä. Etelämpänä saattaa jo punaista väriäkin näkyä. Täällä Keski-Suomessa vasta hankitaan. Mutta parin viikon kuluttua se jo kukkii, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.’

Pikkupoikana minua aina varoiteltiin koskemasta tähän kasviin, sillä se tiedettiin myrkylliseksi. Sanottiin huoli suupielessä, että jo yksikin marja voi saada mahan sekaisin tai hengen pois. Näin asia onkin. Tämä omannäköisensä kasvi on kokonaan myrkyllinen, niin kuin monet muutkin lehtokasvit. Se aloittaa kukkimisen aikaisin keväällä ennen lehtien puhkeamista ja syyskesällä sen varsia koristavat kirkkaanpunaiset marjat. Kasvi on pensasmainen puolesta metristä puoleentoista metriin korkea eikä sitä oikein missään ole runsaasti, muutama pensas paikassaan. Sitä tavataan lehdoista aina napapiirille asti, mutta pohjoisessa se on jo hyvin harvinainen.

Näsiän myrkyllisyys on vaihtelevaa. Siitä huolimatta sitä ei pidä mennä kokeilemaan syömällä. Lapset ovat herkempiä saamaan oireita kuin aikuiset ja silloin yksikin marja voi olla liikaa. Olen aina ihmetellyt tätä, koska syyskesällä linnut popsivat marjoja ravinnokseen eivätkä näytä olevan siitä millänsäkään. Näsiän myrkky, metseriini, ei näytä vaikuttavan niihin. Onko niillä jokin puolustusmekanismi, joka ihmiseltä puuttuu? Toisaalta, miksi kasville on kehittynyt myrkky, jos kaiken maailman linnut kuitenkin sen marjoja syövät ja samalla levittävät sen siemeniä? Mitä vastaan se suojautuu?

näsiä2

Yleensä ihmiset ovat kautta aikojen ottaneet käyttöönsä erikoisesti vaikuttavia kasveja tai niiden osia. Niinpä näsiänkin marjoja on käytetty rohtoina ja lääkkeinä niiden vaarallisuudesta huolimatta. Tästä kertoo myös kasvin vanha kansanomainen nimi, riidenmarja. Marjoilla yritettiin parantaa riisitautia. Monia muitakin nimityksiä kasvilla on ja todennäköisesti sitä on käytetty muihinkin vaivoihin, ehkäpä huumaavanakin aineena sen ajan tohtoreiden yrttilääkinnässä. Tuloksista en tiedä mitään.

Nykyään ei suositella ja ihan oikein onkin, näsiää koristepensaaksi eikä puutarhojen komistukseksi, mutta lehdoissa sitä kannattaa käydä näin alkukeväästä ihailemassa. Sen kukat tuoksuvat hyvältä ja ovat kauniita. Mehiläiset ja muut aikaiset hyönteiset pörräävät kukkien ympärillä myrkystä piittaamatta ja näin kukat pölyttyvät. Näsiän myrkylle en ole keksinyt selitystä. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla yksin myrkyllisyydessään, sillä monet lehtokasvit ovat myrkyllisiä, kuten surenmarja, lehtokuusama jopa kansalliskukka kielokin.

Huhtikuu on parasta aikaa näsiän bongaamiseen.

Suomen jäkäläopas

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Elefantin matka

Julkaistu , kirjoittanut
Vastaa


elefantin matka’Suuri kirjailija on kuollut, eläköön hänen kirjansa! Vaikka Saramagon ajatusmaailma poikkeaa omastani kuin yö päivästä, niin hänen kirjojensa pohtiva sanoma on yhä tuoretta ja virkistävää. Eihän meidän tarvitse olla asioista samaa mieltä, mutta voimme ajatella yhdessä ja pohtia asioita eri kannoilta. Suurin odotuksin tartuin kirjailijan viimeiseen teokseen, enkä pettynyt, vaikka se onkin erilainen kuin aikaisemmat.’

Viime vuonna kuolleen kirjailijan viimeinen teos on todellisuuspohjainen kertomus 1500-luvun puolivälistä. Siinä kerrotaan Salomo-nimisen elefantin ja tämän intialaisen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin. Portugalin kuningas Juhanna III antaa Intiasta tuottamansa unohdetun ja ikivanhan elefantin lahjaksi vaimonsa serkulle Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Pitkä matka halki eteläisen Euroopan alkaa.

Espanjan rajalla portugalilaiset luovuttavat lahjan arkkiherttualle sotaväenosastojen pitäessä huolen, että se tapahtuu sääntöjen mukaan eikä maiden rajoja loukata. Samalla Salomo-nimi muuttuu Suleimaniksi ja Subhro-nimi Friziksi, nimiksi joista kumpikaan ei oikein pidä. Maksimilianin seurue koostuu kyrassieeriosastoista, huoltovankkureista, joissa kuljetetaan heinäpaaleja ja vesisaavia sekä itse arkkiherttuan hovista. Karavaani herättää reittinsa varrella suurta huomiota, koska harva sen ajan ihminen on koskaan nähnyt niin suurta eläintä. Salomo/Suleiman kulkee hoitajansa opastamana ja tekee, mitä tämä käskee. Tarina kertoo, kuinka Subhro pyrkii arkkiherttuan suosioon elefantin avulla. Salomo polvistuu Padovassa Pyhän Antoniuksen basilikan edessä ja osoittaa näin kunnioitustaan katoliselle kirkolle. Tätä tapausta pidetään suurena ihmeenä ja kannanottona Lutherin harhaoppeja vastaan. Näin kulkue osallistuu jopa maailmanpolitiikkaan. Tosin samalla Subhro lankeaa rikkauksien pyyntiin ja joutuu arkkiherttuan epäsuosioon.

Jännittävät hetket karavaani kokee ylittäessään läntisen Välimeren Genovaan ja kahdessa lumen täyttämässä alppisolassa, Isarcon ja Brennerin solissa. Niistäkin selvitään ja matka jatkuu Inn-joen laaksoa pitkin. Linzissä Salomo pelastaa pienen tytön tallautumasta saattueen jalkoihin ja saa näin lähtemättömän aseman ihmisten mielissä aina kuolemaansa asti. Myös Maksimilianin suosio on sillä taattu.

Kirja on samaa vanhaa kerrontaa kuin muutkin kirjailijan teokset. Vaikka se oikeastaan on vain matkakirja, jossa kuljetaan paikasta A paikkaan B, niin samalla siinä pohditaan sen ajan yhteiskunnallisia oloja ja vertaillaan niitä kertojan ajan oloihin. Kirjassa käydään läpi kulttuurieroja, yhteiskuntarakenteita, ruokia ja tapoja niin Euroopan eri maissa kuin Intiassakin. Subhro on kirjan keskushahmo, jonka kautta kerronta tapahtuu. Hän vertaa matkan aikana Eurooppaa omaan Intiaansa ja siinä kirjailija arvioi hyvinkin terävästi ikään kuin ulkopuolisen silmin silloisen Euroopan sivistystä, unohtamatta nykyistäkään. Siinä kuvastuvat selvästi kirjailijan aiemmat teemat, vallanhimo, oman arvon pyynti, kirkonvastaisuus ja yhteiskuntakritiikki. Kynä ei vanhemmiten ole yhtään tylstynyt.

Saramagon kieli on rakenteeltaan omintakeista. Jo muista hänen kirjoistaan tuttua ovat pitkät lauserakenteet, loputtoman tuntuiset kappaleet ja erisnimien kirjoittaminen pienellä kirjaimella, hänen tekstinsä tavaramerkki. Ensin se tuntuu hyvin hämmentävältä, mutta kun rakenteeseen tottuu, lukemisen oikea rytmi löytyy ja lukukokemus vie mennessään. Se tuntuu juuri oikealta. Huomasin vain, kuinka vaikeaa oli etsiä jälkeenpäin jotain tiettyä kohtaa kirjasta, kun ei voinut kohdentaa katsettaan erisnimiin. Kieli on elävää, juuri niin kuin esim. kirjoissa Kertomus sokeudesta, Luola ja Kaikki nimet. Itse juonella ei loppujen lopuksi ole suurtakaan merkitystä, onhan tällaisia matkakirjoja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. Tärkeää on kerronta, tapahtumien kriittinen kuvaaminen ja havainnot, joita matkan aikana tehdään, henkilöiden tavat ja tottumukset. Asioiden pohdinta ja vertailu tekevät tekstistä mielenkiintoisen, ei itse juoni eli vanhan elefantin matkaaminen halki Euroopan. Vaikka silläkin voi olla oma vahva symbolinen merkityksensä: vanha kirjailijahan siinä matkaa halki elmämänsä tai unohdettu ja hylätty nousee vielä kerran tärkeäksi, palvotuksi hahmoksi yli muiden.

Harmi, että Saramago on kuollut. Hän oli virkistävä poikkeus kirjallisessa maailmassa. Hän uudisti ja muutti vanhoja osin luutuneita rakenteita. Jokainen hänen tekstinsä pistää ajattelemaan ja sehän minusta on kirjallisuuden tarkoitus. Tekstit eivät ole jonninjoutavia ja vaikka tämänkin kirjan voisi ajatella olevan pelkkää satua, niin vähänkin syvempi tarkastelu osoittaa sen olevan silkkaa rautaa, maailmankirjallisuutta, ilakointia kielellä, ajatuksilla ja tavoilla. Saramagolla olisi varmaankin ollut vielä useita mahtavia lukukokemuksia meille annettavana. Koetetaan kuitenkin nauttia näistä, joita olemme saaneet, sillä ne ovat sen arvoisia.

José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2010. 226 s.